Endorfiininmetsästäjä-blogi muutti uuteen osoitteeseen

Endorfiininmetsästäjä-blogi on muuttanut uuteen osoitteeseen: www.endorfiininmetsastaja.fi Uudesta osoitteesta löytyvät jatkossa kaikki uudet tarinat sekä jo aikaisemmin, tässä vanhassa osoitteessa julkaisemani jutut.

Tervetuloa mukaan tupaantuliaisiin! Astu sisään tästä.

Retkiluistelija sairastui jäähulluuteen

Jäitä hatussa

Kohvajää, teräsjää, paannejää, marmorijää, jääpuikko, jääkukka, jääkukkameri ja luonnon lumoavista lauluista kaunein: jään laulu.

Porkkalan jäälummelammella

Jouluaattona pääsin melomaan merelle hilpeän seurueen kanssa. Auringon säihkeessä lauttauduimme hetkeksi ja nautimme glögit. Tapaninpäivänä pinosin vuodenvaihteen reissuun kasan kirjoja, polkujuoksutamineet ja vain varmuuden vuoksi, myös retkiluisteluvälineet. Luonto päätti toisin. Leuto sääennuste vaihtuikin paukkupakkasiin. Kirjojen lukemisen sijaan luin jäätä, karttoja, retkiraportteja, tuuliennusteita ja vielä vähän lisää jäätä. Enemmän kuin koskaan ennen.

Jäitä pitkin – joululomani lempilukeminen

Vain muutama vuosi sitten kuuluin siihen pelottavaan ihmisryhmään, jonka edustajat kysyvät: ”Joko jää kantaa?” Hämmästelen, miten olen voinut säilyä hengissä, hukkumatta. Jää ei ole on/off-asia. Jää elää. Jää voi kantaa kymmenen kulkijaa ja hajota yhdennentoista alla. Jään muodostumiseen vaikuttavat niin monet seikat, ettei yhdellekään vesistölle voi laskea täydellistä kaavaa, joka kertoisi kuinka paksua jää kulloinkin on. Ja siksipä jää onkin niin kiehtovaa.

Erotatko heikon jään rajan?

Suomen retkiluistelijoiden retkillä olen saanut nauttia kokeneiden retkenvetäjien turvallisista letkoista. Ahminut oppeja omatoimiretkikurssilla. Koputellut jäätä hieman laiskahkosti, antanut muiden hoitaa ajattelun. Ja yhtäkkiä olenkin Savossa, keskellä täydellisiä jäitä. Mukana terät ja terävät luisteluystävät.

Syvärin jääpirunpellolla

Ensimmäiset omatoimiretket avasivat aivan uuden maailman. Vatsaan asettuu kylmä kuutio. Jännittää. On ihanaa. On pakko ajatella ja havainnoida ihan joka hetki. Kerrata turvallisuusoppeja. Tarkistaa omat ja kaverin varusteet. Tutkia jään paksuutta taukoamatta.

Porkkalassa aurinko kertoi keväästä

Sitten koittaa päivä, jolloin ensimmäisen kerran osaan ennakoida: jää on sellaista, kuten kartan perusteella arvelinkin. Salmien sulat, selkien teräsjäät ja kapeikoiden jääpirunpellot asettuvat paikoilleen. Kosken virtaus pyörähtää järvellä juuri kuten olemme retkeä suunnitellessa ennakoineetkin. Aikaisemmin huonommat jääalueet harmittivat, nyt onkin nautinnollista pohtia, miksi jää on läjäytynyt jossain ja lauttautunut toisaalla. Etsimme yhdessä parhaita herkkujäitä, mutta yhä useammin koukkaamme tutkimaan muutoksiä jäässä, pohtimaan railon paikkoja ja rannan sulaa kohtaa.

Pielisellä etsimässä turvallista railonylityspaikkaa

Pakkasen kiristyessä jää pamahtelee. Kuulostaa kuin ukkonen löisi jalkojen alle. Jalat tutisevat tovin spagetteina. Lauhtuessa lahti kurnuttaa ja kumisee. Jokaisella retkellä päädyn polvilleni. Tuijotan jään hämmentävän kauniita, miljoonia eri olomuotoja. Katselun lisäksi rakastun jään kuunteluun. Jää on laulua, pauketta, rahinaa ja helinää.

Railo ylitetty turvallisesti ja kuivin monoin

Palaan Savon jäiltä Pielisen ja Päijänteen retkien kautta kotivesistöille. Porkkalan retkellä jää notkuu aaltojen keinussa.

Juuri kun hurmaantumiseni jäähän on kääntymässä sulaksi hulluudeksi, saapu lumi. Kausi katkeaa hetkeksi, mutta luisteleva yhteisö etsii uutta jäätä viehkolla vimmalla. Huhu kertoo: Ahvenanmaalla saattaisi olla tuoretta jäätä. Tammisaaressa jotain toivoa.

