Pyörän selässä, pyörä selässä

Jokainen kanssani enemmän lenkkeillyt tietää, mitä seuraa, kun totean: ”Tästä pääsee ehkä läpi. Kokeillaanko?”

Ehkä juuri tämän vuoksi eiliselläkin lenkillä seuranani oli vain kaikkein uskollisin lenkkikaverini: polkupyörä.

Kesäkelien jatkuessa iski myöhäisaamiaista nautiskellessa hinku päästä pyöräilemään vähemmän tutuille poluille. Joulukuinen valo on pökerryttävän kaunis ja silmänräpäyksessä nautittu. Siksipä en uhrannut reitin suunnitteluun yhtä hakukoneraapaisua enempää aikaa. Tapio Huttusen MTB-vaeltaja-sivuston reittilistalta hyppäsi esiin ennestään ohuesti tuttu Meiko.

Vettä roiski niin lätäköistä kuin taivaaltakin, kun nostin parkkipaikalla pyörää ulkoilmaa nautiskelemaan. Samaan lähtöpisteeseen oli eksynyt yksi toinenkin poluntallaaja. Sanaton, molemminpuolinen virnuilu kertoi: ”Oot hyvänsortin hullu.”

Meiko on Natura 2000 -alue, jonka eläimistön kuvaus kuulostaa ihan satukirjalta:

”Järvissä pesii kuikkia. Metsäkanalintujen, pöllöjen, haukkojen ja tikkojen esiintyminen kertoo laajan, erämaisena säilyneen alueen merkityksestä. Avoimilla kallioilla pesivät, uhanalaiset kehrääjä ja kangaskiuru  esiintyvät täällä. Alueen erikoisuus on pähkinähakki, jota pesii alueella useita pareja. Näätäkanta on vahva, ja alueella on liito-oravan esiintymiskeskittymä.”

Luonnonihmeiden lisäksi voi bongailla myös ihmisen muovaamia kummallisuuksia. Janne Pyykkö tarinoi Avisuora-blogissaan Meikon bunkkereista.

Reissun alku sujui leppoisasti polkien. Minä pyörän selässä. Vauhdikkaan lähdön ansiosta olin vain nopeasti vilkaissut karttaa ja todennut: ahaa – melkein tuttu reitti. Paino sanalla melkein. Paikka pyörän kanssa vaihtui pian Meikon rannalle päästyäni. Kona sai nautiskella mukavasta reppukyydistä koko Meikon eteläpuolisen osuuden. Meikon rantaa kiertävä polku on aivan uskomattoman kaunis. Tai ainakin niiltä osin, mitä ehdin näkemään ennen pimeää. Loput katsoin kotona tästä reissuraportista.

Kotona vertailin MTB-vaeltajan reittiä kulkemaani. Vihreällä vaeltajan reitti, punaisella omani.

Kotimatkalla jatkoin päivän sinnepäin-retkeily-teemaani. Blogeja selaillessa oli mieleni haaviin tarttunut ajatus: Jossain Hämeessä on joku kiva maastopyöräpolku. Säntäsin vielä viime minuuteilla Partioaitan karttahyllylle napaten matkaan hämäläisimmän löytämäni kartan. Eihän tuo mennyt kuin 100 km sivuun todellisesta seuraavan reissun suunnitelmasta. Nyt minulla on retkeilykartta Evolle. Saa lainata!

Poiminta aamun some-virrasta:

”Adventures. Nasty, disturbing, uncomfortable things. Make you late for dinner.”

Huomenna lähden taas pyörän kanssa lenkille. Käsi ylös, kuka lähtee mukaan?

Musta mieletön taikatalvi

Olen aina ihmetellyt muiden tarinoita lapsuuden valkoisista jouluista. Mielestäni lapsuuteni joulut olivat aina lumettomia ja kylätie tummaa jäätikköä. Aattona sain tehtäväksi kiikuttaa naapuriin hyasintin. Toinen käsi kukkatötterössä, toinen puunrunkoa puristaen mietin, miten liukuisin ehjänä seuraavalle puulle. Heti kotiin päästyäni sain avata naapurille oven. Oli jännittävää saimmeko vastalahjaksi saman- vai erivärisen hyasintin.

Lumettomat talvet olivat piinaavia. Halusin hiihtää. Parin onnellisen, valoisan, lumisen päivän jälkeen mieli mustui jälleen kilpaa maan kanssa. Paloheinän kilometrin mittainen latusirkus tuli tutuksi.

Hukatessani aikaa laduttomien latupohjien murehtimiseen on luonto tarjoillut upeita talvielämyksiä ihan joka vuosi.

Onneksi olen älynnyt nostaa pääni ja löytänyt huikeita juttuja. Viime viikko tarjoili monta talvista helmeä. Maanantaina espoolaispuut hohtivat sokerikuorrutteisina. Yllättävimmät luontoelämykset löytyivät lenkkipolun varren kosken jäätaidenäyttelystä. Pimeä ilta loi upeat puitteet otsalamppuiselle valonäytökselle.

Torstaiaamun maastopyörälenkki käynnistyi lempeässä udussa sulaa hiekkatietä siivutellen.

Pieniltä poluilta löysin juuri sopivan haastavia (matalia) juurakoita leveämpien polkujen avautuessa jääkenttinä, joilla sain riemuita rapisevista nastarenkaista. Sopivan jännittävää, opettavaista ja ennen kaikkea hurjan hauskaa!

