Pyöräilijä otti hammaslukua

Mielikuva ja todellisuus eivät aina näytä ihan samalta. Pyöräilyvalaistuksen saatuani viiletän mielikuvissani pitkin upeita metsäpolkuja. Rapaisena sankarittarena palaan seikkailuista ja todella reippaina päivinä jopa pesen pyöräni. Olen aina varautunut pahimpaan – kulkeehan mukanani vararengas.

Mielikuva on värikäs ja kirkas, kunnes rattaista kuuluu ”kruncxzh” uudelleen ja uudelleen. Ei tietenkään kotiovella, vaan korven kainalossa, kesken ylihauskan ja -pitkän lenkin.
Asiantuntevampi pyörälenkkikaverini tutkii hetken pyörääni ja kysyy, enkö ole katsonut yhtään rattaitani. ”Ööh, kyllä minä ne viime viikolla rasvasin”, mutisen hölmönä.
Mitä – pitääkö pyörää huoltaa?

Mitä? Pitääkö pyörää huoltaa? Kuva: Terhi Jaakkola
Jos ei omat taidot riitä, kannattaa mukaan lenkille houkutella yksi jolla on työkalut, yksi joka löytää vian ja yksi joka jaksaa väsymättä pitää yllä hyvää tunnelmaa ja ruokkia varikkohenkilökuntaa. Onnekseni lenkin letkasta löytyi nämä kaikki. Iso kiitoshalaus teille kaikille kolmelle!

Viilaten ja vääntäen kumartunut piikki suostuu väistämään riittävästi, jotta voin jatkaa lenkkiä vain isoin eturatas apunani. Etureidet valittavat tapahtuneesta etureisiliittoon. Valitus hylätään.

Ratas kumartaa Kuva: Terhi Jaakkola
Kotiin palattuani olen nöyrtynyt uudelle ajatukselle: jos haluan pyöräillä, täytyy minun opetella huoltamaan pyörääni.

Avaan oven uuteen maailmaan. Netin ja lehtien sivuilta löydän tuttuja sanoja oudoissa yhteyksissä: pakka, kiekko, droppi, laippa, kampikierros, hammasluku. Kahlaan uudessa maailmassani luottavaisin mielin kunnes törmään englanninkieliseen testiin Test Your Fix-It IQ, jonka kysymyksistä en ymmärrä yhtäkään, mutta mukava loppusointu sentään löytyy: ”Fix a ding in your rim..” Päätän kerätä energiaa parin yön ajan ja lähteä vasta sitten hölmönä varaosakauppaan. Niiskuttaen haen lohtua erään artikkelin lauseesta: ”Kampien pituus on henkilökohtainen asia.”

Aion oppia. Aivan varmasti.Keuliva sammal Kuva: Terhi Jaakkola

Sisällä sataa

Kuva: Terhi Jaakkola Somessa huokaillaan: on pimeää ja sataa. Kuinka moni huokailijoista olisi muutenkaan ulkona? Eikö sisällä ole valot? Sataako siellä? Muiden kärsiessä olen saanut viipottaa pyöräni satulassa ja nauttia käsittämättömistä luontoelämyksistä: marraskuisen auringon kultaamista kaisloista, myrskyävästä rantakaistaleesta, punaraitaisesta aamunkajosta.

Kesällä päädyin pohtimaan millainen olisi mukava työpäivä. Konkretisoin ajatustani piirtämällä kuvan ja huomasin piirtäväni itseni työmatkalle pyörän selkään. Olin todella hämmästynyt. Tätäkö haluan? Olen ekokatastrofaalinen yksityisautoilija, jonka urheiluvälinevarasto kulkee usein auton kyydissä. Työmatkapyöräily olisi logistinen mahdottomuus.

Järkevämpien pakatessa polkupyöriään talviunille teippasin kypärääni lampun ja päätin kokeilla. Enkä vain työpöydän ääreen vaan kotoa uimahalliin ja uimahallilta toimistolle. Sateen metelöidessä kilpaa herätyskellon kanssa pohdin millaisen sankaripatsaan itselleni pystytän tästä pimeyttä uhmaavasta uroteostani. Kunnes tajusin pyöräteiden täyttyvän aivan joka aamu urheista pyöräilijöistä, joita kelit eivät heilauttele. Mieletöntä porukkaa! Ihailen!

