Pisan suora torni

Taskulampun valossa etsin lämpömittarin pientä sinistä viivaa. Poloinen on mennyt yön aikana ujosti kyykkyyn. Lämmitän itseni hereille kuumalla kahvilla, pukeudun pyöreäksi, raavin sitkeän jään tuulilasista ja toivon ehtiväni Pisanmäelle ennen aurinkoa.

Syksyllä Tahkovuoren tuskassa ja usvassa -kirjoitukseni lukenut tuttu vinkkasi Pisan luontopolun olevan yksi Tahkon vierailuidensa vakikohteista. Miten olen voinut vierailla vuorella vuosikaudet tajuamatta tällaisen upean kukkulan kurkkivan Syväri-järven toisella puolella? Paikkahan esitellään Suomen maisemia -teoksessa ensimmäisen kerran jo vuonna 1909!

Kiitän sydäntalven kiireetöntä aurinkoa kiivetessäni polun viimeisiä metrejä. Ehdin mäelle juuri aamun punaisen valon saavutaessa käkkärämäntyjen latvat.

Mäen korkeimmalle kohdalle kiivettyään on jo 270 metriä merenpinnan ja 170 metriä lähiympäristön yläpuolella. Jos tämä ei vielä riitä, voi kiivetä vuonna 2014 uusittuun näköalatorniin ihailemaan pökerryttävän hienoja maisemia.

Jo portaissa mahdollisesti pökertyviä tukee kapea porraskuilu. Juuri ja juuri mahdun monine villahousuineni ja untuvapallotakkeineni kiipeämään ylös asti.

Tornista voi nähdä jopa 45 kilometrin päässä komeilevan Puijon tornin. Tornin bongailun sijaan tähyilin innoissani lähivesistöjen jäätilannetta.

Taustalla ahkeroivat Tahkovuoren lumitykkimiehet. Kuusella ei ole mihinkään kiire.

Aamuauringossa leveilevä maisema läkähdyttää kauneudellaan, mutta talven toistaiseksi kylmin aamu hätistää pian pois tornista viimaa piiloon.

Jo ennen Suomen maisemia -mainintaa Pisa on päässyt kirjan sivuille. Pisan puut esiintyvät Kalevalan sivuilla:
”Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla:
pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.”

Puiden pituuden sijaan ihailen lukuisia käkkäräisiä ja kippuraisia mäntyjä. Näitä haluan palata ihailemaan, kun lämpötila sallii sammalikossa istuskelun.

Lähimmältä parkkipaikalta Pisan näköalatornille on vain parin kilometrin taival. Polku on helppokulkuista, joskin talvisäällä täytyy lukuisten jäätyneiden lätäköiden ja purojen kohdalla olla tarkkana. Lopun jyrkänteet pääsee kiipeämään tukevia, kaiteellisia portaita pitkin, joten paikka sopii monenlaiselle matkaajalle.

Minun polkuvarpaitani jäi kutittamaan Pisankierros, kahdeksan kilometrin merkitty reitti.

Kyltti paljastaa: täällä on aarteita! Ainakin muinaismuistolailla rauhoitettu Täyssinän rauhan rajakivi on jossain ihan lähellä.

Pipo on peittynyt kuuraan, kuvauskäsi kipristelee jäisenä, osa kameran nappuloista on jumiutunut pakkasessa. On aika laskeutua maanpinnalle. Mutta vain, jotta voisi palata.

Linkkejä:

• Jos on kovin elämyshinkuinen, voi Pisamäen retkeen yhdistää helposti vierailun Lastukosken kanavalla. Kanavan taustasta tarinaa Lastukosken-Kylät ry:n sivuilla.
• Luontoon.fi: Pisan luonnonsuojelualue
• Retkipaikka.fi: Pisan uusi näköalatorni avattiin Nilsiässä
• Metsänpiika-blogi: Pisa, pikkuvuori Koillis-Savossa
• Lisätty 7.1.2016
  • Tommi Lahtosen videolla kiivetään heti alussa Pisan näköalatorniin: Retkiluistelua Tiilikkajärvellä, Pielisellä ja Syvärillä 

Aikaisempia kirjoituksiani Tahkovuorelta:

• Tahkovuoren tuskassa ja usvassa
• Polkujuoksija kiipesi vuorelle
• Aamu taikavuorella

2 vuotta pelkoja, pohdintaa ja paljastuksia

Kaatuneet X:t eli Vierivät sammalet X-Kaato-kisan maalissa

Viikko sitten blogini täytti kaksi vuotta. Merkkipäivä osui niin kuplivaan, elämystentäyteiseen viikonloppuun, etten oikein vieläkään uskalla muistella kaikkea hauskaa pitämättä paperipussia käden ulottuvilla. Onneksi kaikessa mukana ollut Mia eli Onnellinen täti kirjoitti tunnelmat talteen ja jakoi kaikkien luettavaksi juttuunsa Kakaramaista touhua. Koko viikon olen herkutellut Mian julkikirjoittamalla ajatuksella: leikkiähän tämä kaikki on, ja siksi niin hauskaa!

Näin iloisen joukon kanssa sain purjehtija heti X-Kaato-kisan jälkeen syyskuun helliessä kesäkeleillä.

Juhlaraportin sijaan päädyin hengittelemään rauhassa ja tutkailemaan tilastoja. Blogini kaikkien aikojen luetuimmat jutut ovat:

1. Polkujuoksijan parempi talvi, jonka kuvissa olen juoksemassa Tahkon teillä ja poluilla ensimmäistä pitkää lenkkiä ison nilkkaoperaation jälkeen. Kirjoitusta kurkkiessani valtaa aina riemu ja tunnen hangen narskuvan.
2. 10 ajatusta aloittelevalle polkujuoksijalle -jutun kuvista suurimman osan otin testaillessani veljeltäni joululahjaksi saamaani kaukosäädintä lempipoluillani. Jutun jälkeen olen hylännyt gaiterit kesäkäytöstä, etsiskellyt edelleen täydellisiä polkulenkkareita ja venyttänyt käsitettä kesäloma säännöllisen lihashuollon osalta lokakuulle asti.
3. Multisportohjeita ensikertalaiselle -jutun luin uudelleen pakatessani X-kaato -kisaviikonloppua varten ja huomasin kirjoittaneeni itselleni ihan kelpo muistilistan.