Päijänteen jääkukkameressä

Ehdin elämään lähes neljä vuosikymmentä tietämättä mitään jään upeasta maailmasta. Mikä onkaan seuraava mieletön maailma, johon en vielä ole ymmärtänyt kurkistaa?

Päijänteellä – iloinen kuin saukko, jonka hilpeitä jälkiä näimme tällä retkellä

Linkkejä:
Suomenluonto.fi: Lauri Hallikaisen taltioimia jään ääniä
Jouni Kenttämiehen video jään laulusta luistelijoiden alla

Aikaisemmat kirjoitukseni retkiluistelusta:
10 tuunausvinkkiä retkiluistelijalle
Haikuja talvelle
Lönnrot, ultramatkaaja
Jäässä on reikä
Musta mieletön taikatalvi
Tyhjennys- ja täydennysharjoituksia

Asioita jotka saavat sydämen loiskumaan

Viime kesäloman kuumimpana päivänä suolasimme itseämme ystäväni kanssa meressä. Huomasimme potevamme samaa kateuden lajia. Olemme kateellisia sille itsellemme, joka ei ole vielä lukenut tätä tai tuota suosikkikirjaamme. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä Mia Kankimäen sielun sulattava Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ei ole tällainen kirja. Kankimäen tyynyn alle sopiva kirja ei ole luettava, se on tunnetila.

Auringon palattua kevään myötä taivaalle, ilmaantui Kankimäen kirjan tunnetila mieleeni. Luin kirjan vuosi sitten juuri tämän saman huhtikuunvalon valloittaessa.

Kirjassa sekä kirjoittaja että kirjan päähenkilö laativat listoja. Listoja kaikesta: miellyttäviä asioita, asioita joita huomaa matkalla, julkeita asioita, ärsyttäviä asioita ja tietenkin asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Listaan asioita, jotka ovat saaneet mittarin mukaan sydämeni lyömään nopeammin viimeisten viikkojen aikana:

• Porrastreeni Malminkartanon jätemäellä
• Mäkijuoksu Haukkalammen metsissä
• Kevät-rogaining
• Pääsiäisen sohjokenkäkävely Kettukankaalta Sammakkolamminholman kautta Välimäelle
• Lapasesta lähtenyt iltalenkki luistelusuksilla

Kirjan päähenkilö, Sei Shonagon tarkoittaa kuitenkin sykkeen sijaan jotain muuta. Hänen listansa eivät olekaan listoja asioista, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, vaan listoja asioista, jotka saavat sydämen läikkymään ja loiskumaan, kammiot tärisemään vailla ensiavun tarvetta.

Näitä hetkiä ei ehkä juuri eläessään huomaa. Siksi on syytä listata.

Juuri nyt, huhtikuun valossa, tässä istuessani sydämeni saavat läikkymään seuraavat ajatukset tulevista tai jo menneistä hetkistä:

• Juuri kantavaksi jäätyneen jään laulu edellä luistelevan terien alla
• Riemu mittarin kilometrien vaihtuessa 49:stä 50:een Hyvinkään Sveitsin pimeässä, märässä, lumisessa ylämäessä, kun luulen voivani jatkaa lenkkiä ikuisesti ja jokainen soluni on täynnä onnellisuutta
• Kesäkuun ensimmäisen viikonlopun aamuyön hetki avomerellä, kun kädessä on kahvimuki, eikä kukaan veneessä tiedä laskeeko aurinko vielä vai joko kääntyi nousuun
• Maaliskuinen ajatus Sipoonkorvessa kompassi kädessä, kun tajuan juosseeni metsässä jo monta tuntia, eikä satu yhtään mihinkään
• Kesäloman ensimmäinen aamukahvi juuri oikeasta kupista, kun aikaa on niin paljon, että siinä voi kieriä (kahvi jo toista kertaa mukana listalla. Syytä huoleen?)

Ensi viikolla vietetään valtakunnallista lukuviikkoa. Ensi viikolla vien sydämeni lyömään sohjoiseen mäkeen, ja pääsen lukemaan ensimmäistä kertaa Peppi Pitkätossun tarinoita veljenpojilleni. Nämä ajatukset saavat sydämeni läikkymään.

Blogosfäärin arvioita kirjasta:

• Luetut, lukemattomat 
• P.S. Rakastan kirjoja
• Nenä kirjassa 
• Kulttuuri kukoistaa 

Aamu taikavuorella

Joskus voi onnistua raapimaan kuuran silmistään riittävän aikaisin.

Auringon ja kuun lyödessä kättä voi aikainen vaeltaja nähdä vuoren päällä palasen taikaa.

Kulkiko tästä metsäyön kuningatar? Jättikö huntu timanttivanan?

Soiko yössä sammalsamba? Kenen käädyt tarttuivat kaiteeseen?