Jo ensimmäisellä uimahallille polkaisulla yllätyin: tännehän on ihan lyhyt matka. Ja toimistollekin oli melkein pelkkää alamäkeä. Kamalogistiikka on toistaiseksi melkoista sähellystä, mutta joka päivä voi oppia. Maanantaina opin, mitä reittiä kenkäsuojiin mennään sisälle. Kuvassa vasemmalla lähes mahdoton reitti eli ensin kengät jalkaan ja sitten kengänsuojat kengän päälle. Ihan yhtä helppoa kuin pukea ensin kengät ja sitten vasta sukat. Kuvassa oikealla oikea reitti eli ensin suojat nilkkoihin, kengät jalkaan ja sitten sujautetaan suojukset kengän päälle. Onneksi kaikki muut tämän jo tiesivätkin.

Kuva: Terhi Jaakkola

Salaa selailen jo talvipyöräilijöiden punaposkisia postauksia.

Talvi tulee, oletko valmis? naurattaa ja kannustaa.  Kaamos on pyöräilijälle myös mahdollisuus erityisesti kommenttiosuudessa valoisaa keskustelua.

Juutunko (henkiseen)kinokseen vai löydänkö itseni satulasta vielä talvenkin tultua?

Kuva: Terhi Jaakkola

Takapuoli: 13

”Umm, kun en minä ole mikään oikea pyöräilijä”, mumisen. ”Ethän puhu minulle pyöräilijää. En ymmärrä mitään pyöräilystä.”, jatkan jänistelypuhettani. Erittäin ystävällinen mieshenkilö kehottaa istumaan levylle ja toteaa takapuoleni olevan mitaltaan 13. Näin käynnistyi bike fitting -ilta, jonka seurauksia en osannut aavistaakaan.

endorfiini_bikefitting1_660x400

Keväällä 2000 toteutin pitkään muhittelemani haaveen ja ostin ihan oikean maastopyörän. Pirteän punainen raahautui mukanani muutosta toiseen, tukki varastot ja tökki kahvoillaan, mutta jostain syystä meistä ei oikein koskaan tullut kavereita. Syytin itseäni laiskaksi. Jossain vaiheessa annoin periksi: ehkä minä en vain enää pidä pyöräilystä. 13 vuoden ajan pyörä keräsi pölyä ja ikävuosia, kunnes törmäsin Apon blogissa sanaan bike fitting ja silmäni avautuivat: ehkä vika ei olekaan minussa!

Nummelan ProBiken Bike fitting -tilaisuuteen napataan mukaan oma pyörä, mutta suurin osa sovituksesta tehdään pyörällä, jossa lähes jokaista ulottuvuutta pääsee helposti säätämään, mittaamaan ja kuvaamaan. Aivan aluksi tehdään olo mukavaksi, eli sovitellaan sopiva satula. Levylle istahtaminen kertoo takapuolen luiden etäisyyden toisistaan – kas satulassa istutaankin luiden päällä. Nyt ymmärrän, miten jotkut voivat pyöräillä kahtena päivänä peräkkäin. Kun mitta on selvillä, pääsen koeistumaan kymmenisen minun mitalleni sopivaa satulaa, joista mitä ilmeisimmin kalliin maun omaava takalistoni valitsee harmikseni kaikkein tyyriimmän ihanuuden.

Unelmien satulassa istuskellessa saan jalkoihini lukuisia merkkiteippejä, joiden linjoja videokamera taltioi sovitustyökalun käyttöön sekä sivulta että edestä. Satulan korkeutta olen joskus säätänyt ja miettinyt, että tankoakin voisi ehkä säätää ymmärtämättä kuinka paljon säätömahdollisuuksia pyörässä onkaan. Poljen ja kuuntelen kiinnostuneena. Välillä hyppään satulasta kyykkäilemään ja ojentelemaan koipiani lattialle, jotta sovittaja näkee onko vika omien liikkeideni rajoitteissa vai pyörän asetuksissa. Jalkojen asento korjautuu nopeasti pohjallisilla. Luulin, että pyöräillessä jalkapohjat puutuvat. Eivät puudu enää. Luulin pyöräilyn kiduttavan polvia. Nyt polvet ovat hymyillen hiljaa.

