Endorfiininmetsästystä maastoissa ja merellä. Aamueuforiaa altaissa. Hikistä nautiskelua laduilla ja poluilla. Kolhuja ja oivalluksia.
Endorfiininmetsästäjä-blogi on muuttanut uuteen osoitteeseen: www.endorfiininmetsastaja.fi Uudesta osoitteesta löytyvät jatkossa kaikki uudet tarinat sekä jo aikaisemmin, tässä vanhassa osoitteessa julkaisemani jutut.
Tervetuloa mukaan tupaantuliaisiin! Astu sisään tästä.
Jäitä hatussa
Kohvajää, teräsjää, paannejää, marmorijää, jääpuikko, jääkukka, jääkukkameri ja luonnon lumoavista lauluista kaunein: jään laulu.
Porkkalan jäälummelammella
Jouluaattona pääsin melomaan merelle hilpeän seurueen kanssa. Auringon säihkeessä lauttauduimme hetkeksi ja nautimme glögit. Tapaninpäivänä pinosin vuodenvaihteen reissuun kasan kirjoja, polkujuoksutamineet ja vain varmuuden vuoksi, myös retkiluisteluvälineet. Luonto päätti toisin. Leuto sääennuste vaihtuikin paukkupakkasiin. Kirjojen lukemisen sijaan luin jäätä, karttoja, retkiraportteja, tuuliennusteita ja vielä vähän lisää jäätä. Enemmän kuin koskaan ennen.
Jäitä pitkin – joululomani lempilukeminen
Vain muutama vuosi sitten kuuluin siihen pelottavaan ihmisryhmään, jonka edustajat kysyvät: ”Joko jää kantaa?” Hämmästelen, miten olen voinut säilyä hengissä, hukkumatta. Jää ei ole on/off-asia. Jää elää. Jää voi kantaa kymmenen kulkijaa ja hajota yhdennentoista alla. Jään muodostumiseen vaikuttavat niin monet seikat, ettei yhdellekään vesistölle voi laskea täydellistä kaavaa, joka kertoisi kuinka paksua jää kulloinkin on. Ja siksipä jää onkin niin kiehtovaa.
Erotatko heikon jään rajan?
Suomen retkiluistelijoiden retkillä olen saanut nauttia kokeneiden retkenvetäjien turvallisista letkoista. Ahminut oppeja omatoimiretkikurssilla. Koputellut jäätä hieman laiskahkosti, antanut muiden hoitaa ajattelun. Ja yhtäkkiä olenkin Savossa, keskellä täydellisiä jäitä. Mukana terät ja terävät luisteluystävät.
Syvärin jääpirunpellolla
Ensimmäiset omatoimiretket avasivat aivan uuden maailman. Vatsaan asettuu kylmä kuutio. Jännittää. On ihanaa. On pakko ajatella ja havainnoida ihan joka hetki. Kerrata turvallisuusoppeja. Tarkistaa omat ja kaverin varusteet. Tutkia jään paksuutta taukoamatta.
Porkkalassa aurinko kertoi keväästä
Sitten koittaa päivä, jolloin ensimmäisen kerran osaan ennakoida: jää on sellaista, kuten kartan perusteella arvelinkin. Salmien sulat, selkien teräsjäät ja kapeikoiden jääpirunpellot asettuvat paikoilleen. Kosken virtaus pyörähtää järvellä juuri kuten olemme retkeä suunnitellessa ennakoineetkin. Aikaisemmin huonommat jääalueet harmittivat, nyt onkin nautinnollista pohtia, miksi jää on läjäytynyt jossain ja lauttautunut toisaalla. Etsimme yhdessä parhaita herkkujäitä, mutta yhä useammin koukkaamme tutkimaan muutoksiä jäässä, pohtimaan railon paikkoja ja rannan sulaa kohtaa.
Pielisellä etsimässä turvallista railonylityspaikkaa
Pakkasen kiristyessä jää pamahtelee. Kuulostaa kuin ukkonen löisi jalkojen alle. Jalat tutisevat tovin spagetteina. Lauhtuessa lahti kurnuttaa ja kumisee. Jokaisella retkellä päädyn polvilleni. Tuijotan jään hämmentävän kauniita, miljoonia eri olomuotoja. Katselun lisäksi rakastun jään kuunteluun. Jää on laulua, pauketta, rahinaa ja helinää.
Railo ylitetty turvallisesti ja kuivin monoin
Palaan Savon jäiltä Pielisen ja Päijänteen retkien kautta kotivesistöille. Porkkalan retkellä jää notkuu aaltojen keinussa.
Juuri kun hurmaantumiseni jäähän on kääntymässä sulaksi hulluudeksi, saapu lumi. Kausi katkeaa hetkeksi, mutta luisteleva yhteisö etsii uutta jäätä viehkolla vimmalla. Huhu kertoo: Ahvenanmaalla saattaisi olla tuoretta jäätä. Tammisaaressa jotain toivoa.
Päijänteen jääkukkameressä
Ehdin elämään lähes neljä vuosikymmentä tietämättä mitään jään upeasta maailmasta. Mikä onkaan seuraava mieletön maailma, johon en vielä ole ymmärtänyt kurkistaa?
Päijänteellä – iloinen kuin saukko, jonka hilpeitä jälkiä näimme tällä retkellä
Linkkejä:
Suomenluonto.fi: Lauri Hallikaisen taltioimia jään ääniä
Jouni Kenttämiehen video jään laulusta luistelijoiden alla
Aikaisemmat kirjoitukseni retkiluistelusta:
10 tuunausvinkkiä retkiluistelijalle
Haikuja talvelle
Lönnrot, ultramatkaaja
Jäässä on reikä
Musta mieletön taikatalvi
Tyhjennys- ja täydennysharjoituksia
Taskulampun valossa etsin lämpömittarin pientä sinistä viivaa. Poloinen on mennyt yön aikana ujosti kyykkyyn. Lämmitän itseni hereille kuumalla kahvilla, pukeudun pyöreäksi, raavin sitkeän jään tuulilasista ja toivon ehtiväni Pisanmäelle ennen aurinkoa.
