Tarahumalassa

”Joka vuosi 60-80% juoksijoista loukkaantuu. Juostujen kilometrien määrällä ei ole merkitystä, loukkaantumisriski on aina sama.”

Viime keväänä nilkkaleikkauksesta toipuessani ahmin Christopher McDougall:n Syntynyt juoksemaan -kirjan. Huomasin ujuttavani kirjamerkkejä itselleni erityisen merkityksellisten aukeamien kohdalle. Jossain vaiheessa luovuin laputuksesta. Kirja hukkui lappuihin.

Kirja on tarina tarahumara-intiaaneista, paljasjalkajuoksusta, ultramatkoista, hurmaavalla tavalla vinksahtaneista ihmisistä, ihmisen evoluutiosta, ja mikä tärkeintä: juoksemisen ilosta.

Kipsi jalassa mietin, miten tulisin liikkumaan tästä eteenpäin. Rikkooko juoksu jalkani? Kestääkö jo kolmesti operoitu jänne enää rasitusta? Jos jatkan, mikä on hinta? Mikä muu voisi tuottaa saman ilon kuin juokseminen? Riittäisikö vain puolikas ilo?

”Jalan keskipisteenä on jalkaholvin kaari, joka on hienoin koskaan luotu painoa kantava rakenne. Kaaren upeus perustuu sen tapaan vahvistua paineenalaisena.” ”Jalkojen laittaminen kenkiin on sama kuin pistäisi jalat kipsisidokseen. Jos jalka kipsataan, sen lihaksista 40–60 % surkastuu kuuden viikon aikana. Samantapaista näivettymistä tapahtuu myös silloin, kun jalat laitetaan kenkiin.”

Kuuden viikon kipsituomio ei tuntunutkaan enää kovin pahalta. Olinhan upottanut jalkani monenmoisiin näivettäviin kenkiin jo vuosikymmenten ajan.

Kirja saa vakuuttumaan: ihminen on suunniteltu juoksemaan. Kirjan luettuani olin ajatuksissani perinteiset kengät hylkäävä, täyskäännytetty luomujuoksija. Onneksi paljasjalkakenkäkauppojen lisäksi surfailin myös kokeneempien paljasjalkailijoiden blogeissa. Aitoon Nylkky paljastaa hankkineensa kuukausien juoksutauon ja Tahdonvoiman käyttöohje -blogi raportoi mahtavia rakkulatarinoita. Hitaan hillitysti tyydyinkin kesän vain kävelemään five fingerseilläni. Vuoden vaihteesta lähtien olen juossut paljasjalkaillen keskimäärin kerran viikossa. Tekniikka on vielä aivan hukassa. Pohkeet jämähtävät sementiksi jokaisen lenkin jälkeen.

Tahto saada jalkaterieni kaikki 52 luuta, 110 niveltä, 214 nivelsidettä ja 62 lihasta toimimaan niille suunnitellulla tavalla on kova. Uudet paljasjalkasandaalit ovat jo kesää odottamassa. Tuoreet tekniikkaneuvot mielessäni aion saada askeleen siirtymään edes vähän kantapäältä päkiälle kesään mennessä.

Askellanpa kengittä, kantapäillä, metsässä tai maantiellä, haluan juosta ajatuksiltani kuin tarahumara. Tarahumalassa, koska juokseminen on niin hurmaavaa.

”Ei ihme, että niin monet ihmiset inhosivat juoksemista. Jos sitä vain ajatteli keinona saavuttaa jokin päämäärä – nopeammaksi, laihemmaksi tai rikkaammaksi tuleminen – miksi sitä olisi syytä jatkaa, ellei saisi investoinnilleen tarpeeksi vastinetta?”
”Se oli tarahumarojen varsinainen salaisuus. He eivät olleet koskaan unohtaneet, miltä tuntui rakastaa juoksemista.”

PS: Jos aiot lukea kirjan, varaudu totaaliseen hurahdukseen. Jos et ole hurahtajatyyppiä, osta kuitenkin valmiiksi jo pussillinen chia-siemeniä ja lime-hedelmiä. Luettuasi tiedät kyllä miksi.

Linkkejä muihin blogosfäärissä tästä kirjasta kirjoitettuihin juttuihin:

• Lempeä hulluus: Syntynyt juoksemaan
• Also Sprach Jussi – eli ajatuksia vähän kaikesta: Kirja-arvostelu: Christopher McDougall – Syntynyt juoksemaan Kirjoittaja kertoo, että kirja on pakkolainattu hänelle. Myönnän tehneeni saman jo todella monelle tutulle. Kirja on tätä kirjoittaessakin jollain pakkolainassa.
• Nemesis naturalis: Kirjavinkki: Syntynyt juoksemaan

12 ajatusta kuntoutujalle

Postilaatikkooni tipahti viesti: ”Olen lukenut blogiasi, ja muistin, että sinultahan leikattiin nilkka viime vuonna. Minulla on sama ruljanssi edessä kuukauden päästä…kuntoutuksesta haluaisin pitää huolta. Olisiko sinulla vinkkejä leikkauksen jälkeiseen elämään ja nilkan kuntouttamiseen?”

