Luuvalo ja lukemisen ihanuus

Vaikka eläisi jokaisen päivän viiltävällä vimmalla, ei ehdi maailmasta kokemaan yhden elämän aikana kuin mannaryynin puolikkaan kokoisen siivun. Onneksi voi lukea!

”Lukeminen on retkeilyä, ilmaista hupia. Kirjan kautta pääset kuviin, ääniin, kehoon, muihin maihin, avaruuteen, menneeseen ja tulevaan. Kirja on mielikuvitusvyöry, tutkimusretki myös fantasian alueelle, semmoiseen, mitä ei ollenkaan olekaan. Paitsi että onpas”, kirjoittaa Juha Hurme jutussaan Ilman kirjaa on kurjaa

Raikkaan ja lohdullisen viisasta Onnellisen tädin treeni -blogia kirjoittava Mia viskasi minulle Facebookissa kirjahaasteen: Pitää kertoa viisi kirjaa viiden päivän aikana. Ensimmäisenä päivänä kirja, jota nyt luen. Toisena päivänä lapsuuden tärkeä kirja. Kolmantena päivänä kirja, joka jäi kesken. Neljäntenä päivänä kirja, joka teki suuren vaikutuksen. Viidentenä päivänä kirja, johon palaan aina uudelleen.

Tavoilleni uskollisena rikon haasteen sääntöjä ja vastaankin haasteeseen blogin muodossa paljastaen kaikki viisi kohtaa kerta rytinällä.

Kirjapino Kuva: Terhi Jaakkola

Poikkeuksetta ympärilläni ajelehtii lukuisia kesken olevia kirjoja. Vain lomilla hotkin säntillisen koukussa, yhden kirjan kerrallaan. Muina aikoina nappaan käteeni kirjan sekavin perustein: kirja on yksinkertaisesti vain käden ulottuvilla tai tuo päivän tunnelmaan tarvitsemani mausteen. Joskus kirja tarjoaa iltaan jotain päivää kepeämpää.

Nyt käsissäni kuluu Päivi ja Santeri Kanniston Vapaana elämisen taito. Tosin viime päivinä olen lukenut ahkerimmin Helsingin Sanomien Teema-lehteä Mitä nyt kannattaa lukea? Ah, niin herkullinen nidos, että tuntuu rikolliselta olla siteeraamatta lähes joka sivua koko maailmalle. Kuten nyt vaikka tämä Matti Röngän ajatus: ”Sitä tekee havainnon, kirjoittaa sen, ja joku lukee sen ja tajuaa. Se on ihme. Kirjoittajalla ei ole käytössään kenenkään muun havaintoa maailmasta kuin omansa.” ”Jollain tavalla havainnosta tulee yleinen, yhteinen.”

Lapsuudessani yksittäistä kirjaa tärkeämpää oli lukemiseen rakastuminen. Elämykset. Lukevan elämäntavan omaksi ottaminen. Vanhempani ovat mielestäni lukeneet aina. Yöpöytiä koristavat edelleen vankat kirjapinot. Kierrätämme kirjoja, keskustelemme niistä ja annamme lahjoiksi. Lukeminen – voiko parempaa perintö saada? Kaikista lapsena lukemistani kirjoista hieman muiden yläpuolelle nousevat kuitenkin Astrid Lindgrenin tarinat. Luen niitä edelleen. Ja miten iloinen olinkaan kuullessani veljenpoikieni nauravan ääneen Katto Kassisen toilailuille!

Luuvalo Kuva: Terhi Jaakkola

Tuomas Kaseva kirjoitti Teema-lehden pääkirjoituksessa oivasti stoppareista ja imureista. Hän kehotti vankasti stoppari-kirjan kohdalle osuessa: jätä kesken! Ensimmäinen kirja, jonka olen koskaan jättänyt kesken oli Oiva Paloheimon Tirlittan. Voin vieläkin maistella keskeyttämispäätöksen aiheuttamaa tunnetta – voiko näin tehdä? Kirjasta on jäänyt mieleen yksi sana: luuvalo.