Feeniks-lintu palaa kanelipuun oksista rakentamassaan pesässä. Tuhkasta nouse uusi lintu. Mikä lintu rakentaa pesänsä kuuraan ja jäähän?

Linnunlennonaikaan kurottautuvat timanttiviljelmät kohti valon pisaroita

Kuka kiipesi pöydälle jättäen violetin vanan?

Tarun mukaan Tahkovuoren notkelmassa kasvoi mystinen kasvi. Hän joka nostaisi kasvin juuren murustakaan katkaisematta ylös maasta, saisi itselleen aarteen. Joku taisi onnistua. Hän kulki juuri tästä pudotellen jalokiviä taskuistaan.

Cafe Auringonnousu. Kattauksena kuura ja huurre. Lumoavat luomuvalot.

Taikaikkuna sulkeutui. Aurinko keskittyy jo päivän työhön. On aika laskeutua vuorelta tavalliseen maailmaan.

Jänis jätti ladulle limpun. Mökissä odotti tuore leipä.

Kuvat otettu Nilsiässä, Tahkovuoren laella maaliskuisen auringonnousun aikaan.

Haikuja talvelle

 

Miksi kaipaat
Kevättä sekä kesää
Kukin vuorollaan

Jää älä jää
Ole vieraana talven
Kirkkaana ydin

 

Talvi sylissä
Nautittava raakana
Kunnes sulaa pois

Yö lyhenee
Ei pääse päivää piiloon
Aamuton ilta

Ystäviä ja ylistystä

Samalla viikolla ystävänpäivän kanssa Metsäntutkimuslaitos otsikoi: ”Luontoympäristöllä on ulkoiluseuraa suurempi merkitys emotionaaliseen hyvinvointiin”  Jutussa viitataan Kansainvälisessä Environmental Psychology -lehdessä julkaistuun tutkimukseen.

Olen kasvanut metsässä. Jos käyttäydyn oudosti, toivon tosiystävän kiikuttavan minut ensin metsään, sitten vasta ammattiauttajan luo, jos tarvetta enää ilmenee. Ihan parasta soppaa on, kun luonto ja liikunta lyövät kättä. Maistuu!

Joskus metsään pitää päästä ihan yksin, mutta mieleeni tulvahtaa aivan silmänräpäyksessä kymmeniä luontoelämyksiä, joita en olisi voinut kokea samanlaisina ilman ystäviä.

Viime viikonloppuna pääsin kokemaan minulle jotain uutta: ylitin itseni pystyyn ripustetulla jäällä. Tähän tarvittiin ihmeellisen kultainen kaveri, joka vei Vierivät sammalet kiipeämään ja hihkumaan. Itseni ylittämiseen tarvitsin ystävän, joka huutaa luovuttamisen hetkellä: ”Pystyt kyllä!” Ja niin pystyinkin.

Olen päässyt kokemaan hienoja hetkiä kesäistä horisonttia tuijotellen ja miettien nouseeko aurinko vai laskeeko se vielä. Avomerelle en yksin rohkenisi. Ystävien kanssa kyllä.

Usein mieleni tekee kokeilla rajoja – ihan vain vähän. Jaksaisinko pyöräillä yhden päivän aikana koko Reitti 2000 -lenkin? No jaksanhan minä, kun mukaan lähtevät luottokaverit.

Venda jos toinenkin – matka Suomen upean saariston maisemia ahmien. Ei olisi ollut mahdollista minulle ilman ystäviä.

Pimeä retkiluisteluretki aaltoilevalla jäällä, valtavasti uutta oppien ja luonnon upeudesta läkähtyen. Yksin ei jäälle voi lähteä. Olen onnekas – olen löytänyt kavereita, joiden kanssa voin turvallisesti opetella jään ihmeitä.

Elämäni ensimmäinen jääkukkameri. Miten surullinen olisinkaan, jos ei mukana olisi ollut ystäviä. Kenelle silloin sanoisin: ”Muistatko silloin Sammatissa?”

Ystäviltäni voin oppia jatkuvasti uutta. Opittuani voin vaikka laskeutua kalliolta, mutta yksin ei tämäkään minulta onnistuisi.

Ystävämme luotsasivat meidät toissakesän meriretkellä paikkaan, jota emme olisi merikortin avulla löytäneet. Opastivat saunan, jossa maailman makeimmat löylyt ja näyttivät reitin uimaan. Poimimme yhdessä katajanmarjoja talvisiin patoihimme kesästä muistuttamaan. Ja jäykistyimme kauhusta käärmeitä nähdessämme. Ja aina uudelleen ja uudelleen muistelemme: ”ai, kamala – se oli se käärmesaari!” Elämyksiä. Luontoa.

Ison ilon saan viemällä ystäviä niihin paikkoihin, jotka saavat itseni huokaamaan ihastuksesta kerta toisensa jälkeen. Muutamat tämän maiseman jo tunnistavatkin ja toivottavasti hymyilevät juuri nyt.