Luuvalo ja lukemisen ihanuus

Vaikka eläisi jokaisen päivän viiltävällä vimmalla, ei ehdi maailmasta kokemaan yhden elämän aikana kuin mannaryynin puolikkaan kokoisen siivun. Onneksi voi lukea!

”Lukeminen on retkeilyä, ilmaista hupia. Kirjan kautta pääset kuviin, ääniin, kehoon, muihin maihin, avaruuteen, menneeseen ja tulevaan. Kirja on mielikuvitusvyöry, tutkimusretki myös fantasian alueelle, semmoiseen, mitä ei ollenkaan olekaan. Paitsi että onpas”, kirjoittaa Juha Hurme jutussaan Ilman kirjaa on kurjaa

Raikkaan ja lohdullisen viisasta Onnellisen tädin treeni -blogia kirjoittava Mia viskasi minulle Facebookissa kirjahaasteen: Pitää kertoa viisi kirjaa viiden päivän aikana. Ensimmäisenä päivänä kirja, jota nyt luen. Toisena päivänä lapsuuden tärkeä kirja. Kolmantena päivänä kirja, joka jäi kesken. Neljäntenä päivänä kirja, joka teki suuren vaikutuksen. Viidentenä päivänä kirja, johon palaan aina uudelleen.

Tavoilleni uskollisena rikon haasteen sääntöjä ja vastaankin haasteeseen blogin muodossa paljastaen kaikki viisi kohtaa kerta rytinällä.

Kirjapino Kuva: Terhi Jaakkola

Poikkeuksetta ympärilläni ajelehtii lukuisia kesken olevia kirjoja. Vain lomilla hotkin säntillisen koukussa, yhden kirjan kerrallaan. Muina aikoina nappaan käteeni kirjan sekavin perustein: kirja on yksinkertaisesti vain käden ulottuvilla tai tuo päivän tunnelmaan tarvitsemani mausteen. Joskus kirja tarjoaa iltaan jotain päivää kepeämpää.

Nyt käsissäni kuluu Päivi ja Santeri Kanniston Vapaana elämisen taito. Tosin viime päivinä olen lukenut ahkerimmin Helsingin Sanomien Teema-lehteä Mitä nyt kannattaa lukea? Ah, niin herkullinen nidos, että tuntuu rikolliselta olla siteeraamatta lähes joka sivua koko maailmalle. Kuten nyt vaikka tämä Matti Röngän ajatus: ”Sitä tekee havainnon, kirjoittaa sen, ja joku lukee sen ja tajuaa. Se on ihme. Kirjoittajalla ei ole käytössään kenenkään muun havaintoa maailmasta kuin omansa.” ”Jollain tavalla havainnosta tulee yleinen, yhteinen.”

Lapsuudessani yksittäistä kirjaa tärkeämpää oli lukemiseen rakastuminen. Elämykset. Lukevan elämäntavan omaksi ottaminen. Vanhempani ovat mielestäni lukeneet aina. Yöpöytiä koristavat edelleen vankat kirjapinot. Kierrätämme kirjoja, keskustelemme niistä ja annamme lahjoiksi. Lukeminen – voiko parempaa perintö saada? Kaikista lapsena lukemistani kirjoista hieman muiden yläpuolelle nousevat kuitenkin Astrid Lindgrenin tarinat. Luen niitä edelleen. Ja miten iloinen olinkaan kuullessani veljenpoikieni nauravan ääneen Katto Kassisen toilailuille!

Luuvalo Kuva: Terhi Jaakkola

Tuomas Kaseva kirjoitti Teema-lehden pääkirjoituksessa oivasti stoppareista ja imureista. Hän kehotti vankasti stoppari-kirjan kohdalle osuessa: jätä kesken! Ensimmäinen kirja, jonka olen koskaan jättänyt kesken oli Oiva Paloheimon Tirlittan. Voin vieläkin maistella keskeyttämispäätöksen aiheuttamaa tunnetta – voiko näin tehdä? Kirjasta on jäänyt mieleen yksi sana: luuvalo.

