Ei olla kavereita.
No tietenkin tippuu, kun olen keskittynyt seitsemän viikon ajan fiikkaamaan ja virkkaamaan. Ja tippuu ihan rehellisesti juostessa muutenkin, jos en hinkkaa tunnollisesti keskivartalon treeniä ja keskity juoksutekniikkaan. Ominaisuus, ei bugi.
Maanvetovoimasta muistuttava kommentti fysioterapeutin suusta melkeinpä heti kättelyn jälkeen saa minut riemastumaan. Olen tullut oikeaan osoitteeseen! Terapeutti näkee jo parin askeleen perusteella asennostani olennaisen, eikä näytä verhoavan minua pumpuliin.
Nilkkaremontissa alku on osaltani helppoa: ensimmäiset tunnit nukun ja seuraavat viikot pötköttelen sympatiaa keräillen. Seuraavat 10 kuukautta ovat turhauttavimmat. Hinkkaan korvaavia treenejä ja opetan nilkkaani olemaan taas nilkka. Hammaskiille kuluu. Polut eivät. Koska päätin lähteä remonttiin, aion hoitaa oman osuuteni kunnolla, mutta tarvitsen avukseni reippaan raadollisen ammattilaisen, joka osaa auttaa minut takaisin poluille, ei vain konttorikuntoon. Sellaisen löysin suosituksen perusteella Kotkan Ergoselkäklinikalta.
Mielenkiintoisen käynnin aikana opin, että jänne paranee luuta huomattavasti hitaammin. Jänteessä ei veri kierrä parantamassa. Mieleni kevenee aina huomattavasti, kun kuulen ammattilaiselta leikkauksen olleen perusteltu. Näin myös tänään. Hymyä leventää myös kommentti: ”Älä valvo öitä. Hyvä tästä tulee.”
Hieman huolissani olen hoippunut ensimmäisen kipsittömän viikon ilman minkäänlaista tukea. Nyt saan mukaani nilkkatuen, jota käytän aina kuntoillessani. Helpotun. Lisäksi saan siviilikenkiini kantojen alle korokkeet, jotka helpottavat jänteen elämää ensimmäisten viikkojen ajan. Muutama viikko on vielä kuulemma todella kriittistä aikaa. Jalan kanssa voi helposti hölmöillä ja aiheuttaa itse viikkojen takapakin.
”Saat nyt tällaisen mummojumpan.” Seuraavat neljä viikkoa mummojumppaan kolmesti viikossa. Saankohan mummomaisia sivuoireita? Kuulen taas tutun ohjeen: ”Näitä liikkeitä voit tehdä telkkaria katsoessa.” Ehkä jonain päivänä keksin, mitä sieltä voisin katsoa? Neljän viikon jälkeen on luvassa haastavammat liikkeet. Tätileveli?
Suositus vesijuoksuun uinnin sijaan on perusteltu, mutta ärsyttävä. Kuntopyöräilyn sijaan tingin itselleni luvan pyöräillä ulkona. Kuntoutumisohjeista ilahduttavin on lupa pyöräillä tuntien mittaisia lenkkejä – ei minuuttien. Siis ihan heti. Tosin niin, että poljen leikatun jalan keskiosalla ja vain varovasti tasaisilla teillä.
Riemuissani saamiani ohjeita kasaillessani rohkenen vielä kysyä: ”Milloin uskallan lähteä purjehtimaan?” ”Niin, siis kisaan. Keulagastina.”
Reipasotteisinkin fysioterapeutti voi joskus huokaista todella syvään.
Päivänä, jolloin auringonvalo on liian kirkas maatuneeseen mielentilaan ja hiirenkorvat menettivät heleytensä, selailen tuttuja blogeja. Latistaa ja ahdistaa. Normaalisti motivoivat, ilahduttavat ja kannustavat blogit eivät maistu. Aina ei maistu reipas greippi. Huomaan omienkin kirjoitusteni olevan juuri samaa genreä: oli ihan hirmu kivaa ja sitten oli vielä hauskempaa, kun sai vähän oppia uutta ja urheilla ja kaikki oli ihanaa kunnes tuli pieni kommellus: nenäliina olikin unohtunut väärän takin taskuun, mutta siitäkin selvittiin ja sitten oli taas hirmu kivaa.
Endorfiininmetsästäjä 