Kaikkien aikojen pisimmän pohdinnan ennen Julkaise-napin painallusta vaativat nämä kolme tarinaa:

1. Solmu joka vei seikkailuihin, koska vieläkään – jo toiset purjehdushousut rikki kuluttaneena ja monet kesät veneessä viettäneenä – en nosta päätäni, kun joku sanoo: ”Hei purjehtija!”
2. Kuka palaa lomalta? -tarina kertoi itselleni niin henkilökohtaisesta prosessista, että rohkeus riitti vain juuri ja juuri jakamaan tarinan. Miten iloinen olinkaan, kun ystävä kertoi saaneensa jutusta itselleen eteenpäin vievän ajatuksen!
3. Miten inhosta tuli iloa eli sanoja kirjoittamisesta -jutun julkaisu jumiutui pohdintaan: ”Kuka minä olen sanomaan mitään kirjoittamisesta?” Vasta-argumentteina: ”Olethan kirjoittanut myös polkupyörän korjaamisesta (viikonlopun kisan ajoin takapyörä puoliksi irti omatoimikorjauksieni jäljiltä, ultrajuoksusta (2 kisan kokemuksella), retkiluistelusta (2 kauden kokemuksella) ja Lönnrothista (käytyäni Sammatissa luistelemassa ja käytettyäni hakukonetta)!”

Yllättävän paljon blogiini saapuu edelleen vierailijoita, joita kiinnostavat peroneusjänteet. Omaa operaatiota harkitessani ja nilkan kivuista kärsiessäni kahlasin ahkeran epätoivoisesti netin syövereissä löytämättä pohdinnoilleni ruokaa. Olisin todella onnellinen, jos edes yksi samoja ajatuksia pyörittelevä saisi kirjoituksistani jonkun valoa matkaan tuovan murun. Jutun 12 ajatusta kuntoutujalle lopusta löytyvät linkit koko nilkkaleikkausmatkan juttuihin.

Vesi on kirkastunut käsittämättömän upeaksi. Merenpohjassa huikeita värejä ja vedessä leppoisasti leijuvia meduusoja.

Omat, hieman vähemmän lukijoita keränneet suosikkini näiltä kahdelta vuodelta, kertovat kaikki pökerryttävistä luontoelämyksistä, joista suurimmman osan olen taltioitu hyvin varhain aamulla:

1. Haikuja talvelle
2. Aamu taikavuorella
3. Tajuttomana tuomen ja sireenin välissä

Hieman bataatti kurkussa poikittain -tunnelmissa päätin kurkistaa millainen oli aivan ensimmäinen kirjoitukseni. Selaimeen avautuu juttu: Nainen katolla. Vaikka olenkin tehnyt kirjoituksessa tekijänoikeusvirheen, voin nyökätä tyytyväisenä ja todeta: Hikoillen aloitettu aamu on edelleen ehdottomasti ihmisen parasta aikaa.

Avomeriakrobaatit

Uusin ihastukseni: swimrun

Nyt kerron teille salaisuuden, jonka kaikki muut jo tiesivätkin: syksyllä järvien vesi kirkastuu aivan ihmeellisen ihanaksi. Koko elämäni ajan metsät ovat olleet täynnä kaikille avoimia järviä ja lampia, lähes yksityisiä kirkasvesialtaita. Tästä upeudesta olen ollut autuaan tietämätön. Maailmahan on amme!

Tämä tajunnan räjäyttävä seikka paljastui viime viikon tyynenä taikailtana. Kaksi sporttiystävistä sai puuhakalenteriinsa ujutettua Solvalla Swimrun -tapahtuman. Meitä rannalle jääneitä ei harmittanut kuin hetken, kun viisain tajusi: ei tähän mitään tapahtumaa tarvita. Siellähän ne järvet ovat meitä jo odottamassa!

Aikaisemmin olin tuupannut koko lajin ei-oo-mun-juttu-laariin. Silmät pyöreinä kuuntelin hurjia tarinoita jo 10 vuotta Ruotsissa järjestetystä Ötillö-kisasta.  En todellakaan halunnut lähteä Itämereen vapaaehtoisesti hukkumaan. Mutta kuka sanoo, että pitäisi kisata lajin haastavimmassa kisassa? Tai kisata ollenkaan?

Olinhan toki juossut monesti pohjalle ja sitten uinut hieman päälle. Kesälomalla jopa juoksin monet aamut auringonnousun kanssa jonkun poukaman reunaan ja uin takaisin. Luulin tajuavani lajin juonen, mutta en oikeasti tiennyt mistään mitään.

Viime viikon juoksentelu märkäpuvussa hurmaavan hullujen ystävien kanssa päästi maistamaan lajin todellista luonnetta. Ei riitä, että juoksee yhden lammen rantaan. Pitää juosta polulla yhteen rantaan, nousta toisesta ylös, juosta ja sitten taas uida ja juosta. Kirmailla märkäpuvussa lapsen lailla. Pyllähtää taas veteen. Istahtaa, kompastua, iloita. Edetä niin, että unohtaa muun, kuin alla olevan polun tai pohjan. Kokea olevansa hyvällä tavalla vinksahtanut. Onnellinen. Kolmen tunnin nautiskelun jälkeen poluille hiipi hämärä ja oli pakko lopettaa.

Mutta hinku jäi. Tällä viikolla sain taas yhden yllytyshullun mukaani. Kun oikein varhain herää, ehtii metsään arkisinkin ennen työpäivää. Ja niin me menimme. Viikonloppuna vein rasteja metsään uiden vaikka tietäkin olisi ollut tarjolla. Ensi viikolle on jo suunnitteilla uusi märkäpukuinen metsäreissu.