Syksyllä Tahkovuoren tuskassa ja usvassa -kirjoitukseni lukenut tuttu vinkkasi Pisan luontopolun olevan yksi Tahkon vierailuidensa vakikohteista. Miten olen voinut vierailla vuorella vuosikaudet tajuamatta tällaisen upean kukkulan kurkkivan Syväri-järven toisella puolella? Paikkahan esitellään Suomen maisemia -teoksessa ensimmäisen kerran jo vuonna 1909!
Kiitän sydäntalven kiireetöntä aurinkoa kiivetessäni polun viimeisiä metrejä. Ehdin mäelle juuri aamun punaisen valon saavutaessa käkkärämäntyjen latvat.
Mäen korkeimmalle kohdalle kiivettyään on jo 270 metriä merenpinnan ja 170 metriä lähiympäristön yläpuolella. Jos tämä ei vielä riitä, voi kiivetä vuonna 2014 uusittuun näköalatorniin ihailemaan pökerryttävän hienoja maisemia.
Jo portaissa mahdollisesti pökertyviä tukee kapea porraskuilu. Juuri ja juuri mahdun monine villahousuineni ja untuvapallotakkeineni kiipeämään ylös asti.
Tornista voi nähdä jopa 45 kilometrin päässä komeilevan Puijon tornin. Tornin bongailun sijaan tähyilin innoissani lähivesistöjen jäätilannetta.
Taustalla ahkeroivat Tahkovuoren lumitykkimiehet. Kuusella ei ole mihinkään kiire.
Aamuauringossa leveilevä maisema läkähdyttää kauneudellaan, mutta talven toistaiseksi kylmin aamu hätistää pian pois tornista viimaa piiloon.
Jo ennen Suomen maisemia -mainintaa Pisa on päässyt kirjan sivuille. Pisan puut esiintyvät Kalevalan sivuilla:
”Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla:
pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.”
Puiden pituuden sijaan ihailen lukuisia käkkäräisiä ja kippuraisia mäntyjä. Näitä haluan palata ihailemaan, kun lämpötila sallii sammalikossa istuskelun.
Lähimmältä parkkipaikalta Pisan näköalatornille on vain parin kilometrin taival. Polku on helppokulkuista, joskin talvisäällä täytyy lukuisten jäätyneiden lätäköiden ja purojen kohdalla olla tarkkana. Lopun jyrkänteet pääsee kiipeämään tukevia, kaiteellisia portaita pitkin, joten paikka sopii monenlaiselle matkaajalle.
Minun polkuvarpaitani jäi kutittamaan Pisankierros, kahdeksan kilometrin merkitty reitti.
Kyltti paljastaa: täällä on aarteita! Ainakin muinaismuistolailla rauhoitettu Täyssinän rauhan rajakivi on jossain ihan lähellä.
Pipo on peittynyt kuuraan, kuvauskäsi kipristelee jäisenä, osa kameran nappuloista on jumiutunut pakkasessa. On aika laskeutua maanpinnalle. Mutta vain, jotta voisi palata.
Linkkejä:
Aikaisempia kirjoituksiani Tahkovuorelta:
Voiko olla hienompaa tapaa juhlia itsenäistä Suomea, kuin astella hiljaisessa luonnon linnassa, suomalaisessa kansallispuistossa?
Suomessa on 39 kansallispuistoa. Vanhin kansallispuistoista on Lemmenjoki, nuorin Teijo Juuri ennen Teijoa upeiden puistojen listalle nousi Etelä-Konneveden kansallispuisto. Pääsin juhlistamaan itsenäisen Suomen 98-vuotisjuhlaa Savon sydänmaille, vesistöjen ja jylhien kallioiden kuvioimalle alueelle.
Ennen retkeä varovainen vilkaisu Retkipaikka.fi:n Etelä-Konnevesi tarinoihin ja suosituksiin saa pääni sekoamaan. Läkähdyksiin asti koettavaa. Suljen selaimen. Muuten muuttaisin välittömästi Rautalammelle. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta ehtiä kokemaan kaikkea tuota, kuin asua aivan puiston kupeessa.
Vaikka elämystärppien runsaudenpula pökerryttääkin, esitän nyt vankan vaatimuksen kaikille 9-tietä milloinkaan reissaaville – siis esimerkiksi Tahkolle, Rukalle tai savolaisiin mummoloihin matkaaville: tehkää pieni mutka matkaan ja käykää hengähtämässä kansallispuistossa!
9-tieltä, Koskelon huoltoaseman kohdalta (57 kilometriä Kuopiosta/326 kilometriä Helsingistä) ajaa vain 20 minuuttia Kalajanvuoren kierroksen parkkipaikalle. Selkeät opasteet saattelevat perille 9-tien varresta asti. Parkkipaikalta lähimmälle laavulle on helppoa, hyvin merkattua polkua pitkin vain 900 metriä. Nyt ei ole kyse yötämyöten ultrajuoksusta. Tähän pystyy melkein kuka vain!
Vanhan laavun tilalle rakennetaan uutta. Kyltti kertoo laavun valmistuvan vuoden 2015 loppuun mennessä.
Laavulta voi ihailla aivan järjettömän kirkasvetistä, lukemani perusteella sukeltajienkien suosiossa olevaa, Vuori-Kalaja-lampea sekä Kalajanvuorta. Ja kun nyt sinne asti on kömpinyt, voi hyvin kiivetä Kalajanvuoren laelle maisemia ihailemaan. Koko Kalajavuoren kierros on noin viiden kilometrin mittainen. Reitti kaipaa vielä muutamia pitkospuita, joten vettä pelkäämättömät kengät kaikille mukaan.
Vuorelta laskeutuminen vaatii ketteryyttä. Huonokinttuisimmat voivat vuorikiipeilyn sijaan jäädä leppoisasti laavulle lettuja paistamaan. Todella helposti toteutettava, hurmaava miniretki.
Hämäränä joulukuun päivänä puiston saa juhlallisesti aivan omaan yksityiskäyttöönsä. On sileää ja hiljaista. Retkipaikka.fi:n jutun kommenteissa kerrotaan, että Kalajan ja Kituvuoren välissä on joskus mitattu absoluuttinen hiljaisuuden piste. Voisiko sen kuulla tänään?
