Röykkiöittäin tirkisteltävää

Olivia-lehti tarjoili 10 vinkkiä ammattiblogaajaksi aikovalle. Uutta on aina hauska oppia, vaikka tavoitteena ei ammattilaisuus olisikaan. Päätin toteuttaa ensimmäiseksi vinkin numero 5:

”Anna lukijoille sopivasti tirkisteltävää. Mitä enemmän itsestään antaa, sitä enemmän ihmisiä kiinnostaa. Siinä on sellaista tirkistelynhalua, että mitä teillä on joulupöydässä ja millaiset tapetit olohuoneessa. Täydellinen on tylsää.”

Joulupöydässä meillä oli niin ujo silli, etten uskalla kuvaa jakaa. Kuusen alla sen sijaan päivystivät kovin hohdokkaat kaverit.

Koska olo- eikä muissakaan huoneissamme ole tapetteja, paljastan sisustusajatteluni vankan kulmakiven: röykkiöt.

8-tunnin tammikuinen rogaining-tapahtuma vaati normaalia suuremman röykkiön, koska osallistuin kisaan pyörällä.

Kestoröykkiön muodostavat uima- ja jumppailukassit sekä pyöräilyreppu. Talvisin kukkulaa koristaa myös retkiluistelureppu. Kaiken täytyy olla aina valmiina, muuten jää elämää elämättä. Tapahtumiin liittyvien röykkiöiden keruu käynnistyy jo pari vuorokautta ennen starttia. Eteisen lattia on aina toimiva paikka asioiden ripotteluun. Viime hetkellä ei mikään löydy. Keskellä lattiaa asioille annetaan mahdollisuus säilyä tallessa.

 Joskus röykkiöitä voi kasvaa lattialle vaikkapa vain siksi, kun päätän kokeilla toimisiko pyöräilyreppu luistelureppuna ja voisinkohan  korjata pyörän siinä sivussa ja onnistuisinko rakentamaan retkipatjasta  retkiluistelusauvalle lämpimän kädensijan.

Kotiinpaluun ja lähtemisen välissä kuivattelen kamoja. Kuivatusröykkiö huolehtii kätevästi siitä, ettei kukaan ulkopuolinen eksy vahingossa saunaamme. Sisäpuolisillekin saunaan pääsy tuottaa toisinaan ongelmia. Jouluna tämä röykkiö oli kipattu piiloon. Keräsin kiitoksia.

Röykkiöt voivat kasvaa lattioiden ja seinien lisäksi myös ovenkahvoihin.

Vielä elämätön vuorokausi lähestyy taas vinhaa vauhtia rakentaessani eteiseen muuria seuraavan päivän varusteista.

Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjassa sivulla 65 Nipsu, Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen ovat taivaltaneet koko yön.

”Nipsu alkoi kitistä.
– Minua väsyttää, hän sanoi.
– Olen väsynyt kaikkeen. Nyt on teidän vuoronne kantaa telttaa. Ja ohukaispannua.
– Se on hyvä teltta, sanoi Nuuskamuikkunen
Mutta pitää varoa kiintymästä liikaa omaisuuteen. Heitä se menemään. Ja ohukaispannu myös.
– Oletko tosissasi? Kysyi Nipsu ällistyneenä.
– Kuiluunko?
Nuuskamuikkunen nyökkäsi.”

Kapselin kaipuu

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta miten kuvaa tulisi tulkita? Tutkimuksessa lähes 80%:lta oireettomia, ammattilaistason baseball-syöttäjiä löydettiin vaurioita olkanivelen rustossa. Monet oireettomat olisi pelkkien kuvien perusteella arvioitu leikkaushoitoa tarvitseviksi. Kipua tuntevilta ei välttämättä löytynyt kuvista perusteita operaatiolle. Joidenkin ihmisen jänteet tai luut voivat olla kolhimattominakin palasina.

Tämän ja paljon muuta hämmentävää opin vietettyäni mielenkiintoisen aamun osteopaatin vastaanotolla. Viikkoa aikaisemmin ortopedin suositus ’leikataan’ ei kaivannut tulkintaa. Jostain syystä minusta tuntuu kuitenkin siltä, ettei nyt ole syytä kiirehtiä.