Tulevalla potilaalla on edessä peroneusjänteen operaatio. Samainen pala parsittiin vasemmasta nilkastani kasaan 11 kuukautta sitten.

1. Nappia

Sain tämän neuvon itse ennen leikkausta: leikkauksen jälkeisinä päivinä kannattaa syödä aivan kaikki särkylääkkeet, mitä annetaan. Pientäkään kipua ei kannata sietää. Näin annat elimistön keskittyä ensimmäisinä toipumispäivinä kriittisimpään tehtäväänsä.

2. Kynä ja paperi

Heti leikkauksen jälkeen tunnet olevasi aivan kartalla. Viikon päästä tajuat olleesi aivan pihalla. Leikannut lääkäri käy tervehtimässä sinua hyvin pian leikkauksen jälkeen. Saat ajan lääkärin tapaamiseen viikkojen päähän ja käteesi lapun, jossa lukee: sinulle tehtiin struptura druxtura fixtuura onnistuneesti. Ota siis mukaan kynä ja paperi. Kirjoita muistiin kaikki, mitä lääkäri kertoo heti leikkauksen jälkeen. Ehkä pyydät häntä vielä piirtämään havainnollistavan kuvan? On mukavampaa köllötellä kotona kipsi kohden kattoa, kun yöpöydällä on paperi, jossa on selvällä suomenkielellä: kaikki meni hyvin. Paranet kyllä.

3. Liiku

Kuuntele lääkärin, hoitajien ja fysioterapeutin ohjeita siitä, kuinka paljon ja kuinka nopeasti voit liikkua. Käytä suositeltuja tukia, keppejä ja teippejä. Ennen kaikkea kuuntele itseäsi. Älä kuuntele ystävää, miestä, naapuria, postikantajaa ja hortonomia, jotka voivottelevat tilannettasi, ja kehottavat sohvan pohjalle. Ihmisen sisällä täytyy virrata, jotta rikotut palat pääsevät uusiutumaan. Seisova vesi ummehtuu. Paikallaan olo ei paranna. Liiku, keiku, heilu.

4. Sairaslomaile

Nauti sairaslomasta – se on sinun työtäsi. Pohdinta siitä, voiko mennä ulos talosta, hymyillä, nauttia tai rouskuttaa kulttuuria, on turhaa. Hyvä mieli saa kehon paranemaa nopeammin. Sairasloma on paranemista varten. Tee outoja juttuja. Jotain, mitä arki ei muuten salli. Pyydä kaveri kuskaamaan sinut kahvilaan, kirjastoon, taidenäyttelyyn – rauhallisiin paikkoihin, joissa voi nostaa jalan ylös ja liikkua kömpelösti. Heittäydy hemmoteltavaksi, tuhlaa aikaa. Muista kiittää kaikkia kahvia keitelleitä ja kuskina toimineita vuolaasti jälkikäteen.

5. Vauvahiero

Kun jalasta on napsittu tuhat piuhaa poikki, ei jalka tiedä olevansa jalka. Silittele jalkaa heti leikkauksen jälkeen joka päivä, jotta se ymmärtää olevansa osa sinua. Kun arpi on parantunut hiero myös arpea. Jos olet heitä, jotka käyttävät kuorintavoidetta, voit lisätä rutiineihisi arven hieronnan kuorinnan yhteydessä. Arpikudos on hölmöä materiaalia – iho viisasta. Mitä pikemmin arpi muuttuu ihoksi, sen paremmin jalka toimii. Leikkaus on elimistölle melkoinen säikähdys. Ehkä Tension Releasing Exercises (TRE) tuo jollekulle avun?

6. Älä sairasta

Kannattaa tehdä fysioterapeutin ohjauksessa vain ehdottoman välttämättömät kuminauha- ja pallojumpat. Pyydä konkreettinen tavoite, ja päätä itse milloin tämän tavoitteen saavutat. Muuten keskity liikkumaan monipuolisesti, koska liikkuminen on kivaa. Jos ei ole, etsi lajit, jotka ovat juuri sinun mielestäsi hauskoja. Itse hinkkasin liian kauan fysioterapeuttien toipumisjumppailuja ja pidin itseäni kuukausitolkulla ajatuksissani sairaana.