Olen jo unohtanut alueen miljoonat nähtävyydet, kun törmään polulla kylttiin: ”Tämä reitti on Kolmen vuoren vaellus (14 km) ja sitä ei ole vielä viitoitettu ja se kulkee umpimetsässä. Tällä reitillä tarvitset ehdottomasti suunnistustaitoa, kartan ja kompassin. Käänny takaisin ja seuraa Kalajavuoren-viitoitusta.”
Tämähän on kutsu minulle! Olen juuri kyltin etsimä henkilö! Minulla on kartta, kompassi ja taitoa. Vilkaisen edellä pahaa aavistamatta kulkevaan mieheeni. Maltan tällä kerralla mieleni, mutta päätän: seuraavalla ohiajoreissulla mukaan lähtevät polkulenkkarit ja pyyhe. Tähän luonnon linnankutsuun olisi epäkohteliasta olla vastaamatta myöntävästi! Vuoret on valloitettava mahdollisimman pian!
Linkkejä:
Marraskuisessa metsässä tallustellessani pohdin Jyrki Harin Jäitä pitkin -kirjasta lukemaani vanhan hylkeenpyytäjän viisautta:
”Ei haittaa mitään, jos putoaa jäihin kaksi kertaa saman päivän aikana, mutta kolmatta kertaa on visusti varottava.”
”Olen sittemmin käytännössä kokenut tuon kolmannen nousemisen vaikeuden, olin ihan lopussa.
Kysyin eräältä lääkäriltä, voisiko tällainen heikkous johtua adrenaliinivaraston tyhjentymisestä. Hän laskeskeli päässään, että varastoon mahtuu pari kolme kerta-annosta, ja että niiden annosten uudelleen tuottamiseen kuluu pari päivää.”
En ole vielä pudonnut jäihin, mutta jonkun varaston huitaisin hetkeksi tyhjäksi. Neljään upeaan syysviikkoon sain mahtumaan kolme koitosta, yhteensä 182 jalan kuljettua (k)ilometriä ja miljoona mieletöntä elämystä. Hienoimpien elämysten läpitarpominen vaatii aina oman latautumisensa, kamasäätönsä sekä mittavan itsepetoksen.
Olen siirrellyt mielessäni kipua kantapäistä peukaloihin, naureskellut jalkapohjassa loiskuvalla rakkulalle. Lahjonut itseäni täysin katteettomasti. Kovistellut lahjakkaasti ja vaatinut kohtuuttomia.
Hitaasti huijaamalla ei ehkä adrenaliinivarasto tyhjene, mutta jonkinlainen elastisuus katoaa niin lihaksista kuin mielestäkin. Ihan kuin pieni sielu lukittautuisi pernan portin taakse loukkaantuneena vaatien kuninkaallista kohtelua ja maailman nöyrintä ja aidointa anteeksipyyntöä.
Onneksi on marraskuu. Vuoden kuukausista lempeimmän halauksen omaava hämärän hyssyn tyyssija. Kuukausi, johon voi piiloutua. Valoa riittää vain hetken ja sekin niin paksun pehmeää, että siihen voi melkein nojata.
Pakkaan reppuun kahvinkeittovälineet, otsalamput ja vara-akut. Vietän viikonlopun täysin vailla aikataulua, tavoitteita, lenkkareita ja ihmisjoukkoja. Konttaan suolla ja kuvaan karpaloita. Syön jokaisen kuvaamani marjan. Kuuntelen metsää ja kastelen kenkäni.
Metsä parantaa. Ihan kuin jostain haiman takaa kuuluisi jo Yonan kappaleen Poppamiehelleni hyräilyä:
”Kun ulkona tuiversi tuuli, sitä jo noutajamieheksi luulin, mutta hellästi naurahdit sanoen: ”Tyttöseni pieni, sinun aikasi on vasta alkanut täällä”
Ja vierelläsi sen, totta tosiaankin tunnen, ehkä sittenkin elämä on hyvää ja uskallan minä olla onnellinen, vaikka varjoa rakastankin.”
(Tätä kirjoittaessani taisin ilmoittautua vuoden 2016 ensimmäiseen kisaan.)
Elokuun lopun Kiilopään reissulla jäähdyttelin päätäni kisan aattona selailemalla Vuoden luontokuvat -kirjaa. Kuva aamu-usvaisesta laaksosta liimautui mieleeni. Lisäsin näkymän haaveideni listalle: tuollaisesta maisemasta haluan vielä joskus löytää itseni. Kolme viikkoa myöhemmin, mökin suojissa tyyny vetää puoleensa, mutta illalla olin luvannut näyttää itselleni auringonnousun Tahkovuoren laelta. Aurinko voittaa. Tahkolahti on täyttynyt lempeän tiiviillä harmaudella. Ehdin jo heittää heipat ajatukselle auringosta, kunnes kulta ja kimallus valtasivat maiseman.
Olin noussut usvan yläpuolelle, keskelle haavettani, usvaisten hattaroiden ihailukorkeuteen. Aamupyrähdys venähtää yli tuntiin. Haluan nähdä mäen laen maisemat, suosikkipolkuni ja Huutavanholman aamun ihmeellisessä valossa, usvan pehmeydessä, kultareunuksilla.
Kun reissun ensimmäisenä aamuna löytää itsensä keskeltä unelmaansa, on aikamoinen voittajaolo. Työpäivä sujuu liekehtien ja kaikkivoipaisuuden tunne täyttää puseron. Näissä tunnelmissa onkin hyvä lähteä kohti seuraavaa seikkailua.
Tahkon kesäkuuta värittää Tahko MTB -tapahtuma. Aikomuksenani on osallistua tähän hauskuuteen jonain sopivana kesänä. Ehkä polkisin 120 kilometrin matkan tai miksi en pidempääkin? Olenhan kulkenut jalan yhteen menoon yli sata kilometriä, minulla on maastopyörä ja pidän kovasti luonnosta. Eikö näistä aineksista synnykin jo kelpo maastopyöräilijä? Päätän polkaista kisan 60 kilometrin mittaisen perusreitin ihan vain iloisena iltapäivälenkkinä.