Kaksi kirjaa ovat viime vuosina heilauttaneet mieltäni niin voimakkaasti, että olen päätynyt kirjoittamaan niistä blogissani. Olkoon nämä siis vastaukseni kohtaan Kirja, joka teki vaikutuksen:

Wendy Copen korkkiruuviruno Kuva: Terhi JaakkolaViime vuosituhannella, kun päätimme lopettaa yhteiselon silloisen rakkaan poikaystäväni kanssa, tuntui kuin puolet raajoista olisi revitty irti. Onneksi kasvoivat vahvoina takaisin. Lohduksi sain ystävältäni lahjaksi Wendy Copen kirpeän, ihanan ironisen Vakavia asioita -runokirjan. Tämän kirjan huomaan poimivani hyllystä edelleen aina aika ajoin.

Hiihtokausi 2015 avattu Kuva: Terhi Jaakkola

”Rääkkää kehosi lisäksi myös aivojasi.”, yllytti Esko Valtaoja luennollaan, jonka otsikossa mainittiin onnellisuus. Kieriskeltyäni aamupäivän kirjoissa, kirjaimissa ja kirjoittamalla hölkättänyt aivojani, lähden jatkamaan eilen avaamaani hiihtokautta. Puhelimessa huutelee houkuttelevasti äänikirja. Kuuntelenko tänään kirjanlukijaa vai ladun laulua?

Ensimmäinen ultrajuoksuni

Terhi Jaakkola NUTS Karhunkierroksen lähdössä Kuva: Minttu Mustonen

3 metriä takana, 82 000 metriä edessä

“Miten juostaan ultramaraton? Avaa rintasi, laita jalka toisen eteen, äläkä lopeta ennen kuin olet ylittänyt maaliviivan”, neuvoo Dean Karnazes kirjassaan Ultramarathon Man: Confessions of an All-Night Runner. Ahmin Karnazesin neuvoja NUTS Karhunkierros  -tapahtumaa edeltävällä viikolla. Olen hermostuneempi, kuin muistan koskaan ennen olleeni. Kun olen pohtinut kaiken järkevän kisaan liittyvän, ryhdyn pohtimaan päättömyyksiä. Mietin miten selviäisin koko matkasta yksittäisen, ikävän korvamadon iskiessä? Entä jos olenkin arvioinut kaiken väärin? Eihän minun jaloillani voi juosta 80 kilometrin matkaa. Jalkani tuntuvat ompelulangan paksuisilta, ja peilistä katsova tyyppi maailman isoimmalta ääliöltä. Dean Karnazes paljastaa kirjassaan sekopäisyyteni täysin normaaliksi kisaviikon olotilaksi.

Lyhyen ja levottoman yön jälkeen pääsen vihdoin raikkaaseen tihkusateeseen Karhunkierroksen luontokeskuksen lähtöviivalle 57 muun sitkeän kanssa.

NUTS Karhunkierros nukkuva Terhi Jaakkola Kuva: Tom Toivonen

Vielä viikkoa aikaisemmin reitti oli ennätyksellisen kevättulvan vuoksi poikki. Nyt polku on vain paikoin pehmeä. Letkassa muistellaan viime vuoden lumikaaoksen kamaluuksia. Minä muistuttelen itselleni, että tänään on se päivä, jota varten olen kevään harjoitellut. Nyt pitäisi nauttia ihan joka metristä.

Ensimmäinen 10 kilometriä opettaa, ettei tällä reitillä Karnazesin neuvoma jalan toisen eteen laittelu auttaisi. Reitti yllättää juurakkoisuudellaan. Jokainen askel on aseteltava huolella. Vastaan tulee edellisenä iltana Rukalta matkaan lähteneitä 160 kilometrin sarjalaisia. Pitkänmatkalaisten hymyt ovat hyytyneet vaativan yön aikana. Päädyn leppoisaan letkaan, jossa vauhtia pidetään kurissa kahden miehen voimin. Voin keskittyä läkähtymään luonnosta. Koski pauhaa ja metsä on pakahduttavan upea. Syke pysyy tasaisena, ruoka ja juoma uppoaa. On ihanaa.

Karhunkierroksella Kuva: Anniina Erkkilä

Ninni, kiitos hilpeästä seurasta & kivoista kuvista!

Oulangan luontokeskuksella odottaa vaihtovarustesäkki. Vaihdan vesipullot täysiin, nappaan mukaan kuivia käsineitä ja täytän repun taskut eväillä. Olen varannut vaihtovarusteita ja varavarusteen varavarusteita. Kaikki on kuitenkin aivan täydellistä. Ei ole kylmä eikä kuuma. Jatkan matkaa samoilla varusteilla. Letka jatkaa reitillä, mutta päätän tehdä pienen pikaisen koukun ja käyn ihailemassa Kiutakönkään kuohut. Kannatti!