Ja sitten kerron toisen salaisuuden: Nuuksion Orajärven pohja on sininen kuin velhon tukka.

Swimrun-tarinoita blogeissa:
Onnellisen tädin treeni: Ajalla onni ja elämys
Unelmiia märissä lenkkareissa: Solvalla Swimrun, sprintti
Haastetta elämään: Solvalla Swimrun 2014
Pink Seals: Kisaraportti – Engadin swimrun 12.7.2014

Lajin oma ryhmä Facebookissa:Facebook Swimrun Finland

Suomessa järjestetään toistaiseksi vain kahta Swimrun-kisaa:
Solvalla Swimrun
Porkkala Swimrun
Facebookissa juoruilllaan jo: Vuoden 2016 heinäkuun alkuun tulossa kisa Ylläkselle

Ruotsin kisakalenteri
Maailman kisakalenteri

Muita juttuja:
Headswimming: Osa 1 – Mikä ihmeen swimrun?
Kestävyysurheilu.fi: Swimrun rantautuu Suomeen

Ensimmäinen ultrajuoksuni

3 metriä takana, 82 000 metriä edessä

“Miten juostaan ultramaraton? Avaa rintasi, laita jalka toisen eteen, äläkä lopeta ennen kuin olet ylittänyt maaliviivan”, neuvoo Dean Karnazes kirjassaan Ultramarathon Man: Confessions of an All-Night Runner. Ahmin Karnazesin neuvoja NUTS Karhunkierros  -tapahtumaa edeltävällä viikolla. Olen hermostuneempi, kuin muistan koskaan ennen olleeni. Kun olen pohtinut kaiken järkevän kisaan liittyvän, ryhdyn pohtimaan päättömyyksiä. Mietin miten selviäisin koko matkasta yksittäisen, ikävän korvamadon iskiessä? Entä jos olenkin arvioinut kaiken väärin? Eihän minun jaloillani voi juosta 80 kilometrin matkaa. Jalkani tuntuvat ompelulangan paksuisilta, ja peilistä katsova tyyppi maailman isoimmalta ääliöltä. Dean Karnazes paljastaa kirjassaan sekopäisyyteni täysin normaaliksi kisaviikon olotilaksi.

Lyhyen ja levottoman yön jälkeen pääsen vihdoin raikkaaseen tihkusateeseen Karhunkierroksen luontokeskuksen lähtöviivalle 57 muun sitkeän kanssa.

Vielä viikkoa aikaisemmin reitti oli ennätyksellisen kevättulvan vuoksi poikki. Nyt polku on vain paikoin pehmeä. Letkassa muistellaan viime vuoden lumikaaoksen kamaluuksia. Minä muistuttelen itselleni, että tänään on se päivä, jota varten olen kevään harjoitellut. Nyt pitäisi nauttia ihan joka metristä.

Ensimmäinen 10 kilometriä opettaa, ettei tällä reitillä Karnazesin neuvoma jalan toisen eteen laittelu auttaisi. Reitti yllättää juurakkoisuudellaan. Jokainen askel on aseteltava huolella. Vastaan tulee edellisenä iltana Rukalta matkaan lähteneitä 160 kilometrin sarjalaisia. Pitkänmatkalaisten hymyt ovat hyytyneet vaativan yön aikana. Päädyn leppoisaan letkaan, jossa vauhtia pidetään kurissa kahden miehen voimin. Voin keskittyä läkähtymään luonnosta. Koski pauhaa ja metsä on pakahduttavan upea. Syke pysyy tasaisena, ruoka ja juoma uppoaa. On ihanaa.

Ninni, kiitos hilpeästä seurasta & kivoista kuvista!

Oulangan luontokeskuksella odottaa vaihtovarustesäkki. Vaihdan vesipullot täysiin, nappaan mukaan kuivia käsineitä ja täytän repun taskut eväillä. Olen varannut vaihtovarusteita ja varavarusteen varavarusteita. Kaikki on kuitenkin aivan täydellistä. Ei ole kylmä eikä kuuma. Jatkan matkaa samoilla varusteilla. Letka jatkaa reitillä, mutta päätän tehdä pienen pikaisen koukun ja käyn ihailemassa Kiutakönkään kuohut. Kannatti!

Kiutakönkään kuohuja

30 kilometrin kohdalla rohkenen nostaa sykettä pienen pykälän verran. Letkamme kutistuu kahden hengen joukkueeksi. Maisemat muuttuvat jylhemmiksi. Mukaan liittyy 160 kilometrin sarjalainen, jolla on takana jo 120 kilometriä. Hänen mielialansa on kuopassa. ”Ei minusta ole ultrajuoksijaksi”, hän harmittelee. Muutaman kilometrin päästä hän huikkaa hieman veryttelevänsä jalkojaan ja katoaa nopeasti näkyvistä.

Kulmakkavaaran nousu ennen Jussin kämppää näytti kartalla reisiä rääkkäävältä. Nousu ei tappanut, mutta loputon juurakkoristikko nakersi yllättävän paljon mieltä.

Reitistä oli helpompaa nauttia, kun matkan oli kulkenut mielessään ulkoilukartan avulla pariin kertaan edellisinä iltoina. Kartanlukukaverina polkujuoksutapahtumaan ensimmäistä kertaa osallistunut Helena.

Reitin kurvatessa Kitkanjoen varteen on kilometrejä takana melkein 50. Juoksukaverini ilmoittaa olevansa minulle liiaksi jarruna. Ojennamme toisillemme kannustavat lauseet evääksi loppumatkalle. Nyt annan itselleni luvan unohtaa numerot ja vain nauttia juoksusta. Muistan koulun valmentajan opastaneen ultrajuoksija Dean Karnazesia: ”Älä juokse jalkojesi vaan sydämesi tahtiin”. Näin teen. Sykemittarista tulee vellikello. Tarkkailen vain tasatunteja säilyttääkseni oikean ruokailutahdin. Leijailen. Unohdan kilometrit ja ajan. Tuntuu todella hyvältä. Luonto tykittää elämyksiä. Lisään cocktailiin endorfiineja isolla kauhalla.