Kaksi kirjaa ovat viime vuosina heilauttaneet mieltäni niin voimakkaasti, että olen päätynyt kirjoittamaan niistä blogissani. Olkoon nämä siis vastaukseni kohtaan Kirja, joka teki vaikutuksen:

Wendy Copen korkkiruuviruno Kuva: Terhi JaakkolaViime vuosituhannella, kun päätimme lopettaa yhteiselon silloisen rakkaan poikaystäväni kanssa, tuntui kuin puolet raajoista olisi revitty irti. Onneksi kasvoivat vahvoina takaisin. Lohduksi sain ystävältäni lahjaksi Wendy Copen kirpeän, ihanan ironisen Vakavia asioita -runokirjan. Tämän kirjan huomaan poimivani hyllystä edelleen aina aika ajoin.

Hiihtokausi 2015 avattu Kuva: Terhi Jaakkola

”Rääkkää kehosi lisäksi myös aivojasi.”, yllytti Esko Valtaoja luennollaan, jonka otsikossa mainittiin onnellisuus. Kieriskeltyäni aamupäivän kirjoissa, kirjaimissa ja kirjoittamalla hölkättänyt aivojani, lähden jatkamaan eilen avaamaani hiihtokautta. Puhelimessa huutelee houkuttelevasti äänikirja. Kuuntelenko tänään kirjanlukijaa vai ladun laulua?

Miten inhosta tuli ilo eli sanoja kirjoittamisesta

Katukahvilassa istuu nainen ja kirjoittaa. Kahvilan naisen ohittaessani ajattelen: ”Istuisinpa minäkin juuri nyt tuossa kirjoittamassa.” Miten hyvältä tämä ajatus tuntuikaan!

2009 kesäloman kynnyksellä, aamu-uinnin jälkeen puimme kahvikupin ääressä ystäväni Mian kanssa maailmaa kuntoon. Tuskailin silloisiin työtehtäviini liittyvää pientä tekstinpätkää. Ihmettelin, miten kirjoittaminen voikin olla niin vaikeaa ja työlästä. En ollut koskaan kirjoittanut mitään kouluaineita ahkerampaa, en tuottanut tekstejä, en kiintynyt kirjoittamiseen. Nyt oli kuitenkin puolipakko pakertaa jotain maailmalle.

Ystäväni antoi ymmärtämättään kaksi niin hyvää ohjetta, että jopa tänään, kuusi vuotta myöhemmin, kesäloma-aamuna, halusin herätä katsomaan ensin auringonnousun, ja sitten kirjoittaa pelkästä kirjoittamisen ilosta.

Parhaat kestit Kuva: Terhi Jaakkola

Ensimmäisen ohje oli: kirjoita. Kirjoita mitä vain. Kirjoita vain itsellesi. Kirjoita jostain, mistä pidät.

Ja niin minä kirjoitin. Joka toinen päivä, koko kesäloman ajan avasin saman Word-tiedoston, johon kirjoitin asioita lomastani, tutuista paikoista, ruuista, tuoksuista, mauista, tunnelmista. Tärkeintä oli, ettei tekstiä ollut tarkoitus näyttää kenellekään. Ei korjata. Ei kritisoida. Ei muokata. Tavoitteena oli vain kirjoittaa. Harjoitella.

Toinen ohje oli: verryttele. Ennen varsinaiseen tekstiin tarttumista, kirjoita jotain. Helppo lämmittelyharjoitus on kirjoittaa siitä, mitä juuri sillä hetkellä näkee: Pöydällä on turkoosi hiiri, postikortti ja ostoskuitti. Ostoskuitin kääntöpuolelle on kirjoitettu sitaatti. Kärpänen surisee.