Kiutakönkään kuohuja Kuva: Tom Toivonen

Kiutakönkään kuohuja

30 kilometrin kohdalla rohkenen nostaa sykettä pienen pykälän verran. Letkamme kutistuu kahden hengen joukkueeksi. Maisemat muuttuvat jylhemmiksi. Mukaan liittyy 160 kilometrin sarjalainen, jolla on takana jo 120 kilometriä. Hänen mielialansa on kuopassa. ”Ei minusta ole ultrajuoksijaksi”, hän harmittelee. Muutaman kilometrin päästä hän huikkaa hieman veryttelevänsä jalkojaan ja katoaa nopeasti näkyvistä.

Kulmakkavaaran nousu ennen Jussin kämppää näytti kartalla reisiä rääkkäävältä. Nousu ei tappanut, mutta loputon juurakkoristikko nakersi yllättävän paljon mieltä.

Karttakaverit Kuva: Tom Toivonen

Reitistä oli helpompaa nauttia, kun matkan oli kulkenut mielessään ulkoilukartan avulla pariin kertaan edellisinä iltoina. Kartanlukukaverina polkujuoksutapahtumaan ensimmäistä kertaa osallistunut Helena.

Reitin kurvatessa Kitkanjoen varteen on kilometrejä takana melkein 50. Juoksukaverini ilmoittaa olevansa minulle liiaksi jarruna. Ojennamme toisillemme kannustavat lauseet evääksi loppumatkalle. Nyt annan itselleni luvan unohtaa numerot ja vain nauttia juoksusta. Muistan koulun valmentajan opastaneen ultrajuoksija Dean Karnazesia: ”Älä juokse jalkojesi vaan sydämesi tahtiin”. Näin teen. Sykemittarista tulee vellikello. Tarkkailen vain tasatunteja säilyttääkseni oikean ruokailutahdin. Leijailen. Unohdan kilometrit ja ajan. Tuntuu todella hyvältä. Luonto tykittää elämyksiä. Lisään cocktailiin endorfiineja isolla kauhalla.

Liihottelevaa onnea riittää noin 15 kilometrin matkalle. Sitten hiipii ensimmäinen seinä vastaan. Raekuuro raapii naamaa. Jylhät kosket ovat vaihtuneet hakkuuaukeaan. Vankka tuuli puskee vastaan. Lonkkiin sattuu. Mutta kaikkein eniten nujertaa se, etten pysty lainkaan piiskaamaan itseäni. Olen oman maailmani mestari huijaamaan itseäni. Katteettomien lupausten turvin jalkaparkani ovat juosseet monet kerrat tuskaisia tunteja. Mutta nyt pää on ihan turta. Yritän huutaa ja möykätä, mutta kukaan ei vastaa. Mitä jos jalkani pysähtyvät kokonaan? Jäänkö tänne hyiseen sateeseen istumaan? Luulin päätäni reisiä rautaisemmaksi.

Yksi syy lähteä tarpomaan ultramatkaa oli se, että halusin tutustua uuteen puoleen itsestäni. Millaisen minän löytäisin, kun matkaa on mittarissa enemmän kuin tarpeeksi? Nyt ylevä ajatus tuntuu typerältä. Täällä rajan toisella puolella on todella ärsyttävä tyyppi. Ei kannattanut tulla moikkaamaan. Masentaa.

Muutaman tuskaisen tuokion jälkeen muistan: pakkasin korvanapit ja soittolistat mukaan heikkoa hetkeä varten. Eikö nyt ole sellainen? Poppi korvissa ja karkkipussi kädessä jatkan hiipivää askellusta. Saan jalkani toimimaan. Meno on puolisitkuttelua, mutta etenen. 31 ja 53 kilometrin sarjalaisten käveleviä selkiä tulee hiljalleen vastaan. Niitä on mukavaa napsia. Mutta ei ole helppoa. Jokainen askel vaatii työtä. Ynisen.

Polkujuoksukengät Kuva: Terhi Jaakkola

Ei rakkuloita, ei mustelmia, ei yhtään hiertymää. Olikohan varvassukkien ja superisojen kenkien ansiota?

