Seikkailen verkossa etsien tietoa paastosta. Huomaan heti mokanneeni rankasti. Paaston perusohjeisiin kuuluu siirtymävaihe, taidolla paastoon laskeutuminen. Ennen digipaastooni siirtymistä naputan älypuhelintani vimmatusti. Jonottaessani pääsyä lentokoneeseen ehdin hyvin lähettämään sähköpostin, kuvaviestin, tekstiviestin ja heilauttamaan yhden kuvan Instagramiin.
Lento laskeutui. Kännykkäni pysyy taskussa. Matkatavarahihnan äärellä hymyilyttää. Kaikki 199 kanssamatkustajaa tuijottavat kännyköitään ja minä tuijotan tutkiskellen heitä.
Seikkailunhinku vai ennakointikyvyttömyys?
Hymy hyytyy, kun astun liian isoa laukkua retuuttaen ulos pakkaseen. Mökin osoite on tiedossa, mutta eipä tullut mieleen selvittää etukäteen miten sinne pääsee tai missä on lähin kauppa ja milloin se on auki. Entä missä on mökkiä lähin bussipysäkki ja kuinka myöhään voi hiihtää eli milloin laskee aurinko? Älypuhelin kaivaisi minulle vastauksen vaivatta kaikkiin näihin. Aurinko laski ja kauppa löytyi.
Tolkuton tiedonjano
Mökissä on Kustaa Saksin suunnittelemat mukit. Hamuilen kännykkääni. Haluan lukea lisää tästä suunnittelijasta. Kirjassa on minulle uusi sana: supinaatio. Ja taas käsi etsii verkkoa. Latukartan reunassa houkuttelevat teksti: torstaisin Aakenushiihto. Mitä? Missä? Miten? Haluan tietää! Ladulla haluan tietää lisää naavasta ja mökissä pohdin, miten saisin pulssimittarin kosketusnäytön pois päältä. Huomaan etsiväni jatkuvasti lisää tietoa. Onhan se ihan hauskaa tietää vähän kaikesta, mutta tarvitseeko pääni ihan oikeasti kaikki nämä tiedon sirpaleet? Voisinko jatkossa kirjata mieleen juolahtavat kysymykset paperille ja etsiä tiedon viikon päätteeksi, mikäli kyseinen tieto vielä silloin tuntuu merkitykselliseltä?
Yks juttu vielä..
Kun kommunikoi päivittäin monen eri kanavan kautta, ei olekaan niin helppoa muistaa nostaa lappua ihan joka luukulle. Vasta puolessa välissä viikkoa muistan, etten ole kertonut mökin vuokraajalle ettei hän tavoita minua millään välineellä. Voisiko hänellä olla tärkeää asiaa? Veljeni yrittää soitella närkästyneenä mutkan kautta. Hän ei ymmärrä, miten voin pitää puhelinta kiinni silloin, kun hänellä on tärkeitä uutisia?! Olen iloinen, että olemme toisillemme tärkeät. Saan ystäviltä ennakkoon mukaan toimitetun, liikuttavan lahjan. Miten voin olla kiittämättä heitä heti?
Jätän jälkiä, siis olen.
Miksi julkaisen kuvia ja sanoja verkkoon lähes päivittäin? Kun en julkaise, huomaankin kirjaavani ajatuksiani vihkoon. Kirjoitan ja piirrän. Ajatukset kirjoitan vain omaan käyttööni. Terveellistä jäsentelyä. Tätä voisin harrastaa paaston päätyttyäkin.
Ihan kokonaisia ajatuksia. Jopa omia
Lomilla olen aina nauttinut kirjojen ahmimisesta. Keikkunut antaumuksella lukukoukussa. Kun erilaiset härpättimet some-virtoineen ovat seuranneet mukana lomallekin, olen huomannut kirjaan keskittymisen muuttuneen vaikeammaksi. Kokonainen tarina tuntuu hitaalta, kun tilalle voi napostella digipaloja monilta eri tarjottimilta. Liikaa aivosokeria? Ajatusten valkoista vehnää? Haluan takaisin kyvyn nauttia kirjoista välittömästi – en vasta viikon aivojani lomatilaan rauhoiteltuani. Marko Suomi pohtii ajankäyttöä ja lukemista klassikkopostauksessaan. Aion seurata näitä ajatuksia. Some-virta saa nyt väistyä myöhäisilloista ja aikaisista aamuista.
Kun en viikkoon tuuppaa päähäni toisten ajatusten palasia, huomaan ajattelevani itse. Ihan kokonaisia ajatuksia. Omiani. Omia ajatuksia kannattaa ravita ja ravistella muiden ajatuksilla, mutta eivät kukatkaan kasva, jos niiden päälle kippaa jatkuvasti ravinteita ja multaa.
”Arvoisat matkustajat, pyydämme teitä sulkemaan turvallisuussyistä matkapuhelimenne ja muut elektroniset viestintävälineenne nousun ja laskun ajaksi. Kytkettehän puhelimenne lentotilaan ennen laitteen sammuttamista.” Kuulutus kotimatkalla hymyilyttää. Kyllä, kytken toistekin – en vain lennon ajaksi.
Sovelluksen kanssa jokainen löytää varmasti perille. Pohjalla on yksinkertainen kartta, jolla kohteet näkyvät punaisella ja oma sijainti sinisellä palkilla. Sitkeä suunnistaja minussa protestoi kartan helppoa zoomausta: enhän tiedä mikä mittakaava milloinkin on käytössä! 
Päivänä, jolloin auringonvalo on liian kirkas maatuneeseen mielentilaan ja hiirenkorvat menettivät heleytensä, selailen tuttuja blogeja. Latistaa ja ahdistaa. Normaalisti motivoivat, ilahduttavat ja kannustavat blogit eivät maistu. Aina ei maistu reipas greippi. Huomaan omienkin kirjoitusteni olevan juuri samaa genreä: oli ihan hirmu kivaa ja sitten oli vielä hauskempaa, kun sai vähän oppia uutta ja urheilla ja kaikki oli ihanaa kunnes tuli pieni kommellus: nenäliina olikin unohtunut väärän takin taskuun, mutta siitäkin selvittiin ja sitten oli taas hirmu kivaa.
Endorfiininmetsästäjä 