Miten typerä olinkaan ollut. Jos joku kertoisi yhden, täyttä vauhtia puristetun juoksuyrityksen jälkeen, ettei juoksu ole hänen lajinsa, osaisin toki opastaa oivalluksen polulle. Maratonille tähtäävän on syytä ymmärtää, että kyseessä on matka, joka alkaa kävelyaskelin. Erilaisten urheilulajien opetteluun olen ollut aina valmis sijoittamaan aikaa ja ajatuksia, mutta kirjoittamisen ajattelin olevan sisäinen lähde, jota minulla ei vain ole.

Ei keskeytyksiä Kuva: Terhi Jaakkola

Ei. Kirjoittaminen on laji, jota voi harjoitella.

Kun päättää lähteä matkalle – oppimaan uutta lajia tai selättämään kirjoituskammoa, ei tiedä mihin päätyy.

Kirjoittaminen ei jäänytkään yhteen tekstiin. Inhosta tuli into. Rakastuin sanoihin ja niiden yhteen virkkailuun, mutta ennen kaikkea ryhdyin jäsentämään ajatuksiani kirjoittamisen kautta. Jäin koukkuun siihen, miten kirjoittamisen ajattelu ohjaa tarkistamaan löytyisikö haituvasta merkitystä – oivallusta, jonka voisin jakaa. Opin vaatimaan omilta ajatuksenpoikasiltani metrin verran enemmän.

Mutta tärkein kaikesta on ilo.

Helposti opittu ja omaksuttu taito tuottanee iloa. Taito, jonka saavuttaakseen on taivaltanut matkan, hikoillut, kolhiutunut ja oppinut – sellainen taito tuo iloa, joka saa varpaatkin kipristymään riemusta aina uudelleen ja uudelleen.

Kun taidosta tulee hinku, voi onnellisena kadehtia katukahvilassa kirjoittajaa. Huokaista ohi pyyhältäessään ja olla itsestään ylpeä: miten mielenkiintoisen matkan olenkaan kulkenut!

Vimeinen sana kuva: Terhi Jaakkola

Kohtaaminen 16-vuotiaan kanssa

Annika Norlin kirjoittaa kirjassaan ’Texter’ itselleen: ”Och mest av allt vill jag tillägna den till Annika femton år som hade det här som sitt stora intresse. Tack för allt du du läste. Tack för allt dåligt du skrev som gjorde att det til slut blev bra.”

Annika on kiitollinen itselleen. Listaan monesti mielessäni ihmisiä, joille olen kiitollinen siitä, että juuri he ovat osuneet elämääni. Itseäni en ole muistanut kiittää. Ehkä voisin yrittää?

Lukeva, vihreä jänis Kuva: Terhi Jaakkola

Somessa pyörineen nuortenkirjahaasteen innostamana tartun Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmel-kirjaan. Ensimmäisellä sivulla tyttö saatellaan matkaan: ”He uskoivat kuitenkin, että tyttö pelastaisi pallon. Kuten kaikki vanhemmat, he olivat siitä ihan varmoja. Kukaan ei pystyisi hoitamaan maailmaa paremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias.”

Kuusitoistavuotiaana olin varmastikin viisaampi, kuin koskaan sen jälkeen. Ehkä voisin kiittää tuota kuusitoistavuotiasta?

Kiitän häntä ensin Annika Norlinin tavoin kaikista kirjoista, joita hän on tuohon mennessä lukenut. Olen saanut elää niiden kautta monta elämää. Muuten olisin ehtinyt vain yhden. Kiitän sitkeästi urheilemisesta, vaikka kolhuja on jo osunut matkalle pari. Kerron saaneeni liikkumisen ansiosta itselleni oman laiseni, jatkuvasti uusia elämyksiä tarjoavan elämäntavan.

Kuusitoistavuotias vaivautuu. Ei osaa ottaa kiitoksia vastaan.

Vihreän jäniksen häntä Kuva: Terhi Jaakkola

Hätäännyn. Täytän ilman puheella, ettei hetki menisi ohi. Yritän keksiä kiitosten väliin jotain, josta tuo tyttö voisi kiinnostua. Kerron olevani matkalla elämäni ensimmäiseen ultramatkan juoksutapahtumaan. Selitän kuinka iloinen olenkaan, kun pääsin mukaan syksyn isoon rogaining-kisaan ihan suoraan, vaikka pelkäsin, että osallistumiseen vaaditaan kovia karsintatuloksia.