Liihottelevaa onnea riittää noin 15 kilometrin matkalle. Sitten hiipii ensimmäinen seinä vastaan. Raekuuro raapii naamaa. Jylhät kosket ovat vaihtuneet hakkuuaukeaan. Vankka tuuli puskee vastaan. Lonkkiin sattuu. Mutta kaikkein eniten nujertaa se, etten pysty lainkaan piiskaamaan itseäni. Olen oman maailmani mestari huijaamaan itseäni. Katteettomien lupausten turvin jalkaparkani ovat juosseet monet kerrat tuskaisia tunteja. Mutta nyt pää on ihan turta. Yritän huutaa ja möykätä, mutta kukaan ei vastaa. Mitä jos jalkani pysähtyvät kokonaan? Jäänkö tänne hyiseen sateeseen istumaan? Luulin päätäni reisiä rautaisemmaksi.

Yksi syy lähteä tarpomaan ultramatkaa oli se, että halusin tutustua uuteen puoleen itsestäni. Millaisen minän löytäisin, kun matkaa on mittarissa enemmän kuin tarpeeksi? Nyt ylevä ajatus tuntuu typerältä. Täällä rajan toisella puolella on todella ärsyttävä tyyppi. Ei kannattanut tulla moikkaamaan. Masentaa.

Muutaman tuskaisen tuokion jälkeen muistan: pakkasin korvanapit ja soittolistat mukaan heikkoa hetkeä varten. Eikö nyt ole sellainen? Poppi korvissa ja karkkipussi kädessä jatkan hiipivää askellusta. Saan jalkani toimimaan. Meno on puolisitkuttelua, mutta etenen. 31 ja 53 kilometrin sarjalaisten käveleviä selkiä tulee hiljalleen vastaan. Niitä on mukavaa napsia. Mutta ei ole helppoa. Jokainen askel vaatii työtä. Ynisen.

Ei rakkuloita, ei mustelmia, ei yhtään hiertymää. Olikohan varvassukkien ja superisojen kenkien ansiota?

Repussani kulkee GPS-laite, jonka avulla kulkuani voi kuka tahansa seurata. Pohdin heitä, jotka lähettivät tsemppiviestejä etukäteen ja heitä, jotka nyt aivan varmasti tuijottavat pistettäni. Ajattelen heidän työntävän minua vähä vähältä eteenpäin. Nousen pahamaineista Konttaista edeltävälle Kumpuvaaralle näiden virtuaalikannustajien voimilla.

Muistelen lukemaani Karhunkierroksen historia: ”…Reitti valmistui 1955, kun Konttaisen ja Rukan väli suunniteltiin. Reitti kulkee vielä nykyäänkin samaa polkua vaarajonon ja kaikkien huippujen kautta. Reitin lopetuksesta olikin tarkoitus tehdä sellainen, että se varmasti tuntuu kulkijoiden jaloissa.” (Karhunkierros retkeilyopas ja kartta, Karttakeskuksen matkaoppaat) Pahin olisi siis vielä edessä. Miten ikinä selviäisin maaliin asti?

Konttaiselta laskeutujat palkitaan juomapisteellä. Tarjolla on jo tuttujen suklaiden, perunalastujen ja urheilujuoman lisäksi myös Red Bull -tölkkejä. Seuraava nousu vaatii melkein konttausotteita. Kulauttelen hämmästyksekseni mukaan nappaamaani energiajuomaa ja tyhjennän suklaamantelipussin. Ja yhtäkkiä saan siivet takaisin kantapäihini. Juoksen. Juoksen loivat mäet ja portaat ja osan alamäistäkin. Ylhäällä tuivertaa myrskytuuli ja tuntuu niin hyvältä, että melkein itkettää.

Suomen suosituin vaellusreitti, Karhunkierros, täyttää tänä vuonna 60 vuotta.

Maalissa kuulen olevani sarjani kolmas.

Linkkejä:

• NUTS Karhunkierros -tapahtuman sivusto
• Terho Lahtisen kanssa yhdessä kirjoittamani juttu Trailrunning.fi-sivustolla: NUTS Karhunkierros moninkertaisti osanottajamääränsä

Reissutarinoita blogosfäärissä:

•  Aina ylämäki: NUTS Karhunkierros 31k 2015
• Ninnin poluilla: NUTS Karhunkierros 80K 2015 – Ninnin kanssa juoksentelimme yhdessä samassa letkassa letkeät ensimmäiset 30 kilometriä
• Matsku treenaa: NUTS Karhunkierros 80 km
• Ultrajuoksua ja muuta vaellusta: Viikko 21 ja Karhunkierros 160 km
• Samba Trail Running Club: Kuusamon kisaraportti  ja Kuinka ultraneitsyys menetetään? Ilkan raportti Karhunkierroksen 53km matkalta
• Ihan hukassa: NUTS Karhunkierros 160km: vain yhren puukon tähren

27.5.2015 lisättyjä linkkejä:

• Samba Trail Running Clubin Harrin kirjoituksessa mainitaan hymyni! KARHUNKIERROS 31 (Hyvien ihmisten juhla – John Steinbeck)
• Poluntaika: NUTS Karhunkierros 53km
• Harrastuksena kestävyys: NUTS Karhunkierros 160km DNF
• Minä, kuntoileva perheenäiti: NUTS Karhunkierros 31 km – olihan se matka!
• Askel askeleelta: NUTS Karhunkierros 31 k – raportti
• TeamKunnostamo: Kohti Seikkailua – NUTS Karhunkierros 31k – kipeää kävi mutta oli se sen arvoista/Hanna
• Kirjoituksia juoksutapahtumista ja vähän muutenkin: Elämäni ensimmäinen ultra NUTS Karhunkierros 53 k
• Kestävyyttä kuntoliikkujan tavoittein: Polkujuoksua Rukalla – NUTS Karhunkierros 31km
• Juntit OK: Juntit goes NUTS Karhunkierros 80km

Lisätty 28.5.2015:

Yksi hauskimmista reissutarinoista on Juoksutarinoita-blogissa: NUTS Karhunkierros 2015

Missä lymyää polun pää?