Kuva: Terhi JaakkolaKun oikeat mitat ja asetukset ovat löytyneet testipyörän avulla, siirrymme pohtimaan, miten minun pyörästäni tehdään juuri minulle sopiva.
Satulani löytää oikean korkeuden lisäksi myös oikean etäisyyden tangosta. Tangon runkoon kiinnittävä pala käännetään, jotta tanko saadaan oikealle etäisyydelle ja oikeaan korkeuteen. Pyöräni saa uudet renkaat. Luulin, että on ihan normaalia käydä kyljellään ihan joka lenkillä, kun ei saa jalkojaan irti lukkopolkimista. Opin, että polkimissa on ruuvi, jota voi säätää. Nyt kengät irtoavat polkimista ajatuksen voimalla. Lopuksi pyöräni pääsee vielä eroon muutamasta rämisevästä osasta.

Tärkein oppi oli tietenkin etupyörän kiinnitys:
”Onko muuten väliä kummin päin pyörän kiinnittää etuhaarukkaan?”
”Kahva tietenkin vasemmalle”
”Ai miksi?”
”No onhan se nyt noloa, jos se on oikealla.”

Pyöräsovitusta ylistäessäni kuulen aina saman kysymyksen: ”Mikä yksittäinen muutos teki pyörästäsi kuin uuden?” Sileämmät renkaat auttavat toki rullaamaan vauhdikkaammin, mutta nopeus ei ole se ratkaiseva tekijä. Kaikkien pienten säätöjen ansiosta viihdyn nyt pyöräni selässä, eikä minulla ole sieltä mikään kiire pois. Hyvää tuntumaan tarvittiin ne kaikki pienet säädöt, jotka pyöräni sai. Euforiaa lisää toki ratkaisun edullisuus ja ekologisuus verrattuna uuden pyörän hankintaan.

Elokuussa löydän itseni yhä useammin ja useammin pyörän selästä. Syyskuun X-kaato-kisoissa seikkailukaverini, joka normaalista haikailee palellen päivän lehteä seurakseen odotellessaan minua pyöräilyosuuksilla, on melkein hinausköyden tarpeessa. Lokakuussa huomaan matkan uimahallille olevan helpostikin pyöräiltävissä. Marraskuussa kuuntelen onnellisena työpäivän lopulla ulkona ujeltavaa tuulta ja mietin: ihanaa tuonne sekaan pääsen ihan kohta pyöräni kanssa!

Kuva: Terhi Jaakkola

Vapaa verbaalikko

Luovan toteuttajan töiden ja ajatusten arkisto

LUONTOHAASTE

Tartu haasteeseen ja lähde kanssamme seikkailulle Suomen luontoon!

Totaalisen pihalla / Totally out

Sekalaisia kertomuksia kiipeilystä, talvivaelluksista ja niihin liittyvistä asioista sekä aivopieruista / Random stories of climbing and winter skihikes and things related to those // Follow me on twitter @LauriHilander

Elämäntapana Elämä

Kiivetään vuorille, juostaan alas, matkustetaan maailman ääriin.

liikuntapaivakirjacom.wordpress.com/

Nelikymppinen (43) täti-ihminen harrastaa triathlonia ja syö kasvisruokaa

Heiluva Setä

Voisiko setä jaksaa heilua uuvuttamatta itseään?

Intohimona maistuva elämä ruokarajoitteisille!

Allergisen elämää, reseptejä ja vinkkejä.

Lyhyenä hetkenä

Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.

OUT OF OFFICE

#Maisemaonnellinen maastossa ja maailmalla

Juuret maassa

Maanläheistä elämää kaupungin laidalla ja koulutusta luonnon antimien hyödyntämisestä.

Huitelua

METSÄ • TUNTURIT • VUORET

kristiinatee

tavallisen poluntallaajan blogi, josta löydät retkeilyä, liikuntaa, purjehdusta, havaintoja, sattumuksia ja ajatelmia ruokaakaan unohtamatta

Wow-Palvelua!

Ylivoimaisia asiakaskokemuksia luomassa

Pipo silmillä

Lumeen rakastunut seikkailija

Ukonilma.com

Outdoor endurance adventures - any weather

Onnellisen tädin treeni

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada liikunnallinen aikuisuus. Keski-ikäistyvä täti bloggaa liikunnan ilosta, ystävyydestä ja kokemuksista uusien ja vanhojen lajien ympärillä. Inspiraatioksi ihmisille, jotka haluavat löytää oman tapansa liikkua painosta, iästä ja olosuhteista huolimatta ja niistä johtuen.