Repussani kulkee GPS-laite, jonka avulla kulkuani voi kuka tahansa seurata. Pohdin heitä, jotka lähettivät tsemppiviestejä etukäteen ja heitä, jotka nyt aivan varmasti tuijottavat pistettäni. Ajattelen heidän työntävän minua vähä vähältä eteenpäin. Nousen pahamaineista Konttaista edeltävälle Kumpuvaaralle näiden virtuaalikannustajien voimilla.

Muistelen lukemaani Karhunkierroksen historia: ”…Reitti valmistui 1955, kun Konttaisen ja Rukan väli suunniteltiin. Reitti kulkee vielä nykyäänkin samaa polkua vaarajonon ja kaikkien huippujen kautta. Reitin lopetuksesta olikin tarkoitus tehdä sellainen, että se varmasti tuntuu kulkijoiden jaloissa.” (Karhunkierros retkeilyopas ja kartta, Karttakeskuksen matkaoppaat) Pahin olisi siis vielä edessä. Miten ikinä selviäisin maaliin asti?

Konttaiselta laskeutujat palkitaan juomapisteellä. Tarjolla on jo tuttujen suklaiden, perunalastujen ja urheilujuoman lisäksi myös Red Bull -tölkkejä. Seuraava nousu vaatii melkein konttausotteita. Kulauttelen hämmästyksekseni mukaan nappaamaani energiajuomaa ja tyhjennän suklaamantelipussin. Ja yhtäkkiä saan siivet takaisin kantapäihini. Juoksen. Juoksen loivat mäet ja portaat ja osan alamäistäkin. Ylhäällä tuivertaa myrskytuuli ja tuntuu niin hyvältä, että melkein itkettää.

Karhunkierros 82 km Kuva: Terhi Jaakkola

Suomen suosituin vaellusreitti, Karhunkierros, täyttää tänä vuonna 60 vuotta.

Maalissa kuulen olevani sarjani kolmas.

Linkkejä:

Reissutarinoita blogosfäärissä:

27.5.2015 lisättyjä linkkejä:

Lisätty 28.5.2015:

Yksi hauskimmista reissutarinoista on Juoksutarinoita-blogissa: NUTS Karhunkierros 2015

Asioita jotka saavat sydämen loiskumaan

Viime kesäloman kuumimpana päivänä suolasimme itseämme ystäväni kanssa meressä. Huomasimme potevamme samaa kateuden lajia. Olemme kateellisia sille itsellemme, joka ei ole vielä lukenut tätä tai tuota suosikkikirjaamme. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä Mia Kankimäen sielun sulattava Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ei ole tällainen kirja. Kankimäen tyynyn alle sopiva kirja ei ole luettava, se on tunnetila.

Sivu 697. Kuva: Terhi Jaakkola

Auringon palattua kevään myötä taivaalle, ilmaantui Kankimäen kirjan tunnetila mieleeni. Luin kirjan vuosi sitten juuri tämän saman huhtikuunvalon valloittaessa.

Kirjassa sekä kirjoittaja että kirjan päähenkilö laativat listoja. Listoja kaikesta: miellyttäviä asioita, asioita joita huomaa matkalla, julkeita asioita, ärsyttäviä asioita ja tietenkin asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Listaan asioita, jotka ovat saaneet mittarin mukaan sydämeni lyömään nopeammin viimeisten viikkojen aikana:

  • Porrastreeni Malminkartanon jätemäellä
  • Mäkijuoksu Haukkalammen metsissä
  • Kevät-rogaining
  • Pääsiäisen sohjokenkäkävely Kettukankaalta Sammakkolamminholman kautta Välimäelle
  • Lapasesta lähtenyt iltalenkki luistelusuksilla

Oliko tämä polku tässä jo silloin? Kuva: Terhi Jaakkola

Kirjan päähenkilö, Sei Shonagon tarkoittaa kuitenkin sykkeen sijaan jotain muuta. Hänen listansa eivät olekaan listoja asioista, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, vaan listoja asioista, jotka saavat sydämen läikkymään ja loiskumaan, kammiot tärisemään vailla ensiavun tarvetta.

Näitä hetkiä ei ehkä juuri eläessään huomaa. Siksi on syytä listata.