7. Poista turvotus

Annoin jalkani olla liian kauan liian turvoksissa. Turvonnut jalka ei pääse toipumaan täydellä teholla. Kannattaa kokeilla kompressiosukkia ja vesijuoksua turvotuksen vähentämiseen. Märkäpuku muuten kelluttaa niin hyvin, ettei vesijuoksuvyötä tarvitse lainkaan. Märkäpuku päällä voi juosta villinä ja vapaana jopa Suomen vesissä.

8. Reisipenkki

Kuntosalit eivät oikein viehätä minua. Siksipä keskityin jumppailemaan kotikonstein. Melkein kaikki onnistuukin kotona, mutta jos nyt menisin leikkaukseen, kävisin muutaman viikon ajan leikkauksen jälkeen tehojumppaamassa reiden takaisin tähän maailmaan kuntosalilaitteissa heiluen.

9. Tasapainolauta

Fysioterapeutti suosittelee sinulle tasapainolautaa. Sitkeinkin tyyppi tulee seisoskelleeksi tasapainolaudalla vain rajatun ajan. Jos haluat toimivan jalan, tee sillä asioita, joihin tulet jalkaa tarvitsemaan jatkossa, ja jotka ovat sinun mielestäsi hauskoja. Olin onnekas. Pääsin asumaan veneeseen kesällä loman ajaksi. 24/7 veneessä tasapainoilua oli ehdottomasti parasta kuntoutusta jalalle. Ehkä vuokraat SUP-laudan kesäksi? Tai etsit Suomen juurakkoisimmat polut ja yrität kävellä juurakoita pitkin maahan koskematta. Hauskaa ja taatusti nilkan toipumista edistävää!

10. Mistä ongelma johtuu?

Kuntoutusta enemmän olen keskittynyt pohtimaan, mistä ongelma johtuu? Mitä voin tehdä, jottei ongelma toistu.

11. Keskity siihen mitä voit tehdä

Aktiivisesti liikkuva törmää aina päiviin/viikkoihin/kuukausiin, jolloin ei voi harrastaa rakastamaansa lajia. Juoksupalstoilla voivotellaan kuinka monta päivää on kulunut juoksematta, ja hihkutaan miten hienoa on hypätä lenkkareihin tauon jälkeen. On oma päätös sairastaako vai elääkö ihan jokaisen päivän täysillä.

Huomaamattani olen päättänyt elää. Tajusin vasta vuoden ensimmäisinä päivinä pitkää lenkkiä juostessani, että minähän voin juosta. Tajusin, että menneeseen vuoteen on mahtunut käsittämätön määrä hienoa hikoilua ja liikuntaelämyksiä, vaikka pala minusta onkin ollut telakalla.

12. Totuus

Mikään edellä mainituista ei ole absoluuttisen totta. Nämä ovat vain minun ajatuksiani. Ortopedi, fysioterapeutti, äiti, isä, supersomettaja, pappi, poliisi ja opettaja – kaikki ovat omien alojensa asiantuntijoita. Kun on kyseessä oma keho, on jokainen itsensä paras asiantuntija. Oman kehon kuuntelun oppiminen on hidasta ja haastavaa. Kuuntelun tueksi tarvitaan toki eri asiantuntijoiden lausuntoja ja ajatuksia, mutta päättävä kaveri seisoo aina omissa sukissasi.

Jos en olisi viettänyt kuukausia telakalla, olisin juossut yhden tossuparin puhki. Nyt olen oppinut tekemään kajakilla eskimokäännöksen ja kutomaan räsymattoja. Tiedän, että jaksan polkea Espoosta Keuruulle kolmessa päivässä, ja että jokaisen suljetun oven vieressä on ikkuna, josta voi kiivetä ulos, ja lentää kohti uusia seikkailuja.

Toivottavasti joku ajatuksistani antaa kysyjälle himpun iloa ja aineksia omiin oivalluksiin!

Onnea matkaan!

Aikaisemmat kirjoitukseni vasemman jalkani remontista:

• Havahduin, jotain on pielessä: Narinaa vasemmalta
• Leikata vaiko eikö? Kapselin kaipuu
• Vamma saa nimen: ruptura longitudinalis tendinis peroneus longus: 10 tikkiä laudalla
• Lähikuvassa jalka kipsissä: Endorfiininmetsästys remonttitauolla
• Yyy-kaa-koo-nyt-kuntoudutaan: ”Rouva, sun perse putoo!”
• Milloin päätin mennä leikkaukseen: 2 jalkaa ja lupa haaveilla
• Osteopaatin juttusilla: Silitystä ja stunt-videoita eli ohjeita toipilaille
• Miten tehdä kuntoutumisesta rutiini: Helpoin on haastavinta

 

PS: Voit nyt seurata blogiani myös Bloglovin-palvelun kautta:

Endorfiininmetsästäjä Bloglovinissa

Helpoin on haastavinta

Kun ystävä pyytää mukaan uuteen urheiluhullutukseen, mietin harvoin ehdinkö, pystynkö, jaksanko tai osaanko. Jos tarjolla on jotain, mitä en ole ennen kokeillut, jotain mitä voin tehdä pidempään tai pidemmälle, kuin koskaan ennen ja mielellään hikoilla samalla, olen aivan intopäänä pakkaamassa reppuani. Mahdottomassa on imua. Mahdoton on mahdollista.