Postilaatikkooni putosi hauska, polkuaiheinen viesti. Pyörittelen päivittäin mielessäni metsiä, joissa en ole vielä juossut, haaveilen juoksemattomista poluista ja suunnittelen tulevia.

Aloittelevalle polkujuoksijalle metsään lähtö ei olekaan niin yksinkertaista. Intoa riittää, mutta mistä löytää polun pää? Alla vastaukseni kysyjälle. Mukavaa, jos näistä ajatuksista ja vinkeistä on iloa muillekin.

Olisiko sinulla antaa vinkkiä hyvästä polkujuoksupaikasta Nuuksiossa tai sen lähellä? Mukavaa, jos paikkaan ei olisi  hirveän pitkä matka Helsingistä.

Ekologisin paikka löytyy aina ihan kotiovelta. Suomessa polkuja on kaikkialla. Seuraavalle tielenkille lähtiessä kannattaa tarkkailla tien pientareita. Polun bongattuaan voi hypätä polulle ja juosta niin kauan, kuin polkua riittää ja palata sitten takaisin. Tämä toistetaan niin kauan kuin virtaa tai aikaa riittää. Pian lähikulmille on muodostunut muutama oma lempireitti.

Joulukuussa olin mukana järjestämässä Vierivien sammalten Joulupolkujuoksua. Merkit on nyt kerätty pois, mutta poluthan ovat toki paikoillaan. 10 km reitin kartan voi käydä hakemassa täältä.

Erittäin hyvä tapa tutustua pääkaupunkiseudun polkuihin, on liittyä mukaan muiden letkoihin. Facebookissa kommunikoiva Helsinki Trail Running Club on uskomattoman aktiivinen ja mukavan henkinen ryhmä. Melkein joka päivä joku tarjoaa juoksuseuraa pääkaupunkiseudun poluille.

TrailRunning.fi-sivustolla on pitkä lista polkujuoksutapahtumia. Useimpien tapahtumien sivuilta löytyvät myös kartat sekä opasteet lähtöpaikalle. Olisipa hauskaa kiertää jonain vuonna kaikkien tapahtumien polut ihan vain lenkkeillen!

Oma suosikkimetsäni on lapsuudenkotini ympärillä, Kirkkonummen ja Espoon rajamailla, Ämmässuon kaatopaikan takana. Siellä käyn säännöllisesti läkähtymässä luonnosta ja korjautumassa arjen kiireistä. Lempipoluilleni luonnostelin noin 8 kilometrin mittaisen reitin. Kartan voi hakea käyttöönsä täältä.

Mihin päin Pirttimäestä kannattaisi lähteä, että pääsisi kunnolla poluille/metsään juoksemaan?

Pirttimäestä lähtiessä ehdottomasti parasta polkuluxusta tarjoavat Bodom Trail -kisan reitit. Reissun avaa 12 kilometriä pitkä alkuosa, joka tunnetaan nimellä ’Kivet ja kannot’. Loppulenkki on 9 kilometrin mittainen ja lempinimeltään ’Ummet ja lammet’. Aivan umpihurmaavia molemmat. Tapahtuman sivuilla on Movescount GPS-reitti sekä reittikartta ladattavana.

Mitä muita lähtöpaikkoja suosittelet Pirttimäen lisäksi?

Luontoon.fi-sivusto esittelee karttalinkkeineen monia Nuuksion reittejä. Nämä kaikki, kun nautiskelee, onkin jo aika kokenut polkujuoksija.

Polulla kaipaisin kunnon karttaa, jossa näkyisi polut. Onko tällaisia karttoja olemassa?

Verkossa on monia hyviä karttapalveluita kaikkien käytettävissä. Ainakin näitä kahta olen itse käyttänyt Retkikartta.fi ja Pikakartta.fi. Kun mittakaavan säätää sopivaksi, näkyvät molemmissa palveluissa isoimmat polut. Hyllyilleni on kertynyt myös aimo kasa erilaisia ulkoilukarttoja. Ulkoilukarttoja voi käydä haaveilemassa mm Karttakeskuksen karttakaupassa.

Mitä karttoja itse käytät?

Kaikkien mieluiten juoksen ihan oikea suunnistuskartta kädessäni. Lähiseudun karttoja on kertynyt hyllyille vuosien varrella erilaisilta kuntorasteilta. Karttoja voi usein ostaa suoraan suunnistusseuroilta. Lista kaikista Suomen suunnistuseuroista linkkeineen löytyy Suomen Suunnistusliiton sivuilta. Helsingin suunnistajat järjestävät maanantaisin Iltarastit. Kunkin viikon kartan voi käydä ostamassa Helsingin Suunnistajan Kaupasta (Museokatu 34). Samalla voikin hullaantua uuteen, polkujuoksijalle hyvin luontevaan lajiin, suunnistukseen!

Olisi iloinen yllätys, jos joku tämän kirjoituksen lukeneista rohkenisi paljastamaan kommenttikentässä oman lempipolkunsa pään tai suosikkikarttapalvelunsa!

Lisäyksiä 17.5.2015

Tanja Kantolan Partioaitan blogikirjoituksessa erittäin monipuolisia vinkkejä polkujenetsijälle niin Suomeen metsiin kuin ulkomaillekin: Ummet ja lammet – juoksupolkujen jäljillä

Facebook-kommenteista poimittua:
Tommi  neuvoi: Karttaretkisteristä löytää kaikki alueet, joista on tehty suunnistuskartta.
Ollin suunnistuskarttalinkit:
Nurmijärven suunnistuskartat
Espoon Akilleksen suunnistuskartat

 