Juuri nyt, huhtikuun valossa, tässä istuessani sydämeni saavat läikkymään seuraavat ajatukset tulevista tai jo menneistä hetkistä:

  • Juuri kantavaksi jäätyneen jään laulu edellä luistelevan terien alla
  • Riemu mittarin kilometrien vaihtuessa 49:stä 50:een Hyvinkään Sveitsin pimeässä, märässä, lumisessa ylämäessä, kun luulen voivani jatkaa lenkkiä ikuisesti ja jokainen soluni on täynnä onnellisuutta
  • Kesäkuun ensimmäisen viikonlopun aamuyön hetki avomerellä, kun kädessä on kahvimuki, eikä kukaan veneessä tiedä laskeeko aurinko vielä vai joko kääntyi nousuun
  • Maaliskuinen ajatus Sipoonkorvessa kompassi kädessä, kun tajuan juosseeni metsässä jo monta tuntia, eikä satu yhtään mihinkään
  • Kesäloman ensimmäinen aamukahvi juuri oikeasta kupista, kun aikaa on niin paljon, että siinä voi kieriä (kahvi jo toista kertaa mukana listalla. Syytä huoleen?)

Ensi viikolla vietetään valtakunnallista lukuviikkoa. Ensi viikolla vien sydämeni lyömään sohjoiseen mäkeen, ja pääsen lukemaan ensimmäistä kertaa Peppi Pitkätossun tarinoita veljenpojilleni. Nämä ajatukset saavat sydämeni läikkymään.

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin Kuva: Terhi Jaakkola

Blogosfäärin arvioita kirjasta:

Tarahumalassa

Syntynyt juoksemaan -kirja Kuva: Terhi Jaakkola
”Joka vuosi 60-80% juoksijoista loukkaantuu. Juostujen kilometrien määrällä ei ole merkitystä, loukkaantumisriski on aina sama.”

Viime keväänä nilkkaleikkauksesta toipuessani ahmin Christopher McDougall:n Syntynyt juoksemaan -kirjan. Huomasin ujuttavani kirjamerkkejä itselleni erityisen merkityksellisten aukeamien kohdalle. Jossain vaiheessa luovuin laputuksesta. Kirja hukkui lappuihin.

Kirja on tarina tarahumara-intiaaneista, paljasjalkajuoksusta, ultramatkoista, hurmaavalla tavalla vinksahtaneista ihmisistä, ihmisen evoluutiosta, ja mikä tärkeintä: juoksemisen ilosta.

Kipsi jalassa mietin, miten tulisin liikkumaan tästä eteenpäin. Rikkooko juoksu jalkani? Kestääkö jo kolmesti operoitu jänne enää rasitusta? Jos jatkan, mikä on hinta? Mikä muu voisi tuottaa saman ilon kuin juokseminen? Riittäisikö vain puolikas ilo?

”Jalan keskipisteenä on jalkaholvin kaari, joka on hienoin koskaan luotu painoa kantava rakenne. Kaaren upeus perustuu sen tapaan vahvistua paineenalaisena.” ”Jalkojen laittaminen kenkiin on sama kuin pistäisi jalat kipsisidokseen. Jos jalka kipsataan, sen lihaksista 40–60 % surkastuu kuuden viikon aikana. Samantapaista näivettymistä tapahtuu myös silloin, kun jalat laitetaan kenkiin.”

Kuuden viikon kipsituomio ei tuntunutkaan enää kovin pahalta. Olinhan upottanut jalkani monenmoisiin näivettäviin kenkiin jo vuosikymmenten ajan.

Jalkapohjani Kuva: Tom Toivonen

Kirja saa vakuuttumaan: ihminen on suunniteltu juoksemaan. Kirjan luettuani olin ajatuksissani perinteiset kengät hylkäävä, täyskäännytetty luomujuoksija. Onneksi paljasjalkakenkäkauppojen lisäksi surfailin myös kokeneempien paljasjalkailijoiden blogeissa. Aitoon Nylkky paljastaa hankkineensa kuukausien juoksutauon ja Tahdonvoiman käyttöohje -blogi raportoi mahtavia rakkulatarinoita. Hitaan hillitysti tyydyinkin kesän vain kävelemään five fingerseilläni. Vuoden vaihteesta lähtien olen juossut paljasjalkaillen keskimäärin kerran viikossa. Tekniikka on vielä aivan hukassa. Pohkeet jämähtävät sementiksi jokaisen lenkin jälkeen.

Tahto saada jalkaterieni kaikki 52 luuta, 110 niveltä, 214 nivelsidettä ja 62 lihasta toimimaan niille suunnitellulla tavalla on kova. Uudet paljasjalkasandaalit ovat jo kesää odottamassa. Tuoreet tekniikkaneuvot mielessäni aion saada askeleen siirtymään edes vähän kantapäältä päkiälle kesään mennessä.