Pieni ja tuttu on minulle haastavinta.

Vasen nilkkani leikattiin 232 päivää sitten. Leikannut lääkäri lupasi, että toipumiseen menee vuosi. Huhtikuu meni haavaa umpeen kasvatellessa. Touko- ja kesäkuu ahkerasti jumpaten. Heinäkuun vene toimi tasapainolautana. Aurinko silitti arpea. Syys- ja lokakuu katosivat johonkin. Marraskuu irvisti tylysti ja totesi: jalka on vielä ihan höntti. Kaivoin esiin lähetteen ja varasin nöyränä taas ajan fysioterapeutille. Lääkäri on osuutensa taidolla hoitanut ja typerintä, mitä nyt voisin tehdä, olisi jättää kuntoutus hoitamatta.

Annan terapeutille tuntiin tuplahaasteen: jalka täytyy saada polkujuoksukuntoon, mutta samalla haluan oppia välttämään uudet vammat. Opin etteivät keskimmäiset pakaralihakseni osallistu lainkaan talkoisiin. Nilkan kuntoutuksen lisäksi minun tulee opetella kommunikoimaan kankkuni kanssa.

Palaan kotiin taas kerran apaattisena, uudet jumppaohjeet mukanani. Ymmärrän, etten voi puskusuorittaa jumppailujani projektina. Haluan liikkua jaloillani hyperaktiivisesti loppuelämäni, joten tästä täytyy tulla tapa elää.

Lähdekritiikittä selaan nettiä ja törmää monesti väitteeseen, jonka mukaan uuden tavan voi oppia 21 päivässä. Kuulostaa kepoiselta. Päädyn hämmästyksekseni selaamaan amerikkalaisen painonnostajan tarinoita. James Clear kirjoittaa tutkimuksesta, jonka mukaan uuden tavan oppimiseen menee mitä tahansa 66 ja 254 päivän välillä. Tai sitten enemmän. Plääh.

Onneksi Herra Clear jatkaa juttua. Tärkeää ei olekaan tavoite vaan sitoutuminen. Mutta miten? Hän kehottaa keskittymään menetelmään ja prosessiin tavoitteen sijaan. Nauttimaan matkasta. Tätä osaan muille hokea, mutta näköjään olen itse unohtanut. Jos keskittyisin vain tavoitteeseen, joko lopettaisin tavoitteen saavutettuani tai olisin pettynyt, kun en saavuta tavoitetta. Ei voittoa. Kun minulla on prosessi, voin jopa kyykähtää välillä ja olla silti onnistuja, joka sitoutuu systeemiin. James muistuttaa myös, ettei tulevaisuutta voi ennustaa. Siksi yhteen tavoitteeseen itsensä tatuointi ei tee onnelliseksi, vaan prosessi, jota voi matkalla analysoida ja muuttaa. Tavoitteet antavat toki suunnan ja tuuppaavat vauhtiin.

Rakensin itselleni systeemin, johon nyt sitoudun. Jumppaan jalkojani viitenä päivänä viikossa. Kulutan kuminauhaa, keikun ja venyttelen. 133 päivän kuluttua leikkauksesta on kulunut 365 päivää. Silloin on aika arvioida tilanne uudelleen. Sillä välin noudatan James Clarin kehoitusta: ”Fall In Love With Systems”.

Rakkauteni roikkuu nyt vessan ovessa.

Potkijan paluu

 

Kuulas, kaunis, hyytävä lokakuu. Potkien aamulla uimaan ja illalla töistä kotiin.