Pyörä on matkannut auton kyydissä kokonaiset 450 kilometriä. Polkupyörän avain sen sijaan halusi viettää viikonlopun Espoossa. Ilokseni ja kauhukseni huomaan lukkoni olevan pihdeille ihan toffeeta. Ensimmäinen quest suoritettu. Kun tajuan, etteivät mukaan nappaamani kartat riitä puoleenkaan reitistä siirryn apaattisena selaamaan Instagram-virtaa. Nimimerkki @jukka_jii hihkuu postauksessaan: ”Suunto Ambitin navigointi on muuten tosi hyvä apu jos ei ole ihan tuttu reitti.” Ja hop! Nappaan Movescount-palvelusta Panu Aholan jakaman reitin ranteeseeni. Toisen erikois-questin selvittäneenä kiepsahdan tuuletellen matkaan.
On syyskuu, mutta minä, maailman suurin ammattipalelija poljeskelen pitkin Savoa shortseissa ja t-paidassa. Aurinko nauraa. Kuljen talvista tuttuja latupohjia, nautinnollisia neulaspolkuja. On ihanaa. Nilsiän jälkeen ajattelen: nyt alkavat minulle tuntemattomat maastot, nyt alkaa seikkailu.
Ensimmäisen metsäpolkuisen mäen työnnän suosiolla pyörääni. Mäen päällä pääsen jo hetkeksi satulaan. Jatkan työntämistä, nousen satulaan. Ylös, alas, horjahdus. Vastaan tulee aita. Alitan. Seuraavan ylitän. Poljen kymmenen metriä. Talutan kilometrin. Alittelen aitoja ja raahaan pyörääni. Vielä yksi rämisevä alamäki, pihatontin kierto heinikossa kahlaten ja olenkin hiekkatiellä. No eihän se nyt niin kamalaa ollut? Tämä oli varmasti kaikkein vaikein pätkä. Olihan?
Viiletän läpi maalaismaiseman ja käännyn Suuntoni opastamana takaisin sammaleiseen satumetsään. Nousen satulaan ja hyppään pian taas alas. Työnnän, raahaan. Reitti on kaunis, mutta tajuan olevani tiepyöräilijä. En osaa polkea polkua. Luonto läikehtii, oma kattila kuumenee. Illan hämärtyessä istun sileän lammen rannalla, syön puolukoita ja olen ihan puhki.
Mökille olisi toki oikoreittikin tarjolla, mutta kova pää ei anna periksi. Evästaukojen väli venyy liian pitkäksi. Patukan paperi rahisee taskussa, mutten löydä oikeaa taskua. Olen niin poikki, etten jaksa etsiä. Olen änisevä, iso vauva. Raahaan pyörääni kivikossa. Polku pimenee, samoin lamppuni. Moitin itseäni miljoonasta typeryydestä ja samalla muistuttelen: tämähän on oikeasti ihanaa. Saan hikoilla lämpimässä syyskuun illassa, upeassa luonnossa ja mökissä odottaa lämmin sauna. Mitä muuta voisin toivoa?
Raahustan läpi samettisen pimeyden Tahkovuoren laelle joka toisella askeleella jupisten ja joka toiselle nautiskellen. Vihdoin alhaalla loistavat kylän valot. Vain yksi alamäki jäljellä. Voiko kauniimpaa näkyä ollakaan?
Seuraavana päivänä tutkin Tahko MTB -kisan sivuja. Naisten voittaja on viime vuonna kiitänyt reitin kolmeen tuntiin. Minulla meni koko seikkailuun seitsemän tuntia. Hetken oma osaamattomuus juilii, mutta pian pälyilen jo tekniikkakurssien suuntaan. En osaa, mutta ehkä voisin oppia?
Kun on heilunut heikkopäänä epämukavuusalueella, pitää päästää itsensä kirmaamaan hetkeksi mukavuuslaitumille. Vietän sunnuntain nuuskien Tahkon Vuorijuoksun reittiä (Tästä oma tarina: Polkujuoksija kiipesi vuorelle) ja käyn kurkistamassa suosikkirotkoni syysilmeen (Rotko nuolen kohdalla Kansalaisen karttapaikalla. Suosittelen!)
Edessä on vielä yksi taika-aamu Tahkolla. Sukellan märkäpukuun ja toivon usvan kelluvan taas lahdella, mutta pehmeys onkin nyt hiipinyt mäen päälle. Uin lahden yli, kiipeän ylös. Nautin maisemista ja maisemattomuudesta, uin takaisin. Tahko on taas tarjonnut miljoona elämystä. Reissuun lähtiessä luulen koluavani paikan viimeisetkin kiinnostavat kohteet, mutta sen sijaan löydänkin aina jotain uutta ja innostavaa.
Menenkö seuraavalla kerralla etsimään Huutavanholman geokätköä? Vai Pisan pikkuvuorelle, josta Metsänpiika blogissaan kirjoittaa, vai toteutanko pitkään mielessä muhineen melontaretken? Pohjois-Savon ulkoilureittejä en anna itseni edes kurkkia – aivan laittoman innostavaa aineistoa.
Kotimatkalla sulattelen ikävän kivuliasta tietoa: en ole (vielä) maastopyöräilijä. Tahkolla maastopyörää pimeydessä raahatessani luulin olevani merkittävästi mukavuusalueelta metsikön puolella. Mutta eipä vierähtänyt kuukauttakaan, kun löysin itseni kajakista Soča-joelta ja ymmärsin kuinka väärässä olinkaan ollut. Mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.
Aamukahvilla seilailen somevirrassa ja tallennan muistiin ajatuksen: ”Doing what you like is freedom. Liking what you do is happiness.” ja päätän lähteä Haltian luontokeskukseen Seikkailu Suomen ympäri – Tero Pylkkänen vieraana Haltiassa -tapahtumaan kuuntelemaan tarinoita vapaudesta.
Mitä tekee masentunut nuorimies, jolle lääkäri on juuri paiskannut lääkereseptin kouraan ja todennut: ”Mene kotiin ja paranna itsesi”? Hän avaa selaimen ja etsii kaiken mahdollisen tiedon hänelle määrätyistä lääkkeistä. Toteaa niiden olevan myrkkyä ja päättää etsiä toisen tavan parantua.