Askellanpa kengittä, kantapäillä, metsässä tai maantiellä, haluan juosta ajatuksiltani kuin tarahumara. Tarahumalassa, koska juokseminen on niin hurmaavaa.

”Ei ihme, että niin monet ihmiset inhosivat juoksemista. Jos sitä vain ajatteli keinona saavuttaa jokin päämäärä – nopeammaksi, laihemmaksi tai rikkaammaksi tuleminen – miksi sitä olisi syytä jatkaa, ellei saisi investoinnilleen tarpeeksi vastinetta?”
”Se oli tarahumarojen varsinainen salaisuus. He eivät olleet koskaan unohtaneet, miltä tuntui rakastaa juoksemista.”

Chia ja lime Kuva: Terhi Jaakkola

PS: Jos aiot lukea kirjan, varaudu totaaliseen hurahdukseen. Jos et ole hurahtajatyyppiä, osta kuitenkin valmiiksi jo pussillinen chia-siemeniä ja lime-hedelmiä. Luettuasi tiedät kyllä miksi.

Linkkejä muihin blogosfäärissä tästä kirjasta kirjoitettuihin juttuihin:

7 päivää digipaastoa

Kukkapää Kuva: Terhi Jaakkola
Seikkailen verkossa etsien tietoa paastosta. Huomaan heti mokanneeni rankasti. Paaston perusohjeisiin kuuluu siirtymävaihe, taidolla paastoon laskeutuminen. Ennen digipaastooni siirtymistä naputan älypuhelintani vimmatusti. Jonottaessani pääsyä lentokoneeseen ehdin hyvin lähettämään sähköpostin, kuvaviestin, tekstiviestin ja heilauttamaan yhden kuvan Instagramiin.
Lento laskeutui. Kännykkäni pysyy taskussa. Matkatavarahihnan äärellä hymyilyttää. Kaikki 199 kanssamatkustajaa tuijottavat kännyköitään ja minä tuijotan tutkiskellen heitä.

Seikkailunhinku vai ennakointikyvyttömyys?

Hymy hyytyy, kun astun liian isoa laukkua retuuttaen ulos pakkaseen. Mökin osoite on tiedossa, mutta eipä tullut mieleen selvittää etukäteen miten sinne pääsee tai missä on lähin kauppa ja milloin se on auki. Entä missä on mökkiä lähin bussipysäkki ja kuinka myöhään voi hiihtää eli milloin laskee aurinko? Älypuhelin kaivaisi minulle vastauksen vaivatta kaikkiin näihin. Aurinko laski ja kauppa löytyi.

Tolkuton tiedonjano

Mökissä on Kustaa Saksin suunnittelemat mukit. Hamuilen kännykkääni. Haluan lukea lisää tästä suunnittelijasta. Kirjassa on minulle uusi sana: supinaatio. Ja taas käsi etsii verkkoa. Latukartan reunassa houkuttelevat teksti: torstaisin Aakenushiihto. Mitä? Missä? Miten? Haluan tietää! Ladulla haluan tietää lisää naavasta ja mökissä pohdin, miten saisin pulssimittarin kosketusnäytön pois päältä. Huomaan etsiväni jatkuvasti lisää tietoa. Onhan se ihan hauskaa tietää vähän kaikesta, mutta tarvitseeko pääni ihan oikeasti kaikki nämä tiedon sirpaleet? Voisinko jatkossa kirjata mieleen juolahtavat kysymykset paperille ja etsiä tiedon viikon päätteeksi, mikäli kyseinen tieto vielä silloin tuntuu merkitykselliseltä?

Aakenustunturi Kuva: Terhi Jaakkola

Yks juttu vielä..

Kun kommunikoi päivittäin monen eri kanavan kautta, ei olekaan niin helppoa muistaa nostaa lappua ihan joka luukulle. Vasta puolessa välissä viikkoa muistan, etten ole kertonut mökin vuokraajalle ettei hän tavoita minua millään välineellä. Voisiko hänellä olla tärkeää asiaa? Veljeni yrittää soitella närkästyneenä mutkan kautta. Hän ei ymmärrä, miten voin pitää puhelinta kiinni silloin, kun hänellä on tärkeitä uutisia?! Olen iloinen, että olemme toisillemme tärkeät. Saan ystäviltä ennakkoon mukaan toimitetun, liikuttavan lahjan. Miten voin olla kiittämättä heitä heti?