Elokuun lopulla X-kaadon Facebook-sivuilla vihjattiin:

”Treeniä ei kannata jättää viime tinkaan…

kickbike.com

…pikku potkutteluilla saattaa saada potkutekniikan kuntoon vielä kuukaudessa”

Postauksen bongattuani säntäsin varastoon. Mullahan ON kickbike! Mutta missä se on? Elääkö vielä? Potkutin piti saada ihan heti kuntoon. Mieluiten eilen. Paitsi että oli sunnuntai ja Kickbike-huolto avaisi ovensa vasta seuraavan päivän iltapäivällä. Mutta ainahan voi kysyä…

20 vuotta sitten pääsin suunnistusleirille, jolle oli pakattu lääkäriksi mukaan kaiken potkinnan supermaestro, kickbiken isä ja äiti, Hannu Vierikko. Nilkkoja teippaillessaan Hannu jakeli lääkärinvinkkejään suunnistajille, mutta kaiken muun ajan hän puhui potkimisesta. Viikon jälkeen olin valmis myymään rippilahjarahoilla ostamani kippurasarviseni ja vaihtamaan takapyöräni pienempään. Hannun autotallista lähti mukaan sininen kaunotar.

Kickbike ja minä Norjassa kesällä 1994

Mieleeni palaavat alkuperäiset syyt KB:n hankintaan: äärimmäisen tehokas juoksutreenin korvike, kehittää juoksussa tarvitsemiani ja itselläni jatkuvasti juoksuun liian heikkoja keskivartalon ja pakaran lihaksia, säästää sekundakoipiani. Mitä ihmettä olen miettinyt kaikki nämä välivuodet hillotessani tätä hienoutta varaston pohjimmaisena?!?

Kickbike Worldwide Oy vastasi vartissa malttamattomaan viestiini: ”Moi tule huomenna klo 10. Jos ei jostain syystä saada huollettua odottaessa saat ”vuokra”baikin käyttöösi huollon ajaksi.”

Mieletöntä palvelua!

Maailmanmestaripotkija huoltaa, ja ihailee samalla kokonaan Suomessa valmistetun vanhuksen taidolla hitsattua runkoa.

Huollossa iloinen kickbike-asiantuntija-trio häkeltyy pyörästäni: ”Onko tämä joku kilpamalli?”

”Ei, tämä on malli”, vastaan.

Vuonna 1994 ei päättämättömän onneksi muita malleja ollut tarjolla.

Markkinoiden uusin ja ehkä Suomen vanhin kohtaavat

Silitystä ja stunt-videoita eli ohjeita toipilaille

”Mutta eihän tämä ole sinun jalka ollenkaan!”, hämmästelee maailman paras Tatu-hierojani, joka tuntee jalkani paremmin kuin minä itse.

”Eeeeeei – älä sano noin!”, kiljun. Olen ensimmäistä kertaa hierontapöydällä jalkaleikkaukseni jälkeen, ja olen viimeiset viikot keskittynyt liittämään operoitua jalkaa samaan tiimin muiden osasteni kanssa.

Kun hilseilevä, turvonnut, kalpeankarvainen ja höntti jalka paljastui kipsin suojista, olin varma, että jalka on vaihtunut vahingossa. Valittelin osteopaatilleni, kun jalka ei oikein tunnu omalta, iho ei näytä iholta ja huomaan puhuvanikin minussa roikkuvasta lihanpalasta kolmannessa persoonassa. Sain kehotuksen silitellä jalkaa, jotta se ymmärtäisi olevansa minun jalkani.

Vauvoja kehotetaan hieromaan silitellen mm seuraavin perustein: ”Ihon tuntohermot ovat pitkälle kehittyneitä hermoston osia. Niitä voidaan aktivoida, kun halutaan jouduttaa lapsen kehitysrytmiä, ihokosketus esimerkiksi hieronnan muodossa edistää lapsen fyysistä kehitystä. Kokonaisvaltainen kosketuskokemus auttaa lasta kokemaan itsensä kokonaisena ja tiedostamaan kehon eri osien liittyvän vartalon välityksellä toisiinsa.”

Miksipä sama ei toimisi leikkauksessa säikähtäneeseen jalkaan?

Silittelyn lisäksi osteopaattini kehotti katsomaan Jackie Chanin stunttivideoita. Chan on käsittämätön rämäpää, joka tekee kaikki stunttinsa itse, on katkonut varmasti kaikki luunsa kertaalleen ja saanut reiän päähänsä. Hän on jo syöksymässä uuteen otokseen, vaikka edellisestä saadut vammat ovat vielä arkoja. Hänellä on uskomaton kyky unohtaa kolhut välittömästi ja käyttää kehoaan täyspainoisesti loukkaantumisista huolimatta.

Jotta pääsen takaisin poluille pyyhältämään, on tärkeää saada mielen piilotetuinkin puoli luottamaan korjattuun jalkaan, unohtaa vanhat osumat. Minullahan on nyt täydellinen superjalka, jossa oli vamma, mutta ei ole enää. Tiedostamatta arastellen saattaisin vain aiheuttaa uuden ongelman johonkin toisaalle tai jättää jotain hauskaa väliin huomaamattani.