Keväällä 2015 Tero Pylkkänen pakkasi reppunsa ja päätti kävellä Suomen ympäri. Tänään 10.10.2015, Aleksis Kiven päivänä, hän saapui reissunsa maalipaikkaan, Haltian luontokeskukseen, otti repun selästään ja kertoi tarinansa tuoreeltaan joukolle ihailijoita ja uteliaita. Takana 192 retkipäivää ja 4239 kilometriä.
Milloin lähdet uudelleen?
No, ei ihan tänään vielä. Ehkä viikon päästä. No, totta jos puhutaan, niin nyt voisi välillä vähän juosta, kun en ole oikeastaan ottanut yhtään juoksuaskelta ainakaan vuoteen. Jos nyt joku kysyisin mukaan samalle reitille uudelleen, en lähtisi. Reitin tulisi olla mietitympi tarjoten enemmän elämyksiä. Itärajaa ja Lappia yhdistelevälle retkelle voisinkin lähteä.
Miltä tuntui ensimmäisenä päivänä?
Jos olisin tiennyt mihin olin lähdössä, en olisi lähtenyt. Ensimmäinen päivä oli hyvin sekava. Olin ihan pullamössökunnossa. Ensimmäisen 8 kilometrin jälkeen olin ihan puhki.
Mitkä olivat upeimpia elämyksiä?
Karhun kohtaaminen lähellä Raatteentietä
Itärajan retkeilyreitiltä löytynyt hieno laavu, jonka kohdalla koko päivän jatkunut rankkasade lakkasi ja aurinko revähti esiin.
Teltasta kuunneltu susilauman iltakonsertti
Ohjeesi vastaavaa reissua suunnittelevalle
Levitä kaikki, mitä aiot ottaa mukaan, lattialle. Ota puolet pois. Kanna mukanasi enintään 20 kg verran tavaraa.
Mikä aika oli kaikkein sävähdyttävin?
Keskikesä aivan pohjoisessa. Siellä 3,5 viikkoa sujui täysin sateetta.
Oliko yksinäistä?
Monet ovat sanoneet, etteivät pystyisi vastaavaan, koska eivät kestäisi yksinäisyyttä. Väitän, että juuri he saisivat vastaavasta matkasta kaikkein eniten. Omat lääkkeeni yksinäisyyteen olivat musiikki ja Radio Suomi POPin podcastit. Nauru on hyvä lääke. Aamulypsyn podcastien tahdissa nauramisesta tuli ihan rutiini. Myös ystävät, joille pystyi soittamaan vaikeina hetkinä, tulivat matkan varrella todella tärkeiksi.
Mitkä hetket olivat kaikkein vaikeimpia?
Matkalle osui kolme todella vaikeaa paikkaa
Ensimmäinen vaikea hetki oli Kuusamon lähellä. Olin suunnitellut liian pitkän huoltovälin. Kolmen viikon eväät niskassa ja ajatus kolmen viikon yhtenäisestä taivaltamisesta yhteen menoon meinasivat katkaista matkan kokonaan.
Toinen vaikea hetki oli keskellä erämaata, kun edessä oli kolme vuorokautta pelkkää suota. Kolmas kohta, jossa henkinen selkärankani meinasi katketa, oli Kittilässä. Edessä ei ollut oikein mitään luontoelämyksiä tarjoavia kohteita. Vastassa pelkkää fyysistä taivalta.
Kuinka paljon maksaa kävellä Suomen ympäri?
Etukäteen laskin, että kokonaiskustannus tällaiselle matkalle olisi 8 kuukauden ajalle 25 000 €. Onnistuin kuitenkin hankkimaan hyvät yhteistyökumppanit ja selvisin koko reissusta noin 7000 eurolla.
Mitä oivalsit itsestäsi? Mitä teet toisin, jotta et pala arjessa uudelleen loppuun?
Tajusin tehneeni elämässäni lähes kaikki päätökset ajatellen aina miltä päätökseni näyttää ulospäin. Olin elänyt elämääni muiden kautta. Ajattelin asiat aina ulkoapäin. Nyt aion toimia toisin.
Muuttuiko suhteesi luontoon?
En ollut aikaisemmin vaeltanut koskaan yksin. Ihan tyhmä juttu. Ryhmässä asioita kokee eri tavoin. Tulen jatkossa viettämään enemmän aikaa luonnossa.
Mikä paikka olisi sellainen, joka aivan taatusti sykähdyttäisi jokaista suomalaista?
Kevon kanjoni ja Kevon seinä
(Lisää näistä paikoista voi lukea vaikkapa täältä: Retkipaikka.fi: Kevon kanjoni kahdella tavalla)
Toinen suositus:
Pöyrisjärven erämaa-alue
Minne palaat?
Petkeljärven kansallispuistosta alkoivat ensimmäiset polkutaipaleet. Itä-Suomi kaiken kaikkiaan yllätti upeudellaan. Itä-Suomessa oli paljon vähemmän kulkijoita kuin Lapissa, loputtomasti puhdasta luontoa, hyvin hoidettuja laavuja. Itärajan retkeilyreitti lienee paikka, jonne seuraavaksi palaan.
Luennon päätteeksi Tero viihdyttää yleisöä kuvaesityksellä reissustaan. Haltian seinällä vaihtuvat vuodenajat. Kuvissa vilistää lumoavia paikannimiä kaikkialta Suomesta. Kirjoitan muistiin. Näissä haluan ainakin käydä: Möhkö, Susitaival, Piilolan polku, Tsarmitunturi, Vätsärin erämaa, Kaldoaivin erämaa, Valtijokilaakso. Karhunkierroksen kuvien kohdalla hymyilyttää: tuon paikan minäkin tunnen!
Kuvatarinan tunnetta alleviivaavat kappaleet, joita en tunnista:
”Story of your life, time of solitude and strife
Freedom of an open road, hope and many miles to go
Promises to keep, countless gold fields to reap
To be rich is to seek, to relive a memory.”