Lukiessani Tantturin blogia ja pysähdyin riveille:
”When in doubt, don’t!”
”Tekemällä ei mitään teet itse asiassa aktiivisen päätöksen vielä odottaa.”
”Joskus on vain viisasta istua ja odottaa, että tunne menee ohi.”

Rivit vahvistavat päätöstäni odottaa ja etsiä ajatuksia viisaammilta omaa pohdintaani tukemaan.

Osteopaatti kysyy: ”Mitä haluat elämältäsi nyt? Entä kolmen vuoden kuluttua? Mitä voit jalallasi tehdä juuri nyt ja mitä et? Millaista elämää haluat elää? Mikä estää elämästä juuri tällaista elämää? Oletko listannut kaikki lajit, joita voit harrasta nyt? ” Kärsimätön lapsi minussa haluaa sanoa: ”Korjaa nyt vain jalkani, niin pääsen taas temmeltämään.” Harmikseni huomaan olevani aikuinen, joka saa, ja jonka myös täytyy kantaa vastuu itsestään. Hetken kakisteltuani ymmärrän kysymysten olevan juuri oikeita.

Osteopaatti kertoo tehtäväkseen auttaa toiminnallisuuteni mahdollisimman lähelle sellaista tilannetta, jossa voin elää itselleni mielekästä elämää. Hänen tehtävänään ei ole ottaa kantaa tuleeko jalka leikata vai ei. Hän auttaa minun tavoitteessani, olipa oma päätökseni mikä tahansa. Äh, joudun itse miettimään. Ärsyttävän totta.

Sain mukaani kasan ajatuksia. Kaipaan konkretiaa. Olisipa saanut vaikka määräyksen tehdä kuperkeikkoja. Auttaisiko päälläseisonta? Toiminta on niin paljon pohdintaa helpompaa.

Kotimatkalla kurvaan luontaistuotekauppaan. Haluan edes lumelääkettä. Isoja, värikkäitä kapseleita. Jotain hankalasti nieltävää. Kysyn myyjältä apua revenneeseen jänteeseen. Opin jänteiden pitävän samoista herkuista kuin nivelet ja ihokin. Ostan pullollisen kollageenisiirappia. Kyljessä hymyilee heleäkasvoinen nainen. Toisena aamuna kompuroin aamuhämärässä. Keittiöntaso peittyy tahmaiseen kollageeniin ja on nyt saamansa hoidon ansiosta kauniimpi kuin koskaan ennen.

Varaan ajan kiropraktikolleni ja ostan foam-rullan.

Viikon kuluttua saan osteopaatiltani viestin. Hän on paneutunut ongelmaani, konsultoinut tuttujaan. Hän lähettää hyvin konkreettisia neuvoja ja on valmiina auttamaan.

Maailma on täynnä hyviä ihmisiä.

Ystäviä ja ylistystä

Samalla viikolla ystävänpäivän kanssa Metsäntutkimuslaitos otsikoi: ”Luontoympäristöllä on ulkoiluseuraa suurempi merkitys emotionaaliseen hyvinvointiin”  Jutussa viitataan Kansainvälisessä Environmental Psychology -lehdessä julkaistuun tutkimukseen.

Olen kasvanut metsässä. Jos käyttäydyn oudosti, toivon tosiystävän kiikuttavan minut ensin metsään, sitten vasta ammattiauttajan luo, jos tarvetta enää ilmenee. Ihan parasta soppaa on, kun luonto ja liikunta lyövät kättä. Maistuu!

Joskus metsään pitää päästä ihan yksin, mutta mieleeni tulvahtaa aivan silmänräpäyksessä kymmeniä luontoelämyksiä, joita en olisi voinut kokea samanlaisina ilman ystäviä.

Viime viikonloppuna pääsin kokemaan minulle jotain uutta: ylitin itseni pystyyn ripustetulla jäällä. Tähän tarvittiin ihmeellisen kultainen kaveri, joka vei Vierivät sammalet kiipeämään ja hihkumaan. Itseni ylittämiseen tarvitsin ystävän, joka huutaa luovuttamisen hetkellä: ”Pystyt kyllä!” Ja niin pystyinkin.