Vielä hetken liikun nilkkatuen kanssa ja moni juttu on vielä kiellettyä. Jackien Chanin top-10 on jo tuttu ja monia juttuja olen päässyt yrittämään ihan täysillä – eskimokäännöstäkin. Yrittämään.

Lohtublogi

Päivänä, jolloin auringonvalo on liian kirkas maatuneeseen mielentilaan ja hiirenkorvat menettivät heleytensä, selailen tuttuja blogeja. Latistaa ja ahdistaa. Normaalisti motivoivat, ilahduttavat ja kannustavat blogit eivät maistu. Aina ei maistu reipas greippi. Huomaan omienkin kirjoitusteni olevan juuri samaa genreä: oli ihan hirmu kivaa ja sitten oli vielä hauskempaa, kun sai vähän oppia uutta ja urheilla ja kaikki oli ihanaa kunnes tuli pieni kommellus: nenäliina olikin unohtunut väärän takin taskuun, mutta siitäkin selvittiin ja sitten oli taas hirmu kivaa.

Mutta nyt on päässä plääh-hattu.

Eikö lohturuoka toimi? Auttaisiko lohtublogi?

On-niin-kivaa-treenata-blogosfäärin sijaan meloskelin hetken kirjablogeissa. Hahtuvalohtua. Silittää, ei tartu.

Heidin Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogi on täsmälääke, jota etsin. Nasevaa, ei negailevaa. Hidasta, ei raskasta. Älykästä, ei briljeeraavaa. Jotenkin sallivan armollista.

Seilaan täällä kunnes Uimastadion avaa ovensa. Siellä asuu kesä ja lohtukahlaajalintu.

Enää yksi yö.

Endorfiininmetsästys remonttitauolla

 

Tarinat endorfiinimetsästyksestä jatkuvat taas, kun jalka osoittaa enimmän aikaa alaspäin ja pää ylöspäin.

Muokkaus 16.4.2014:

Siro ja viehkon valkoinen kipsi vaihtui hieman kömpelömpään kapistukseen. Tämän kanssa kolistelen seuraavat viikot:

Kapselin kaipuu

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta miten kuvaa tulisi tulkita? Tutkimuksessa lähes 80%:lta oireettomia, ammattilaistason baseball-syöttäjiä löydettiin vaurioita olkanivelen rustossa. Monet oireettomat olisi pelkkien kuvien perusteella arvioitu leikkaushoitoa tarvitseviksi. Kipua tuntevilta ei välttämättä löytynyt kuvista perusteita operaatiolle. Joidenkin ihmisen jänteet tai luut voivat olla kolhimattominakin palasina.

Tämän ja paljon muuta hämmentävää opin vietettyäni mielenkiintoisen aamun osteopaatin vastaanotolla. Viikkoa aikaisemmin ortopedin suositus ’leikataan’ ei kaivannut tulkintaa. Jostain syystä minusta tuntuu kuitenkin siltä, ettei nyt ole syytä kiirehtiä.

Lukiessani Tantturin blogia ja pysähdyin riveille:
”When in doubt, don’t!”
”Tekemällä ei mitään teet itse asiassa aktiivisen päätöksen vielä odottaa.”
”Joskus on vain viisasta istua ja odottaa, että tunne menee ohi.”

Rivit vahvistavat päätöstäni odottaa ja etsiä ajatuksia viisaammilta omaa pohdintaani tukemaan.

Osteopaatti kysyy: ”Mitä haluat elämältäsi nyt? Entä kolmen vuoden kuluttua? Mitä voit jalallasi tehdä juuri nyt ja mitä et? Millaista elämää haluat elää? Mikä estää elämästä juuri tällaista elämää? Oletko listannut kaikki lajit, joita voit harrasta nyt? ” Kärsimätön lapsi minussa haluaa sanoa: ”Korjaa nyt vain jalkani, niin pääsen taas temmeltämään.” Harmikseni huomaan olevani aikuinen, joka saa, ja jonka myös täytyy kantaa vastuu itsestään. Hetken kakisteltuani ymmärrän kysymysten olevan juuri oikeita.

Osteopaatti kertoo tehtäväkseen auttaa toiminnallisuuteni mahdollisimman lähelle sellaista tilannetta, jossa voin elää itselleni mielekästä elämää. Hänen tehtävänään ei ole ottaa kantaa tuleeko jalka leikata vai ei. Hän auttaa minun tavoitteessani, olipa oma päätökseni mikä tahansa. Äh, joudun itse miettimään. Ärsyttävän totta.

Sain mukaani kasan ajatuksia. Kaipaan konkretiaa. Olisipa saanut vaikka määräyksen tehdä kuperkeikkoja. Auttaisiko päälläseisonta? Toiminta on niin paljon pohdintaa helpompaa.