”Things we lost
The things we couldn’t share
Another rainbow’s end
Another memory”
Jään notkumaan paikan päälle. Yleisön kaikottua rohkenen kysyä suurkävelijältä, mitä musiikkia juuri kuuntelimmekaan. Hän paljasti taustalla soineen kolme Tuomas Holopaisen kappaletta, joista yhtä hän oli kuunnellut viimeisen kävelyviikon aikana yli 200 kertaa. Hymyilyttää. Pohjois-Karjala oli sävähdyttänyt kävelijää muullakin kuin maastoillaan.
Luento päättyy. Jään tunnelmoimaan Haltian huoneisiin. Ajaudun Liikutus-näyttelyyn. Löydän seinän, joka esittelee 140 erilaista tapaa nauttia luonnosta. Kuulen toisen vierailijan tuskailevan: ”Eikö täällä olisi ihan tavallista kävelyä esiteltynä.”
Lasken kokeilleeni 140 tavasta kuuttakymmentäseitsemää.
Tajuan olevani aika onnellinen.
P.S: Kuvituskuvista vain ensimmäinen liittyy tiiviisti tarinaan. Muut kuvat ovat Suomen luonnosta, mutta itse omilta seikkailuilta ottamiani.
Kaatuneet X:t eli Vierivät sammalet X-Kaato-kisan maalissa
Viikko sitten blogini täytti kaksi vuotta. Merkkipäivä osui niin kuplivaan, elämystentäyteiseen viikonloppuun, etten oikein vieläkään uskalla muistella kaikkea hauskaa pitämättä paperipussia käden ulottuvilla. Onneksi kaikessa mukana ollut Mia eli Onnellinen täti kirjoitti tunnelmat talteen ja jakoi kaikkien luettavaksi juttuunsa Kakaramaista touhua. Koko viikon olen herkutellut Mian julkikirjoittamalla ajatuksella: leikkiähän tämä kaikki on, ja siksi niin hauskaa!
Näin iloisen joukon kanssa sain purjehtija heti X-Kaato-kisan jälkeen syyskuun helliessä kesäkeleillä.
Juhlaraportin sijaan päädyin hengittelemään rauhassa ja tutkailemaan tilastoja. Blogini kaikkien aikojen luetuimmat jutut ovat:
Kaikkien aikojen pisimmän pohdinnan ennen Julkaise-napin painallusta vaativat nämä kolme tarinaa:
Yllättävän paljon blogiini saapuu edelleen vierailijoita, joita kiinnostavat peroneusjänteet. Omaa operaatiota harkitessani ja nilkan kivuista kärsiessäni kahlasin ahkeran epätoivoisesti netin syövereissä löytämättä pohdinnoilleni ruokaa. Olisin todella onnellinen, jos edes yksi samoja ajatuksia pyörittelevä saisi kirjoituksistani jonkun valoa matkaan tuovan murun. Jutun 12 ajatusta kuntoutujalle lopusta löytyvät linkit koko nilkkaleikkausmatkan juttuihin.
Vesi on kirkastunut käsittämättömän upeaksi. Merenpohjassa huikeita värejä ja vedessä leppoisasti leijuvia meduusoja.
Omat, hieman vähemmän lukijoita keränneet suosikkini näiltä kahdelta vuodelta, kertovat kaikki pökerryttävistä luontoelämyksistä, joista suurimmman osan olen taltioitu hyvin varhain aamulla:
Hieman bataatti kurkussa poikittain -tunnelmissa päätin kurkistaa millainen oli aivan ensimmäinen kirjoitukseni. Selaimeen avautuu juttu: Nainen katolla. Vaikka olenkin tehnyt kirjoituksessa tekijänoikeusvirheen, voin nyökätä tyytyväisenä ja todeta: Hikoillen aloitettu aamu on edelleen ehdottomasti ihmisen parasta aikaa.
Avomeriakrobaatit
Nyt kerron teille salaisuuden, jonka kaikki muut jo tiesivätkin: syksyllä järvien vesi kirkastuu aivan ihmeellisen ihanaksi. Koko elämäni ajan metsät ovat olleet täynnä kaikille avoimia järviä ja lampia, lähes yksityisiä kirkasvesialtaita. Tästä upeudesta olen ollut autuaan tietämätön. Maailmahan on amme!
Tämä tajunnan räjäyttävä seikka paljastui viime viikon tyynenä taikailtana. Kaksi sporttiystävistä sai puuhakalenteriinsa ujutettua Solvalla Swimrun -tapahtuman. Meitä rannalle jääneitä ei harmittanut kuin hetken, kun viisain tajusi: ei tähän mitään tapahtumaa tarvita. Siellähän ne järvet ovat meitä jo odottamassa!
Aikaisemmin olin tuupannut koko lajin ei-oo-mun-juttu-laariin. Silmät pyöreinä kuuntelin hurjia tarinoita jo 10 vuotta Ruotsissa järjestetystä Ötillö-kisasta. En todellakaan halunnut lähteä Itämereen vapaaehtoisesti hukkumaan. Mutta kuka sanoo, että pitäisi kisata lajin haastavimmassa kisassa? Tai kisata ollenkaan?
Olinhan toki juossut monesti pohjalle ja sitten uinut hieman päälle. Kesälomalla jopa juoksin monet aamut auringonnousun kanssa jonkun poukaman reunaan ja uin takaisin. Luulin tajuavani lajin juonen, mutta en oikeasti tiennyt mistään mitään.
Viime viikon juoksentelu märkäpuvussa hurmaavan hullujen ystävien kanssa päästi maistamaan lajin todellista luonnetta. Ei riitä, että juoksee yhden lammen rantaan. Pitää juosta polulla yhteen rantaan, nousta toisesta ylös, juosta ja sitten taas uida ja juosta. Kirmailla märkäpuvussa lapsen lailla. Pyllähtää taas veteen. Istahtaa, kompastua, iloita. Edetä niin, että unohtaa muun, kuin alla olevan polun tai pohjan. Kokea olevansa hyvällä tavalla vinksahtanut. Onnellinen. Kolmen tunnin nautiskelun jälkeen poluille hiipi hämärä ja oli pakko lopettaa.
Mutta hinku jäi. Tällä viikolla sain taas yhden yllytyshullun mukaani. Kun oikein varhain herää, ehtii metsään arkisinkin ennen työpäivää. Ja niin me menimme. Viikonloppuna vein rasteja metsään uiden vaikka tietäkin olisi ollut tarjolla. Ensi viikolle on jo suunnitteilla uusi märkäpukuinen metsäreissu.