Olen päässyt kokemaan hienoja hetkiä kesäistä horisonttia tuijotellen ja miettien nouseeko aurinko vai laskeeko se vielä. Avomerelle en yksin rohkenisi. Ystävien kanssa kyllä.

Usein mieleni tekee kokeilla rajoja – ihan vain vähän. Jaksaisinko pyöräillä yhden päivän aikana koko Reitti 2000 -lenkin? No jaksanhan minä, kun mukaan lähtevät luottokaverit.

Venda jos toinenkin – matka Suomen upean saariston maisemia ahmien. Ei olisi ollut mahdollista minulle ilman ystäviä.

Pimeä retkiluisteluretki aaltoilevalla jäällä, valtavasti uutta oppien ja luonnon upeudesta läkähtyen. Yksin ei jäälle voi lähteä. Olen onnekas – olen löytänyt kavereita, joiden kanssa voin turvallisesti opetella jään ihmeitä.

Elämäni ensimmäinen jääkukkameri. Miten surullinen olisinkaan, jos ei mukana olisi ollut ystäviä. Kenelle silloin sanoisin: ”Muistatko silloin Sammatissa?”

Ystäviltäni voin oppia jatkuvasti uutta. Opittuani voin vaikka laskeutua kalliolta, mutta yksin ei tämäkään minulta onnistuisi.

Ystävämme luotsasivat meidät toissakesän meriretkellä paikkaan, jota emme olisi merikortin avulla löytäneet. Opastivat saunan, jossa maailman makeimmat löylyt ja näyttivät reitin uimaan. Poimimme yhdessä katajanmarjoja talvisiin patoihimme kesästä muistuttamaan. Ja jäykistyimme kauhusta käärmeitä nähdessämme. Ja aina uudelleen ja uudelleen muistelemme: ”ai, kamala – se oli se käärmesaari!” Elämyksiä. Luontoa.

Ison ilon saan viemällä ystäviä niihin paikkoihin, jotka saavat itseni huokaamaan ihastuksesta kerta toisensa jälkeen. Muutamat tämän maiseman jo tunnistavatkin ja toivottavasti hymyilevät juuri nyt.

Päin seinää

Huhtikuisena arkiaamuna kahviautomaatilla:

A: Mitä kuuluu?
T: Hyvä kuuluu. Vierivät sammalet starttaavat pian historiansa ensimmäiseen kesäseikkailukisaan!
A: Ahaa. Mitä lajeja on luvassa?
T: Melontaa, suunnistusta, pyöräilyä, erikoistehtäviä ja joku köysiosuus.
A: Ahaa, tiedättekö te jotain köysistä?
T: Eeeeei, me ei tiedetä köysistä yhtään mitään. Tai osaan minä paalusolmun tehdä. Kaveri ei osaa.
A: No saisinkos opettaa?

Tiedän olevani etuoikeutettu. Olen onnistunut törmäämään matkanvarrella lukuisiin käsittämättömän upeisiin tyyppeihin. Näin valtaisa kultaisuus hämmentää aina – myönteisesti.

Kahviautomaatilta kalliolle oli nopea matka. Löydän itseni kypärä päässä valmiina laskeutumaan elämäni ensimmäistä kertaa kallioseinämää alas köyden varassa. Puristan oikeassa nyrkissäni prusik-solmua, jonka olen juuri oppinut tekemään. Pelottaa. Kurkistan alas kalliolta. Pelko syöksyy vatsan kautta varpaisiin ja takaisin. Muistutan itselleni olevani tilanteessa vapaaehtoisesti. Varmistan olevani itseni kanssa samaa mieltä. Kyllä, tätä haluan juuri nyt kaikkein eniten. Jotta toiveeni toteutuu, on parasta vain keskittyä noudattamaan opastajamme ohjeita. Päätän etten katso alas vaan ylöspäin ja jalkoihini. Kaikessa yksinkertaisuudessaanhan laskeutuminen on kallioseinämän kävelyä takaperin. Muutan seinän mielessäni lattiaksi. Osaan kävellä lattiaa takaperin.

Pääsen alas yhtenä kappaleena ja olen räjähtää riemusta! Selvisin! Osasin!

Juoksen ylös. Uudestaan!