Kotimatkalla kurvaan luontaistuotekauppaan. Haluan edes lumelääkettä. Isoja, värikkäitä kapseleita. Jotain hankalasti nieltävää. Kysyn myyjältä apua revenneeseen jänteeseen. Opin jänteiden pitävän samoista herkuista kuin nivelet ja ihokin. Ostan pullollisen kollageenisiirappia. Kyljessä hymyilee heleäkasvoinen nainen. Toisena aamuna kompuroin aamuhämärässä. Keittiöntaso peittyy tahmaiseen kollageeniin ja on nyt saamansa hoidon ansiosta kauniimpi kuin koskaan ennen.

Varaan ajan kiropraktikolleni ja ostan foam-rullan.

Viikon kuluttua saan osteopaatiltani viestin. Hän on paneutunut ongelmaani, konsultoinut tuttujaan. Hän lähettää hyvin konkreettisia neuvoja ja on valmiina auttamaan.

Maailma on täynnä hyviä ihmisiä.

10 tikkiä laudalla

Koira vai lammas?

19 vuotta sitten toukokuussa Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa ja vasen nilkkani avattiin toistamiseen. Arpia oli kertynyt matkan varrella muitakin. Päätin: haluan kävellä 50-vuotiaana, en nilkuttaa. Suunnistusmitalit saivat jäädä muiden metsästettäväksi. Kannustin itseni keskittymään muihin asioihin. Päätin ettei jalkojani enää leikattaisi. Jos jotain irtoaa, voi sen ommella kiinni. Muut vaivat hoitukoon yrttiteellä.

Viime lokakuussa havahduin: nilkka on yrittänyt huudella huomiota jo kuukausien ajan. Lopetin juoksun. Lopetin kaiken mikä aiheutti kipua – siis jalkaan. Välillä testailin varovaisen toiveikkaana voisinko jo juosta. Kävin hierojalla, kiropraktikolla, työpaikkalääkärillä. Kahlasin netin tietosuossa. Hain apua ostopaatilta ja lopulta jopa karjalaiselta jäsenkorjaajalta. Sitkeästi etsin netistä oireisiini täsmäävää tarinaa ja ongelmaan avun löytänyttä, edes jotain johtolankaa.

Kun kipu täytti puoli vuotta, halusin saada sille nimen. Ajattelin, että diagnoosi kainalossa on helpompi aloittaa luomuhoitokierros uudelleen. Taskuun ostin valmiiksi osteopaatin sarjalipun.

Tammikuisena keskiviikkoiltana vietettiin nimenantojuhlaa: ruptura longitudinalis tendinis peroneus longus (”lienee useampi etunimi turva sen pienen ihmisen”). Lääkäri kysyi: millainen vakuutus sinulla on?

Peroneus longus jänteessäni on calcaneuksen distaalipään seudussa osarepeämä. Lääkäri ei tarjonnut vaihtoehtoisia parantumiskeinoja. Taas olisi tikkejä tarjolla. 39-vuotiaana ryhdyn neuvottelemaan 21-vuotiaana itselleni laatimiani lakeja uuteen muotoon.

Löytyykö joustoa? Vielä en tiedä.

Narinaa vasemmalta

Vasen nilkka on arkana ja ujona kaverina yrittänyt saada suunvuoron jo heinäkuusta lähtien. Auton ongelmista suurimman osan voi peittää kääntämällä musiikin kovemmalle. Jalkojen narinat voi vaimentaa lisäämällä vauhtia tai kääntämällä pään sisäisen soittimen nupit kaakkoon. Syyskuun soitin päässäni korkealta ja kovaa mm Hello Saferideä:

”I was definitely made for these times

I can make the meanest daiquiri

I can quote all of high fidelity

I was definitely made for these times

Would have gotten stoned or ridiculed

Maimed or trampled

Or died from poor nutrition”

Lokakuussa havahduin, kun en tunnistanut lenkkipolulla napatuista kuvista askellustani, tasapainoni oli hukassa. Yhdellä jalalla seisominen ihan huimaa hommaa. Nyt oli pakko myöntää. Vasempaan nilkkaan sattuu ja kaikki muut palaset minussa yrittävät auttaa kaikin keinoin. Huomaamattani varoin kaikkea, ettei vain jalkaa vihloisi. Nyt pitää pysähtyä. Sammuttaa radio. Kuunnella, kun jalalla on asiaa.

Internet, tuo kaiken totuuden lähde, tekee jokaisesta hetkessä urheilulääkärin. Masennuin luettuani lukuisista eri lähteistä saman viestin: nilkkoja operoidaan enää todella harvoin. Omani on operoitu kahdesti. Ehkä en olekaan definitely made for these times.