Tyttö katsoo minua tyrmistyneenä ja kysyy: ”Olet siis iloinen, kun pääsit mukaan? Mitä oikein tavoittelet?”

Vihreä jänis ja pinkki kirja Kuva: Terhi Jaakkola

Vastaan haaveilevani ultramatkalla maaliin pääsystä.

Hän ei ymmärrä. Ei ymmärrä, miksi matkustaa mihinkään, jos ei aio voittaa. Hän on tyrmistynyt ja ehdoton. Mieleeni nousee sana kirkasotsainen, vaikken merkitystä täysin tiedäkään. Lähetän lämpimän, osaaottavan epätoivoisia ajatuksia kaikkien teinien vanhemmille. Tästä ei nyt tule yhtään mitään. Emme ymmärrä toisiamme. Yritän sanoa jotain matkan merkityksellisyydestä määränpäähän verrattuna, mutta kuulostan lattealta aforismitädiltä.

Kiitollisuus taitaakin olla tuoretavaraa. Pitää kiittää itseään tänään. Tämän päivän asioista tänään ja huomenna lisää. Yritän vielä huikata lämmöllä tytölle Norlinia mukaillen: ”Tack för allt dåligt du gjorde som gjorde att det til slut blev bra.”, mutta hänellä taisi olla mielenkiintoisempi lankapuhelu kesken.

Tack det blev bra. Kuva: Terhi Jaakkola

Lenin-taulu ja lukuisia lukkoja

Puumummoja Kuva: Terhi Jaakkola

Sähköpostilaatikkooni ilmestyi viesti: ”Olen silmäillyt blogiasi ja ajattelin, että endorfiinia voi metsästää monella tavalla, ja roomescape on yksi niistä. Tarjoankin nyt mahdollisuutta sinulle ja kavereillesi osallistua Roomescape Running Rabbitin pakohuonepeliin.”

Rupla Kuva: Terhi Jaakkola

Pakohuone kuulostaa ahdistavalta sanalta. Harvoin innostun mistään pelistä. Running Rabbitin sivuilta luen: ”Live room escape -pelit ovat tosielämän peliversio netissä pelattavista room escape -peleistä”. Nettipeli, livepeli – ei kiitos, ei taida olla minun juttuni.

Mutta voinko tietää, jos en kokeile?

Venäläisia puumummoja Kuva: Terhi Jaakkola

Ja niin me 8 kaverusta kolkuttelemme pakohuoneen ovea, tietämättä lainkaan mihin olemme astumassa. Saamme käyttöömme kaksi huonetta. Päädyn kolmen huipputyypin kanssa tunnelmallisen punaiseen KGB-teemaiseen huoneeseen, jonka seinillä tarinaa vahvistavat vakavailmeinen Lenin, kiinnostava kartta sekä lukuisat lukot.

Lenin ja ruplat Kuva: Terhi Jaakkola

Etsimme vihjeitä, hihkumme, turhaudumme, avaamme lukkoja, hikoilemme, kiljumme riemusta, raavimme päitämme, pyörittelemme vihjeitä, laskemme yhteen, käännämme, väännämme, konttaamme ja kurkistelemme.

Leima passissa Kuva: Terhi Jaakkola

Ilmassa on tahtoa ja sitkeyttä. Me haluamme ratkaista tämän yhdessä. Haluan löytää viimesenkin avaimen juuri näiden ihmisten kanssa. Tsemppaamme, mutta muistammeko olevamme joukkue? Ajattelemmeko miten voisimme hyödyntää toistemme vahvuudet? Olemmeko yhdessä jotain suurempaa kuin olisimme yksilöinä yhteensä? Leikkaako silloinkin, kun ovessa oleva kello höylää armotta käytössämme olevaa aikapalaa pienemmäksi? Pystynkö itse ratkomaan ongelmia, joihin ei ole olemassa valmista mallia vai onko lanttuni kankeaa massaa?