10 ajatusta aloittelevalle polkujuoksijalle

Ilokseni pääsin puhumaan Amer Sports Brand Storen Trail Running -iltaan polkujuoksusta aloittelijoille. Olen kasvanut keskellä metsää. Metsä ja polut ovat aina olleet minulle luontevin paikka juoksennella.  Viime vuosina olen onnistunut houkuttelemaan monia uusia iloisia metsäisten rientojen pariin. Olen huomannut aloittelijoiden pohtivat usein samoja asioita, hämmästyvän samassa kohdassa ja kiljahtavan riemusta samoissa käänteissä. Näistä pohdinnoista aloittelijoiden kanssa keräsin 10 ajatuksen listan. Kilometrivauhdit ovat metsäpoluilla mielestäni toisarvoinen juttu. Vauhti on huomattavasti hitaampaa kuin tiellä, eikä koskaan vertailukelpoista oikeastaan minkään kanssa. Roiskuvaa ja märkää vai poutasäätä – jopa sama lenkki on vertailukelvoton kelien vaihtuessa. Ja miksi juosta samaa lenkkiä, kun maailmassa on niin paljon juoksemattomia polkuja? Suosittelen keräämään elämyksiä, ilometrejä. Polkulenkkarit ovat suositeltava hankinta jo aika alkuvaiheessa. Polkulenkkareiden pohja pitää maastossa paremmin, kenkä päästää nielaisemansa veden nopeasti takaisin luontoon ja narut pysyvät hyvin kiinni. Tuntuma maastoon pysyy hyvänä ja kenkä napakasti jalassa. Uusia polkujuoksukenkiä ilmestyy koko ajan uusia. Valikoima on kasvanut hurmaavan valtaisaksi. On mukavaa, että on valinnanvaraa, mutta samalla pää menee täysin pyörälle. Ei syytä huoleen! Polulle voi mennä ihan tavallisillakin lenkkareille. Useissa tapahtumissa pääsee kokeilemaan kenkiä. Kannattaa lähteä mukaan yhteislenkeille ja haastatella muita juoksijoita. Kerätä ajatuksia ja ostaa kengät sitten, kun tuntuu hyvältä. (Itsestäni tuntuu tällä tavoin hyvältä vähän liian usein…) Erityisesti talveksi suosittelen kaikille juoksijoille nilkan suojaksi ’gaitereita’. Olisikohan oikea suomenkielinen sana ’nilkkain’? Nilkkasuojia voi pitää myös kesällä. Estävät niin neulasten kuin oravienkin päätymisen kenkiin. Juomaliivin uumenissa minulla kulkee aina pieni ensiapupussi: avaruuslakana, nilkkateippiä, sidostarpeita, kertakäyttöinen kemiallinen lämmittävä pussi. Mukana kulkee myös puhelin, jolla voin avaruuslakanaan kääriytyneenä soittaa tarvittaessa apua.

(Lisäys 17.5.2015: Tarkemmin juoksureppuani tongittuani muistin, että mukana kulkee aina myös pieni pussillinen vessapaperia sekä kesäisin käärmepakkaus.)

Seurasin pitkään maantiemaratoneja juoksevan lenkkikaverin harjoittelua hämmentyneenä. Ihmettelin, eikö hän todellakaan tee lainkaan lihaskunto- tai koordinaatioharjoituksia. Opin, että maantiemaratonin pystyy juoksemaan läpi melkeinpä ilman vatsalihaksia. Polulla ensikertalaiset kauhistuvat ensin: ”Täällähän kaatuu!” Ja seuraavaksi kuuluu hihkuntaa: ”Tämähän on hurjan monipuolista!” Etkö pääse korpeen? Ei hätää, Suomessa melkeinpä missä vain löytyy metsälampareita, joilla voi juoksennella. Ehkä aloitat polkujuoksijan urasi poikkeamalla aina silloin tällöin tieltä polulle? Aloittelevat maantiejuoksijat kertovat aina ylpeinä: ”Jaksoin juosta x kilometriä kävelemättä yhtään.” Tätä kommenttia jään aina pohtimaan. Miksi ei voisi kävellä? Metsässä ja polulla ainakin voi. Ja pitää. Polulla voi myös pomppia ja loikkia tai kiivetä välillä vaikka puuhun tai kivelle. Polkujuoksija hullaantuu talvesta ja juoksee poluilla. Lisää aiheesta kirjoituksessani Polkujuoksijan parempi talvi. Uudellamaalla asuvalle paras paikka löytää polkulenkkiseuraa on Helsinki Trail Running Clubin Facebook-sivu. Samalla seinällä käydään jatkuvasti kiinnostavaa, hyvän henkistä ja asiallista keskustelua polkujuoksentelusta. Jostain syystä olen ihastunut Instagram-palvelun tarjoamaan mahdollisuuteen löytää polkujuoksijoita kaikkialta maailmasta. Joka päivä bongaan jonkun maiseman tai polun, johon olisi kiva päästä joskus juoksemaan. Inspiroivaa. Yhteislenkkejä on tarjolla kaiken vauhtisille. Letkassa oppii. Kannattaa lähteä rohkeasti mukaan – ainakin kokeilemaan. Suomen lukuisat polkujuoksutapahtumat löytyvät Trailrunning.fi-sivustolta. Tapahtumat tarjoavat hauskan hengen lisäksi myös valmiiksi merkityn reitin. Jos et ole vielä lähtenyt poluille, niin harkitse vielä hetki. Lähdin ystäväni kanssa täysin tietämättömänä mukaan Nuuksio Classic Trail Marathon -tapahtuman yhteislenkeille. Letkassa kuuntelimme kokeneempien tarinoita. Pian olimme jo osallistuneet polkujuoksutapahtumien lisäksi myös rogaining-kilpailuihin ja kolunneet multisport-kisoja. SwimRun-kisat kuulostavat hauskalta idealta ja Jukolassa olemme tietenkin mukana. Puuhakalenteri täytyy. Lenkkarikasa eteisessä kasvaa. Arjessa on sopivalla tavalla seikkailun makua, ja mielessä on aina joku uusi hullutus, johon voisi lähteä mukaan. Polku kutsuu. Kuuletko?

 

Lisäys 30.4.2015 klo 13:00
Trail Running -illassa pitämäni esitys löytyy myös SlideSharesta:

Miten juosta mahdollisimman pitkälle juoksemalla mahdollisimman vähän?