Olisiko pitänyt sittenkin syntyä 20 vuotta myöhemmin?

Koska rakkaimpia lapsuusmuistojani ovat hetket, jolloin saatoin istua auton takapenkillä, etupenkkien välistä kurkistellen, selkänojissa roikkuen, päätän 70-lukulaisuuden olevan minulle oikea vuosikymmen. Jatkan nöyränä surfailua ja päädyn Tasapainopiste.fi-sivustolle.

Toimintaohjeet kroonisesta kivusta irti pääsemiseksi

1. Kuuntele kaikkia kehon antamia signaaleja (rajoitteita), ei vain kipua.
2. Mieti mistä ongelmasta nämä signaalit voisivat viestiä.
3. Päättele mikä on paras tapa toimia ongelman korjaamiseksi.
4. Unohda vanhat tekosyyt, ota vastuu ja toimi suunnitelman pohjalta.
5. Tarkista tulokset: jos toimintasuunnitelmasi toimii, jatka samalla tiellä – jos ei, tee muutoksia ja yritä uudestaan!

Kun tunnet kipua, älä siis ajattele: ”Voi ei, mikä minussa on vikana?!!” vaan: ”Hmmm… mitähän kehoni yrittää minulle viestiä?” Tämä pieni muutos ajattelutavassa sisältää valtavan eron, ja se ero on tässä: vain jälkimmäinen voi johtaa täysivaltaisen terveyden saavuttamiseen eli 4-kohdan toteutumiseen. Ensin mainittu johtaa vain oireiden jahtaamiseen ja lopulta turhautumiseen niin potilaan kuin hoitavien asiantuntijoiden puolesta. On suositeltavaa käyttää asiantuntijoita apuna 2- ja 3-kohtien selvittämisessä, mutta muista aina pitää vastuu itselläsi, eli osallistu prosessiin aktiivisesti.

(kopioitu www.tasapainopiste.fi-sivustolta)

Ärsyttävää, mutta niin totta. Otan vastuun, vaikka valtaisa kitinä ja jonkun vammaan auttavan urheiluvälineen ostaminen olisi paljon houkuttelevampi vaihtoehto. Junnuvuosina onnistuin juoksemaan jalkani palasiksi lukemattomat kerrat. Surkuttelin maailman epäreiluutta, kovaa kohtaloani. Lepäsin aikani. Väänsin käsittämättömällä sitkeydellä korvaavia treenejä. Päädyin aina hyväkuntoisena nopeasti lähtölistoille palatakseni taas uudestaan telakalle. Riemukas kierre.

Pari vuosikymmentä vanhempana ei ole enää niin kiire päästä kuntoon juuri tämän vuoden kisaan tai tapahtumaan x. Useimpia kisoja järjestetään joka vuosi, suurin osa mielenkiintoisista poluista on metsissä ensikin vuonna ja aikaa on loppu elämä. Kiireettömyyden lisäksi auttaa korvien väliin kertynyt materiaali. Ihailen parikymppisen minun idealismia, mutta kapeakatseisuus on silloin estänyt Tasapainopisteenkin suositteleman pohdinnan: Mistä signaalit viestivät?

Säännöllinen kuukausipalkka taas mahdollistaa asiantuntijoiden konsultoinnin – hei kiro-, osteo- ja ihanmikävaan-paatti – varaan ajan!

Viimeksi säpälöin jalkani keväällä 2009. Lähdin ortopedin vastaanotolta kädessäni lappu, jossa mainittiin mm kysta, luukuolio, ödeema ja selvä effuusio. Luukuolio kengässäni olin varma, etten voisi enää juosta.

Olen ikuisesti kiitollinen ystävälleni, joka jaksoi sitkeästi vesijuosta kanssani diagnoosista seuraavan puolen vuoden ajan. Vielä kiitollisempi olen samaiselle ystävälleni siitä, että lähti kanssani rohkeasti uintikurssille. Uintikurssille kannusti myös Kaukomara-blogi, jossa olin seurannut selkävaivoista kärsivän urhean kuntourheilijan uimaan opettelua. Jos Kaukomara, miksi en minäkin?

Edellisen telakkakauden ansiosta löysin siis uuden lajin: uinnin. Ilman jalkavaivaani, en olisi koskaan päätynyt uintikurssille ja löytänyt lajia, joka tuottaa minulle valtavasti iloa ihan joka viikko. Nyt on tarjolla taas oppimisen paikka.  Mitä tulen oppimaan tästä jaksosta? Ryhdynkö paljasjalkajuoksijaksi? Hurahdanko joogaan? Opettelenko perhosuinnin alkeet?