Ja sitten kerron toisen salaisuuden: Nuuksion Orajärven pohja on sininen kuin velhon tukka.
Swimrun-tarinoita blogeissa:
Onnellisen tädin treeni: Ajalla onni ja elämys
Unelmiia märissä lenkkareissa: Solvalla Swimrun, sprintti
Haastetta elämään: Solvalla Swimrun 2014
Pink Seals: Kisaraportti – Engadin swimrun 12.7.2014
Lajin oma ryhmä Facebookissa:Facebook Swimrun Finland
Suomessa järjestetään toistaiseksi vain kahta Swimrun-kisaa:
Solvalla Swimrun
Porkkala Swimrun
Facebookissa juoruilllaan jo: Vuoden 2016 heinäkuun alkuun tulossa kisa Ylläkselle
Ruotsin kisakalenteri
Maailman kisakalenteri
Muita juttuja:
Headswimming: Osa 1 – Mikä ihmeen swimrun?
Kestävyysurheilu.fi: Swimrun rantautuu Suomeen
20. elokuuta 2015 klo 9.30 Terhi Jaakkola kirjoitti:
Tässä ehdotukseni MM-vauhdiksi:
88 km linnuntietä = 114 km kuljettua matkaa
21 km linnuntietä / 6 tuntia
3,5 km linnuntietä / 1 tunti = 4,7 km kuljettua matkaa / tunti
Suunnitellaan siis neljä 6 tunnin pätkää. Kun kokonaispläni on hahmottunut, yritetään tehdä viimeisestä pätkästä korkeintaan viiden tunnin mittainen.
Perusteena Someron rauhallinen yötaivallus, jossa kuljimme 8 tunnissa 43 kilometriä. Samalla vauhdilla pääsisimme 129 kilometriä.
Miltäs kuulostaa?
20. elokuuta 2015 klo 9.57 Merja Enroos kirjoitti:
Kuulostaa hyvältä! Tosin tuo lähes 5 km tunnissa voi olla kyllä aika paljon, ainakin yön pimeinä tunteina ja loppua kohden. Ja hitaissa maastokohdissa…. Mutta lähdetään yrittämään! Huomioidaan vaan reittiplänäyksessä, että jos paukut on loppu, että päästään tulemaan joku oikoreitti tms. lyhempikin vaihtoehto lopussa. Mutta jos saadaan 100 km talsittua vuorokauden aikana, ollaan kyllä aikamoisia oman maailmamme mestareita!
Kiilopään kylmäkylpylä
220 senttimetriä kisaa varten mitattua reittisuunnittelulankaa repussamme saavumme Kiilopäälle. Tunturi täyttyy kilpailijoista kaikista maailman kolkista. Vanhimmat ovat puhaltaneet syntymäpäiväkakuistaan kerralla jo yli 70 kynttilää. Ahkerimmat ovat kiertäneet kaikki lajin 13 tähän mennessä järjestettyä MM-kisaa. Emme saavu vain kisakeskukseen, vaan solahdamme mukaan maailmanlaajuiseen yhteisöön. Riemukas retkueemme valtaa pian majoituksen ohi virtaavan tunturipuron omakseen. Siellä viilennämme kisajännitystä aamuin illoin.
Kisaa edeltävä viikko on tyypillistä jännityssekoilukierrettä, jossa psykofyysinen ihmismössö yrittää käyttäytyä ihmisiksi. Ainoana toiveena: olisipa jo lähtöviivalla – silloin kaikki helpottuu. Nyt tyyni saapuu päähäni kuitenkin jo edellisenä iltana. Juuri ennen nukahtamista sanon taisteluparilleni: ”Nyt on kaikki hyvin.”
Kansainväliset rogaining-säännöt kieltävät koirat ja aseet kilpailun aikana.
Edessä olevaa 24 tunnin koitosta enemmän pelottaa suunnistus tiettömässä kansallispuistossa. Eksymmekö Venäjälle? Pysäyttääkö joku meidät rajalla? Hoidan päävastuun joukkueemme suunnistuksesta. Tunturisuunnistuskokemukseni rajoittuu vuoden 1994 Luosto-Jukolan superpummikkaaseen reissuun. En uskalla ottaa yhtään riskiä, joten reittisuunnitelmastamme muodostuu hyvin varovainen, vaikeita rastipisteitä kaihtava.
Matka ensimmäiselle rastille taittuu kansainvälisessä letkassa polkua tarpoen. Leppoisasti tunturiin noustessa ehdin maistelemaan karttaa. Käyrät puhuvat minulle, ojat ovat paikoillaan, värit selkeitä. Itseluottamus kasvaa. Seuraavat rastit osoittavat kartan toimivuuden pääni kanssa. Muutamme reitinvalintoja ja lisäämme matkalle vaativampia rasteja.
Mallirastilla kisan aattona. Leimaussysteemi poikkesi tutusta emit-järjestelmästä.
Pohja on kova, maisema avara, kasvillisuus arktisen kyykyssä. Loivassa alamäessä en pysty enää jarruttelemaan. Kysyn pariltani voisimmeko juosta vähän, vaikka vauhti on sovittukin hyvin maltilliseksi. En voi olla juoksematta. On liian kaunista. Jalat eivät suostu pysymään maassa.
Rastit ovat paikoillaan. Aurinko paistaa. Kohtaamme ensimmäisen poron ja liikutumme. Viidennelle rastille saamme edetä loivia tuntureiden lakia 2,5 kilometrin avaran matkan. Tuntuu kuin olisin solahtanut maailman hienoimpaan polkujuoksuvideoon ja toivon, etten heräisi unesta ihan heti. On niin ihanaa, että itkettää. Mihinkään ei satu. Kaikki toimii.
Kisaa ennen leimauskapulat sinetöidään kiinni ranteisiimme.
Muiden juodessa kilpailuissa litroittain vettä, minä annostelen juomani pipetillä. Nyt kauhomme täytettä astioihimme tunturipuroista. Juomakelpoista vettä on tarjolla ihan kaikkialla ja maku on niin uskomaton, että juon herkutellakseni – en janooni.