Onnistuakseni tarvitsin opettajan, johon luotan, selkeän halun tehdä juuri sitä mitä olen tekemässä sekä erityisesti ymmärryksen katsoa oikeaan suuntaan ja jättää turhan pois mielestäni.

Toimisivatko samat ainekset muissakin pelottavissa elämän tilanteissa? Sellaisissa, joissa tuntuu, että jos otan vielä askeleenkin, putoan kalliolta kymmeniä metrejä.

Ei tämä niin vaikeaa ole.

10 tikkiä laudalla

Koira vai lammas?

19 vuotta sitten toukokuussa Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa ja vasen nilkkani avattiin toistamiseen. Arpia oli kertynyt matkan varrella muitakin. Päätin: haluan kävellä 50-vuotiaana, en nilkuttaa. Suunnistusmitalit saivat jäädä muiden metsästettäväksi. Kannustin itseni keskittymään muihin asioihin. Päätin ettei jalkojani enää leikattaisi. Jos jotain irtoaa, voi sen ommella kiinni. Muut vaivat hoitukoon yrttiteellä.

Viime lokakuussa havahduin: nilkka on yrittänyt huudella huomiota jo kuukausien ajan. Lopetin juoksun. Lopetin kaiken mikä aiheutti kipua – siis jalkaan. Välillä testailin varovaisen toiveikkaana voisinko jo juosta. Kävin hierojalla, kiropraktikolla, työpaikkalääkärillä. Kahlasin netin tietosuossa. Hain apua ostopaatilta ja lopulta jopa karjalaiselta jäsenkorjaajalta. Sitkeästi etsin netistä oireisiini täsmäävää tarinaa ja ongelmaan avun löytänyttä, edes jotain johtolankaa.

Kun kipu täytti puoli vuotta, halusin saada sille nimen. Ajattelin, että diagnoosi kainalossa on helpompi aloittaa luomuhoitokierros uudelleen. Taskuun ostin valmiiksi osteopaatin sarjalipun.

Tammikuisena keskiviikkoiltana vietettiin nimenantojuhlaa: ruptura longitudinalis tendinis peroneus longus (”lienee useampi etunimi turva sen pienen ihmisen”). Lääkäri kysyi: millainen vakuutus sinulla on?

Peroneus longus jänteessäni on calcaneuksen distaalipään seudussa osarepeämä. Lääkäri ei tarjonnut vaihtoehtoisia parantumiskeinoja. Taas olisi tikkejä tarjolla. 39-vuotiaana ryhdyn neuvottelemaan 21-vuotiaana itselleni laatimiani lakeja uuteen muotoon.

Löytyykö joustoa? Vielä en tiedä.

496 leuanvetoa

Vuoden 2013 viimeisenä päivänä törmään Facebook-ryhmään, joka haastaa tekemään jokaisena tammikuun päivänä yhden leuanvedon enemmän kuin edellisenä. Olen aina ajatellut etten pysty tekemään enempää kuin kaksi leuanvetoa. Järkeily ei perustu mihinkään. En ole miettinyt millä aikavälillä nämä kaksi leuanvetoa olisi mahdollista suorittaa. Ehkä vuodessa?

Yllytyshulluna huudan LV-haaste-seinällä: Mukana!

Ensimmäiset 10 päivää sujuvat helposti. Seuraavat 10 päivää tuntuvat vähän hölmöiltä. Työlästä rimpuilua, en kehity. Maailman paras Tatu-hieroja avaa tangossa sätkimisestä kipeytyneen selän. Kyllä, selän.

Viimeiset 11 päivää ovat kivuliaita, mutta hihkun jatkuvasti innosta. Olen kehittynyt! Pääsen viisi putkeen ja jopa kuusi!

Lopulta koittaa tammikuun viimeisen päivän ilta ja oveen teippaamaani seurantakalenteriin on kertynyt merkintä 496 leuanvedosta. Mahdoton muuttui mahdolliseksi.

Verbaalisten absurditeettien aavoilla seilaava Kahvila Utula pohti vuoden alussa käänteisperspektiiviä. Pohdin minkä pääni sisäisistä muka-mahdottomuuksista seuraavaksi selättäisin.