11 kuukautta sitten istuin auringonpaisteessa, kipsi jalassa vanhempieni takapihalla matonkuteita leikaten. Tuijotin ruudulla hyvin hitaasti eteneviä pisteitä. Ystäväni tarpoivat NUTS Karhunkierros -tapahtumassa. Yritin työntää heidän pisteitään kartalla ajatuksen voimalla eteenpäin.

Kisaraporteista ymmärsin: olosuhteet olivat järjettömät. Reiteen asti lunta. Lumen alla solisi jäisiä puroja. Reitti tarjoili upottavia soita, liukkaita pitkospuita, kontattavia mäkiä. Olin myyty ja ensimmäisenä jonossa, kun ilmoittautuminen vuoden 2015 lähtöön avautui.

”No sun pitää varmaan harjoitella ihan kamalasti”, totesi joku hieman kysyvästi, kun kerroin ilmoittautuneeni 80 km:n mittaiseen hullutukseen. Syksyn keskityin houkuttelemaan muita mukaan omiin lempilajeihini. Opastin kavereita poluille ja houkuttelin seikkailemaan. Joulukuun lopussa katsoin kalenteriin ja sitten peiliin: nyt on jo kiire. Jos aion rämpiä koitoksen läpi, pitää harjoitella. Ei kamalasti vaan viisasti. Istuin excelin ääreen. Pyörittelin viikkoja, harjoituksia ja rytmitystä vuoroin koneella, vuoroin hiihtolenkillä.

Rakensin itselleni 8 ajatukseen pohjautuvan Karhunkierros-ohjelman:

1. Rytmitys

Rytmitin kevään viikot mallilla 3+1. Yhdellä viikoista saan hotkia määrää käsijarrutta. Neljäs viikko on aina selkeä lepo. Ei sinne-päin-lepo, vaan selvästi löysäilevä viikko.

2. Juoksua vain valikoiden

Jos harjoittelisin vain juosten, olisin juossut jalat altani jo monta viikkoa sitten. Siksipä juoksenkin vain tärkeimmät, lajinomaiset harjoitukset. Pohjaa kunnolleni rakennan uiden, pyöräillen, hiihtäen, lumikenkäillen, kävellen. Kauhulla käyn kurkkimassa ultrajuoksijoiden keskustelupalstoja, joilla pidetään ehdottomuutena juosta välillä vähintään 100 km viikossa. Olen juossut tänä vuonna keskimäärin 24 km viikossa.

3. 5 x viikossa huoltoa ja koordinaatiota

Juoksuni pysyy selvästi paremmin kasassa, kun teen säännöllisesti juoksutekniikkaharjoituksia. Juoksutekniikka tarvitsee tuekseen myös lajinomaista lihaskuntoharjoittelua. Jooga asettelee palat paikoilleen, ja hieroja hoitaa lopun. Helppo kirjoittaa, mutta melkein mahdotonta toteuttaa, kun mikään näistä ei aiheuta minussa hinkua. Siksipä rakensin itselleni pisteytyssysteemin vessan oveen. Joka viikko on kerättävä 5 pistettä. Pisteitä saa kaikesta edellä mainitusta. Lisäksi pisteitä voi keräillä kuminauhajumpaten, juurakoilla tasapainoillen, kuntopallolla pelleillen, foam-rullalla hieroen.

4. Palautuminen, kuuntelu

Aikaisemmin lähinnä hihittelin pulssimittareiden palautumisajoille. Oli jotenkin hauskaa, kun sai kovasta treenistä 2-numeroisen tuntimäärän palautumisajaksi. Moneen kertaan olen vetänyt päin seinää, kun oman elimistön huutelu on ollut liian helppoa jättää huomioimatta. Nyt olen nöyränä käyttänyt mittarin lukemia apuna. Palautumisaika on sääntö, ei vitsi.

5. Mäkeä, portaita, sohjoa, lunta

Kuunneltuani kokemuksia viime vuoden Karhunkierrokselta, ymmärsin, että vastassa on jotain muuta, kuin leppoisaa polkujolkottelua. Päästäkseni maaliin, täytyy rautaa kerätä niin korvien väliin kuin reisiinkin. Joka viikko olen harjoitellut mäessä, portaissa, lumessa, pitkospuilla tai sohjossa. Pimeässä, pitkässä lumisessa mäessä olen solvannut itseäni: ”Mitä, ottaako lipsuva lumi päähän?! Hyvä! Jos ottaa, voit jäädä kotiin! Vieläkö valitat vai noustaanko ylös asti!?” Tällaisten hetkien jälkeistä hyvän olon tunnetta eivät kaikki ymmärrä.

6. Avaintreenit keskittyen

Palauttelevalle aamu-uinnille voi hyvin heilahtaa rutiinin voimalla. Leppoisa siirtymäpyöräily tarjoaa hyvää pohjaa ajatuksetta. Viikoissani on kevään ajan 1-2 avaintreeniä, jotka teen ajatuksella ja keskittyen. Vauhdikas harjoitus tai tiukka tekniikkasetti siirtyy ajatuksiin jo paria päivää ennen itse harjoitusta. Väitän harjoitusvaikutuksen olevan näin tehden moninkertainen. En pysty perustelemaan. Uskomusjuttuja.

7. Hyötyä vai haittaa?

Pitkä vai ylipitkä? Vieläkö kilometri vai jättääkö koko lenkki väliin. Aina en tiedä, vaikka apuna olisi selkeä suunnitelma ja tukena hyvä mittari. Juoksija-juoksuvalmentaja Jouni Leppäsaajolta opin ohjenuoran: ”Mieti onko siitä enemmän hyötyä vai haittaa.” 25 km:n lenkki on hyvä, pitkäkestoinen harjoitus. 50 km:n lenkki voi vaatia niin pitkän palautumisen, että seuraavan viikon hyvät harjoitukset jäävät tekemättä. Kun treeniin on lähtenyt, ei pidä enää empiä. Silloin käytän uimahallissa samalla radalla uivalta herrasmieheltä kuulemaani ajatusta: ”Sattuuhan se, mutta ei siihen kuole.” Vielä en ole kuollut.