Avaimia emalirasiassa Kuva: Terhi Jaakkola

Pakohuone tiivistää tuntiin loistavasti monia tiimityön elementtejä. Pelin valvoja tarkkailee pelin kulkua kameran kautta ja näkee varmasti miljoonia ihmisyyden kummallisuuksia. Mitäpä jos huonetunnista saisikin katsoa taltioinnin aina pelin jälkeen? Entä jos purkaisimme koko touhun ammattilaisen opastuksella? Seikkailukisoissa säntäillessä, veneen miehistössä ja arjen tiimitilanteissa on harvinaista päästä tarkkailemaan omaa ja oman joukkueen toimintaa jälkikäteen tällaisena tiivisteenä. Omalle toilailulleen on kovin sokea. Voisiko pakohuonetta kutsua pelin sijaan joukkuetoimintasimulaatioksi?

51 minuuttia on kulunut. Löydämme viimeisen avaimen ja avaamme huoneen oven. Huikea, yhteinen ilo!

Avain ja ruplat Kuva: Terhi Jaakkola

 

Suomalaisia pakohuoneita:

29.3.2015 lisätty 3 pelipaikkaa:

23.4.2015 lisätty :

Juttuja pakohuoneista:

 

PS: Kuvituskuvat eivät ole kyseisestä KGB-teemaisesta pakohuoneesta, mutta välittävät mielestäni tilan tunnelman. Itse huoneesta en voi enkä haluakaan paljastaa yksityiskohtia kuvien välityksellä, jottei kenellekään vierailijalle paljastuisi yhtään vihjettä etukäteen.

7 päivää digipaastoa

Kukkapää Kuva: Terhi Jaakkola
Seikkailen verkossa etsien tietoa paastosta. Huomaan heti mokanneeni rankasti. Paaston perusohjeisiin kuuluu siirtymävaihe, taidolla paastoon laskeutuminen. Ennen digipaastooni siirtymistä naputan älypuhelintani vimmatusti. Jonottaessani pääsyä lentokoneeseen ehdin hyvin lähettämään sähköpostin, kuvaviestin, tekstiviestin ja heilauttamaan yhden kuvan Instagramiin.
Lento laskeutui. Kännykkäni pysyy taskussa. Matkatavarahihnan äärellä hymyilyttää. Kaikki 199 kanssamatkustajaa tuijottavat kännyköitään ja minä tuijotan tutkiskellen heitä.

Seikkailunhinku vai ennakointikyvyttömyys?

Hymy hyytyy, kun astun liian isoa laukkua retuuttaen ulos pakkaseen. Mökin osoite on tiedossa, mutta eipä tullut mieleen selvittää etukäteen miten sinne pääsee tai missä on lähin kauppa ja milloin se on auki. Entä missä on mökkiä lähin bussipysäkki ja kuinka myöhään voi hiihtää eli milloin laskee aurinko? Älypuhelin kaivaisi minulle vastauksen vaivatta kaikkiin näihin. Aurinko laski ja kauppa löytyi.

Tolkuton tiedonjano

Mökissä on Kustaa Saksin suunnittelemat mukit. Hamuilen kännykkääni. Haluan lukea lisää tästä suunnittelijasta. Kirjassa on minulle uusi sana: supinaatio. Ja taas käsi etsii verkkoa. Latukartan reunassa houkuttelevat teksti: torstaisin Aakenushiihto. Mitä? Missä? Miten? Haluan tietää! Ladulla haluan tietää lisää naavasta ja mökissä pohdin, miten saisin pulssimittarin kosketusnäytön pois päältä. Huomaan etsiväni jatkuvasti lisää tietoa. Onhan se ihan hauskaa tietää vähän kaikesta, mutta tarvitseeko pääni ihan oikeasti kaikki nämä tiedon sirpaleet? Voisinko jatkossa kirjata mieleen juolahtavat kysymykset paperille ja etsiä tiedon viikon päätteeksi, mikäli kyseinen tieto vielä silloin tuntuu merkitykselliseltä?