Lauantaina sain kokea jotain, mitä luulin olevan vain saduissa ja retkiluistelijoiden reissutarinoissa. Pääsin aivan kirkkaalle superluonnonjäälle.

En tiennyt olisinko nauttinut luistelusta vai tuijottanut polvillani lumoutuneena läpinäkyvän jään miljoonia, pieniä taideteoksia. Tein molempia. Täysillä. Polvisuojille oli käyttöä. Ryömin ja riemuitsin.

Lumme kurkkii jään alta: ”No onkos tullut kesä?”

Sunnuntai toi lumipyryn, mutta Skrinnareiden ryhmän mukana ehdin kuitenkin Tuusulanjärvelle kokemaan vielä toisenlaisen luisteluelämyksen. Lauantaina etenin jäätä opetellen, koputellen. Sunnuntaina pääsin viilettämään kokeneen letkan jatkeena 35 km:n matkan sakenevassa lumipyryssä pitkin pitkää, jäätynyttä järveä.

Vaikka viikko vierähtikin myönteisesti hyperventiloiden, odottavat sukset eteisessä täydessä valmiudessa ja katsovat aina ohi kulkiessani kysyvästi: ”Joko mennään?”

Ylpeys käy halkeemuksen edellä

Kun pyörähuoltamon kellariveijari mainitsi kolmannen työkalun nimen, jota en tunnistanut ja jonka käyttötarkoitusta en edes selityksen jälkeen ymmärtänyt, päätin, että polkupyörän rattaiden vaihtaminen on parasta ojentaa ammattilaisen käsiin.

Rattaita vaihdetaan tuhansien kilometrien välein, joten tätä taitoa en tarvitse. Sen sijaan nopeammin kuluvat osat päätin opetella huoltamaan itse.

Viime viikolla olin henkilö, joka teettäisi mielellään polkupyörän renkaidenkin täytön jollain muulla. Nyt olen henkilö, joka vaihtaa jarrupalansa itse. Ja nastarenkaat. Ja vauhtiin päästyään myös vaihdevaijerin!

Jarrupalojen vaihtoon löytyy helposti hyviä ohjeita esimerkiksi Matkafillari.com:n erittäin selkeä kuvasarja neuvoo tärkeimmät vaiheet. Oma oivallukseni oli kuvata kaikki yksityiskohdat ennen kokonaisuuden purkamista. Toinen oivallus oli, ettei paketin ohjetta kannata kyseenalaistamatta noudattaa. Jarrupalojen oikea prikkajärjestys selvisi vanhoja paloja tutkaillen ja paketin ohje osoittautui toimimattomaksi.

Vasemmalla prikkojen oikea järjestys, oikealla paketin neuvoma.

Nastarenkaita vaihtaessani opin, että rengasrautojen koukku ei ole ensisijaisesti seinälle ripustamista varten. Onneksi kaikki muut tiesivät tämän jo.

Jarrupalojen ja renkaiden kanssa näpertely oli oikeastaan aika hauskaa puuhaa. Riittävän opettavaista ja palkitsevaa. Vaihdevaijerin vaihdon kohdalla tuli seinä vastaan. En saanut vaijeria irti ohjaustangon päädystä. Selasin keskustelupalstojen kommentteja, joista jokainen kehottaa avaamaan takapyörän päädyn vaijerista ensin. Sitkeästi pidin vaijerin takapään kiinni pyörässä. Enhän voi irrottaa jotain melkein toimivaa, jos en sitten saisikaan toista päätä irti. Keskustelupalstoilta opin, ettei pyörää kannata purkaa terassilla tai nurmikolla. Siis jos ei halua purkaa myös terassia, kuten joku onneton mutterinhukkaaja oli tehnyt. Päätin myös, etten avaa ohjaustangossa kiinni olevaa vaihdekahvaa luettuani mm kommentin: ”Koko illan opetellut kahvaa ja ihan hiton kiva.” Yhden pitkän illan jälkeen lopetin lukemisen kommenttiin ”Yritän tätä neuvoa heti, kun vitutus lakkaa.” Yö järjestelee ajatukset ja aamulla tajusin: vaijerin toinen takapää täytyy irrottaa, jotta tangon pään vaijerista saa irti. Tyhmyydestä sakotetaan. Nyt meni vain aikaa, yleensä kuluu myös kamaeuroja.

Loppu olikin aika simppeliä askartelua. Vaijerin kuoren sivuleikkurointiin jouduin lainaamaan vahvempia käsiä. Vaijerin loppupään kiinnityksessä pääsin jo aika monennen kerran turvautumaan ennen osien purkua ottamiini kuviin. Pientä säätöä pääsen vielä tekemään. Apuna toimii YouTubesta löytämäni suhteellisen selkokielinen video-ohje.

Kaiken korjailun ansiosta olen niin ylpeä itsestäni, että todennäköisesti halkean ennen kuin ehdin seuraavalle pyörälenkille. Jos vastoin ennakkoarvauksiani pääsen ehjänä pyörän selkään, telon itseni varmasti törmäämällä pylvääseen. Näin meinasi jo käydä, kun ihan vähän testailin pyörääni, ja tuijottelin upouusia, kimaltavia rattaita – en eteeni. Kun toikkaroin, lupaan hymyillä ylpeän onnellisena ohjan pohjallakin uusia taitojani sekä korjattua pyörääni ihaillen!