NUTS Karhunkierroksen lähtöön on 27 yötä. Mielessä väijyvät kymmenet asiat, joita olisi hyvä harjoitella – alueet, joita olisi hyvä kehittää. Jankutan itselleni: nyt malttia. Tämän enempää en ehdi. Olen itseni paras asiantuntija ja tiedän, että olen tehnyt juuri niin hyvää työtä kuin pystyn. Tämä riittää kyllä. Nyt voin vain mokailla. En mokaa. Nalkutan ja nautin.

Uimahallilla tuttu huikkaa: ”Joko jännittää?”

Ei. Minua ei jännitä yhtään. Odotan jo todella maltamattomana.

Kohtaaminen 16-vuotiaan kanssa

Annika Norlin kirjoittaa kirjassaan ’Texter’ itselleen: ”Och mest av allt vill jag tillägna den till Annika femton år som hade det här som sitt stora intresse. Tack för allt du du läste. Tack för allt dåligt du skrev som gjorde att det til slut blev bra.”

Annika on kiitollinen itselleen. Listaan monesti mielessäni ihmisiä, joille olen kiitollinen siitä, että juuri he ovat osuneet elämääni. Itseäni en ole muistanut kiittää. Ehkä voisin yrittää?

Somessa pyörineen nuortenkirjahaasteen innostamana tartun Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmel-kirjaan. Ensimmäisellä sivulla tyttö saatellaan matkaan: ”He uskoivat kuitenkin, että tyttö pelastaisi pallon. Kuten kaikki vanhemmat, he olivat siitä ihan varmoja. Kukaan ei pystyisi hoitamaan maailmaa paremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias.”

Kuusitoistavuotiaana olin varmastikin viisaampi, kuin koskaan sen jälkeen. Ehkä voisin kiittää tuota kuusitoistavuotiasta?

Kiitän häntä ensin Annika Norlinin tavoin kaikista kirjoista, joita hän on tuohon mennessä lukenut. Olen saanut elää niiden kautta monta elämää. Muuten olisin ehtinyt vain yhden. Kiitän sitkeästi urheilemisesta, vaikka kolhuja on jo osunut matkalle pari. Kerron saaneeni liikkumisen ansiosta itselleni oman laiseni, jatkuvasti uusia elämyksiä tarjoavan elämäntavan.

Kuusitoistavuotias vaivautuu. Ei osaa ottaa kiitoksia vastaan.

Hätäännyn. Täytän ilman puheella, ettei hetki menisi ohi. Yritän keksiä kiitosten väliin jotain, josta tuo tyttö voisi kiinnostua. Kerron olevani matkalla elämäni ensimmäiseen ultramatkan juoksutapahtumaan. Selitän kuinka iloinen olenkaan, kun pääsin mukaan syksyn isoon rogaining-kisaan ihan suoraan, vaikka pelkäsin, että osallistumiseen vaaditaan kovia karsintatuloksia.

Tyttö katsoo minua tyrmistyneenä ja kysyy: ”Olet siis iloinen, kun pääsit mukaan? Mitä oikein tavoittelet?”

Vastaan haaveilevani ultramatkalla maaliin pääsystä.

Hän ei ymmärrä. Ei ymmärrä, miksi matkustaa mihinkään, jos ei aio voittaa. Hän on tyrmistynyt ja ehdoton. Mieleeni nousee sana kirkasotsainen, vaikken merkitystä täysin tiedäkään. Lähetän lämpimän, osaaottavan epätoivoisia ajatuksia kaikkien teinien vanhemmille. Tästä ei nyt tule yhtään mitään. Emme ymmärrä toisiamme. Yritän sanoa jotain matkan merkityksellisyydestä määränpäähän verrattuna, mutta kuulostan lattealta aforismitädiltä.

Kiitollisuus taitaakin olla tuoretavaraa. Pitää kiittää itseään tänään. Tämän päivän asioista tänään ja huomenna lisää. Yritän vielä huikata lämmöllä tytölle Norlinia mukaillen: ”Tack för allt dåligt du gjorde som gjorde att det til slut blev bra.”, mutta hänellä taisi olla mielenkiintoisempi lankapuhelu kesken.

Vatsankääntötemppu

Luen Partioaitan 365-lehteä aina kuin tontuista vimmastunut lapsi joulukuussa: voisin ympyröidä lähes jokaisen tuotteen ja lisätä toivelistalleni. Lehden sivuilla on superluontoliikkujia, joiden erätaitoja ihailen. Siksipä riemastuinkin kovasti, kun ajatuksiani pyydettiin mukaan uusimpaan lehteen. Juttu perustuu vastakkainasetteluun: Täysillä vai rauhassa? Edustan kahdesta luonnossaliikkujasta häntä, joka nautiskelee kaahottaen.

Pohdin olenko sittenkään aukeaman oikealla sivulla. Minähän sekoan syksyisin täysin sienistä. Ryömin tuntitolkulla vahverotantereilla. Kesällä myöhästyn allastreffeiltä, kun tuomi tuoksuu paremmalta kuin koskaan ennen tai kastepisarat vaativat pysähtymään. Sain yleisön itkemään, kun kerroin lapsuuden lähimetsäni kaadetuista puista. Silitän kiviä ja halaan puita. Joka kevät ilahdun suosikkipurostani kuin en olisi ennen sen solinaa nähnyt. En kyllästy koskaan ihailemaan lempijyrkänteideni sammalia.

Katselen kamera kädessä Bodom Trail -polkujuoksutapahtuman lähtöä. Kuuluttaja laskee sekunteja lähtöön ja sisuskaluni kääntyvät myönteisellä tavalla nurinpäin. Haluan lähtöviivalle. Myönnän, olen sittenkin lehden jutussa ihan oikealla sivulla!

Täysillä vai rauhassa -juttu luettavissa 365-lehden digiversiosta sivuilta 18 ja 19.