Aakenustunturi Kuva: Terhi Jaakkola

Yks juttu vielä..

Kun kommunikoi päivittäin monen eri kanavan kautta, ei olekaan niin helppoa muistaa nostaa lappua ihan joka luukulle. Vasta puolessa välissä viikkoa muistan, etten ole kertonut mökin vuokraajalle ettei hän tavoita minua millään välineellä. Voisiko hänellä olla tärkeää asiaa? Veljeni yrittää soitella närkästyneenä mutkan kautta. Hän ei ymmärrä, miten voin pitää puhelinta kiinni silloin, kun hänellä on tärkeitä uutisia?! Olen iloinen, että olemme toisillemme tärkeät. Saan ystäviltä ennakkoon mukaan toimitetun, liikuttavan lahjan. Miten voin olla kiittämättä heitä heti?

Jätän jälkiä, siis olen.

Miksi julkaisen kuvia ja sanoja verkkoon lähes päivittäin? Kun en julkaise, huomaankin kirjaavani ajatuksiani vihkoon. Kirjoitan ja piirrän. Ajatukset kirjoitan vain omaan käyttööni. Terveellistä jäsentelyä. Tätä voisin harrastaa paaston päätyttyäkin.

Ihan kokonaisia ajatuksia. Jopa omia

Lomilla olen aina nauttinut kirjojen ahmimisesta. Keikkunut antaumuksella lukukoukussa. Kun erilaiset härpättimet some-virtoineen ovat seuranneet mukana lomallekin, olen huomannut kirjaan keskittymisen muuttuneen vaikeammaksi. Kokonainen tarina tuntuu hitaalta, kun tilalle voi napostella digipaloja monilta eri tarjottimilta. Liikaa aivosokeria? Ajatusten valkoista vehnää? Haluan takaisin kyvyn nauttia kirjoista välittömästi – en vasta viikon aivojani lomatilaan rauhoiteltuani. Marko Suomi pohtii ajankäyttöä ja lukemista klassikkopostauksessaan. Aion seurata näitä ajatuksia. Some-virta saa nyt väistyä myöhäisilloista ja aikaisista aamuista.

Kun en viikkoon tuuppaa päähäni toisten ajatusten palasia, huomaan ajattelevani itse. Ihan kokonaisia ajatuksia. Omiani. Omia ajatuksia kannattaa ravita ja ravistella muiden ajatuksilla, mutta eivät kukatkaan kasva, jos niiden päälle kippaa jatkuvasti ravinteita ja multaa.

Lukutoukka Kuva: Terhi Jaakkola

”Arvoisat matkustajat, pyydämme teitä sulkemaan turvallisuussyistä matkapuhelimenne ja muut elektroniset viestintävälineenne nousun ja laskun ajaksi. Kytkettehän puhelimenne lentotilaan ennen laitteen sammuttamista.” Kuulutus kotimatkalla hymyilyttää. Kyllä, kytken toistekin – en vain lennon ajaksi.

7 vuorokautta lentotilassa

Aivoromua Kuva: Terhi Jaakkola

Keskimääräinen älypuhelimen käyttäjä katsoo puhelintaan 150 kertaa vuorokauden aikana. Keskimäärin joka kuudes hereilläolominuutti pyhittyy kapulan silmäilylle. Näin väitti F-Securen Pirkka Palomäki viime syksyn Slush-tapahtumassa.

Kuulun laitteitaan väsymättä hiplaavien joukkoon. Nautiskelen digisisältöjä laitteella kuin laitteella. Jos kädessä ei ole kännykkä, on tilalla ehkä tabletti tai ainakin käden ulottuvilla yksi läppäri.