Jätän jälkiä, siis olen.

Miksi julkaisen kuvia ja sanoja verkkoon lähes päivittäin? Kun en julkaise, huomaankin kirjaavani ajatuksiani vihkoon. Kirjoitan ja piirrän. Ajatukset kirjoitan vain omaan käyttööni. Terveellistä jäsentelyä. Tätä voisin harrastaa paaston päätyttyäkin.

Ihan kokonaisia ajatuksia. Jopa omia

Lomilla olen aina nauttinut kirjojen ahmimisesta. Keikkunut antaumuksella lukukoukussa. Kun erilaiset härpättimet some-virtoineen ovat seuranneet mukana lomallekin, olen huomannut kirjaan keskittymisen muuttuneen vaikeammaksi. Kokonainen tarina tuntuu hitaalta, kun tilalle voi napostella digipaloja monilta eri tarjottimilta. Liikaa aivosokeria? Ajatusten valkoista vehnää? Haluan takaisin kyvyn nauttia kirjoista välittömästi – en vasta viikon aivojani lomatilaan rauhoiteltuani. Marko Suomi pohtii ajankäyttöä ja lukemista klassikkopostauksessaan. Aion seurata näitä ajatuksia. Some-virta saa nyt väistyä myöhäisilloista ja aikaisista aamuista.

Kun en viikkoon tuuppaa päähäni toisten ajatusten palasia, huomaan ajattelevani itse. Ihan kokonaisia ajatuksia. Omiani. Omia ajatuksia kannattaa ravita ja ravistella muiden ajatuksilla, mutta eivät kukatkaan kasva, jos niiden päälle kippaa jatkuvasti ravinteita ja multaa.

Lukutoukka Kuva: Terhi Jaakkola

”Arvoisat matkustajat, pyydämme teitä sulkemaan turvallisuussyistä matkapuhelimenne ja muut elektroniset viestintävälineenne nousun ja laskun ajaksi. Kytkettehän puhelimenne lentotilaan ennen laitteen sammuttamista.” Kuulutus kotimatkalla hymyilyttää. Kyllä, kytken toistekin – en vain lennon ajaksi.

Vapaa verbaalikko

Luovan toteuttajan töiden ja ajatusten arkisto

LUONTOHAASTE

Tartu haasteeseen ja lähde kanssamme seikkailulle Suomen luontoon!

Totaalisen pihalla / Totally out

Sekalaisia kertomuksia kiipeilystä, talvivaelluksista ja niihin liittyvistä asioista sekä aivopieruista / Random stories of climbing and winter skihikes and things related to those // Follow me on twitter @LauriHilander

Elämäntapana Elämä

Kiivetään vuorille, juostaan alas, matkustetaan maailman ääriin.

liikuntapaivakirjacom.wordpress.com/

Nelikymppinen (43) täti-ihminen harrastaa triathlonia ja syö kasvisruokaa

Heiluva Setä

Voisiko setä jaksaa heilua uuvuttamatta itseään?

Intohimona maistuva elämä ruokarajoitteisille!

Allergisen elämää, reseptejä ja vinkkejä.

Lyhyenä hetkenä

Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.

OUT OF OFFICE

#Maisemaonnellinen maastossa ja maailmalla

Juuret maassa

Maanläheistä elämää kaupungin laidalla ja koulutusta luonnon antimien hyödyntämisestä.

Huitelua

METSÄ • TUNTURIT • VUORET

kristiinatee

tavallisen poluntallaajan blogi, josta löydät retkeilyä, liikuntaa, purjehdusta, havaintoja, sattumuksia ja ajatelmia ruokaakaan unohtamatta

Wow-Palvelua!

Ylivoimaisia asiakaskokemuksia luomassa

Pipo silmillä

Lumeen rakastunut seikkailija

Ukonilma.com

Outdoor endurance adventures - any weather

Onnellisen tädin treeni

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada liikunnallinen aikuisuus. Keski-ikäistyvä täti bloggaa liikunnan ilosta, ystävyydestä ja kokemuksista uusien ja vanhojen lajien ympärillä. Inspiraatioksi ihmisille, jotka haluavat löytää oman tapansa liikkua painosta, iästä ja olosuhteista huolimatta ja niistä johtuen.