Vapaa-ajan verkkosamoilu inspiroi minua. Löydän uusi haasteita, haaveita, motivoidun, ilahdun. Löydän maisemia, joihin haluan matkata. Makustelen ruotsalaisjuoksijan endorfiinisekopäissään kirjoittaman ultrajuoksuraportin ja haluan kokea saman mahdollisimman pian. Luen retkitarinoita, löydän treenivinkkejä, opin.

Samaan aikaan työnnän päähäni loputtomaan tahtiin digimössöä. Mistä tiedän minkä verran päähän voi kipata materiaalia? Kuinka monta kiloa tunnissa? Vuodessa? Viikossa? Entä jos en kippaisi? Miltä maailma tuntuisi?

Ville Tolvanen ehdottaa viikkoa 13 verkottomaksi viikoksi. Tolvasen haaste pureutuu verkottomuuteen työnäkökulmasta. Minua kiehtoo pohtia aihetta ensin vapaa-ajan kulmasta kurkistellen, joten vietänkin oman verkottoman viikkoni lomaillessani viikolla 12.

En ole vain ilman verkkoa. Aion olla ilman laitteita.  Älypuhelimeni käännän viikoksi lentotilaan käyttääkseni kapulaa kamerana. Lomani ei olisi loma, jos en saisi ottaa kuvia. Kai yksi synti sallitaan? Pulssimittarin kanssa aion hikoilla, mutta en purkaa tietoja. Olikos näitä jo kaksi?

Miltä näyttää poikkileikkaus aivoista normaali arkipäivänä? Entä viikon verkottomuuden jälkeen? Samaa spagettia? Koska aivojen terveystilaa en pääse mittaamaan, aion pohtia aihetta lentotilassa Ville Tolvasen laatiman listan avustuksella kynä ja paperi kavereinani. Ehkä mikään ei muutu? Ehkä opin lentämään?

Terhi Jaakkola ja lentoharjoittelu Kuva: Wilma Hurskainen

Vapaa verbaalikko

Luovan toteuttajan töiden ja ajatusten arkisto

LUONTOHAASTE

Tartu haasteeseen ja lähde kanssamme seikkailulle Suomen luontoon!

Totaalisen pihalla / Totally out

Sekalaisia kertomuksia kiipeilystä, talvivaelluksista ja niihin liittyvistä asioista sekä aivopieruista / Random stories of climbing and winter skihikes and things related to those // Follow me on twitter @LauriHilander

Elämäntapana Elämä

Kiivetään vuorille, juostaan alas, matkustetaan maailman ääriin.

liikuntapaivakirjacom.wordpress.com/

Nelikymppinen (43) täti-ihminen harrastaa triathlonia ja syö kasvisruokaa

Heiluva Setä

Voisiko setä jaksaa heilua uuvuttamatta itseään?

Intohimona maistuva elämä ruokarajoitteisille!

Allergisen elämää, reseptejä ja vinkkejä.

Lyhyenä hetkenä

Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.

OUT OF OFFICE

#Maisemaonnellinen maastossa ja maailmalla

Juuret maassa

Maanläheistä elämää kaupungin laidalla ja koulutusta luonnon antimien hyödyntämisestä.

Huitelua

METSÄ • TUNTURIT • VUORET

kristiinatee

tavallisen poluntallaajan blogi, josta löydät retkeilyä, liikuntaa, purjehdusta, havaintoja, sattumuksia ja ajatelmia ruokaakaan unohtamatta

Wow-Palvelua!

Ylivoimaisia asiakaskokemuksia luomassa

Pipo silmillä

Lumeen rakastunut seikkailija

Ukonilma.com

Outdoor endurance adventures - any weather

Onnellisen tädin treeni

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada liikunnallinen aikuisuus. Keski-ikäistyvä täti bloggaa liikunnan ilosta, ystävyydestä ja kokemuksista uusien ja vanhojen lajien ympärillä. Inspiraatioksi ihmisille, jotka haluavat löytää oman tapansa liikkua painosta, iästä ja olosuhteista huolimatta ja niistä johtuen.