Herkullinen vesi kulkee mutkaisissa uomissa, joista yksi käänne sekoittaa sisäisen suunnistajani täysin. 20 minuutin ajan onnistun uskottelemaan itselleni, että olemme joen itäpuolella, vaikka kuljemmekin länsipuolta täysin toiseen suuntaan. Sitten on pakko pysähtyä. Ja samalla kaikki notkelman lentävät otukset huomaavat herkkuhetken koittaneen. Silmissä on mustanaan ötököitä ja korvat täyttyvät ininästä. En pysty keskittymään. ”Tämä on nyt todella noloa, mutta voisitko heilutella karttaasi ja hätistää ötökät ympäriltäni, kun yritän kuunnella ajatuksiani ja löytää meidät kartalle?”, huomaan sanovani. Joukkueemme toimii saumattomasti ja pian kipuamme taas kohti rastia pienen uudelleen reitityksen jälkeen.
Juuri ennen karttojen jakoa. Emme vielä tiedä miten uskomattoman upea seikkailu meillä on edessä. Helena – kiitos superhyvistä kisaleteistä taas kerran!
Syömme mustikoita ja variksenmarjoja. Kohtaamme kirkkaita lampia, läkähdyttävän kauniita kankaita, tupasvillapeltoja. Uimme joen yli.
Olen onnellinen. Ihan kokoajan ja välillä vielä onnellisempi. Kun tyynenä kesäiltana ui aivan hiljaisessa järvessä, voi tuntea samanlaista pehmeää onnellisuutta. Kesäjärvessä uivan yllättää aika ajoin veden kylmempi laikkua. Samanlaisia onnenlaikkuja läikkyy jostain minuun koko kisan ajan.
Valitsemme rinteessä väärän puron. Etsiskelyyn vierähtää tovi. Harmitus katoaa, kun kiipeämme taas ylös avotunturiin. Taas on ihan pakko juosta. Meditatiivisessa mielentilassa leijumme pitkin tunturia auringonlaskua ihaillen. Auringon tilalle syttyvät tähdet ja otsalamput.
Puhelin hätätilanteita varten sekä kaikki GPS-dataa näyttävät laitteet sinetöidään kisan ajaksi pussiin. Numeromme 313 on joko sijoitustamme enteilevä tai ehkä viittaa lopulta kulkemaamme matkaan: 113 km. Kyseessä oli myös historian 13. MM-rogaining-kilpailu.
12 tunnin kohdalla on todella vaikeaa, mutta pienen tauon jälkeen minut valtaa taas flow. Ajattelen appelsiinia. Kuinka hyvältä appelsiini maistuisikaan. Kuljen tunteja ajatellen vain appelsiineja. Ja sitä, miten hienoa olisi olla poro. Taisteluparini tahti hidastuu. Minulta sammuu lamppu. Yhden lampun varassa pysähdymme ihastelemaan yössä hämähäkin seittiä.
Olemme laatineet suunnitelman, jossa pimeässä ja kaikkein väsyneimpänä kuljettavat kohdat ovat suunnistuksellisesti helpoimpia. Aamuyöllä huomaamme näiden rastien olevan myös kaikkein matalimmissa maastonkohdissa. Suklaat ja sormet jäätyvät. Normaalisti kovin puliseva kaksikkomme tarpoo aivan hiljaa. Molemmat käyvät mielessään läpi reppujensa sisältöä: mitä voisin vielä pukea päälleni. Jo yhden korkeuskäyrän nousu helpottaa oloa. Poikkeamme suunnitelmasta ja jätämme yhden rastin väliin.
Matkalla aamu-uinnillle kisan aattona. Takana aamulenkki ja pieni puronvarsijooga.
Sammalkaverini vauhti hiipuu entisestään. Mietin mielessäni, miten voisin vielä kannustaa jaksamaan. Onko edes inhimillistä kannustaa, kun takana on jo 16 tuntia taivallusta? Mitä silloin saa sanoa olemalla vielä ihminen? Mutta jaloillani on vahva vimma päästä eteenpäin. Kaivamme yhteisen historiamme ensimmäisen kerran hinausköyden käyttöön. Ja yhtäkkiä elämä helpottuu täysin. Saan pidettyä taisteluparini pulinaetäisyydellä. Vauhtimme kasvaa. Aurinko lämmittää taas.
Kolmen kilometrin päässä maalista teemme kiperän valinnan. Päädymme varmistelemaan ja jätämme suunnitellun kuuden pisteen rastin käymättä. Emme halua yhtään maalista myöhästymisen aiheuttamaa miinuspistettä.
Laskettelemme kohti kisakeskusta Ahopäältä saapuvaa polkua pitkin. Muistelen elämäni ensimmäistä Lapin reissua 30 vuoden takaa. Silloin hiihdin marraskuisessa valossa tätä samaa reittiä. Sain lapinkasteen, ihailin keloja ja podin koti-ikävää. Silloin en voinut kuvitellakaan millaiselle reissulle tänne vielä palaisinkaan.
Leimaamme joukkueemme maaliin taivallettuamme 23 tuntia. Olo on käsittämättömän leijuva. Hihkumme ja riemuitsemme.
Maalissa nopeakin vilkaisu karttaan paljastaa monta laatimaamme viisaampaa reittisuunnitelmaa. Olemme kuitenkin ylpeitä suorituksestamme. Reittisuunnitelman teimme kaikella sillä viisaudella ja kokemuksella, joka meillä oli suunnitelmaa tehdessä käytössämme. 23 tunnin jälkeen olemme tietenkin paljon kokeneempia.
Kotimatkallakaan hymy ei hyydy. Kiitos Te upeat tyypit – mieletön reissu!
Pelkkä kisaan osallistuminen oli elämys, josta riittää pureskeltavaa vuosikausiksi. Osallistumistakin upeampaa oli matka kokonaisuudessaan. Matka, joka alkoi talvisena aamuna uimahallin kahviossa joukkueita ja lentoaikatauluja pohtien. Kaikki ryhmämme yhdessä kokemat naurut, jaetut opit, MM-treenit ja hilpeät hetket. Tännekö ne johtivat? Tunteikkaaseen tunturiin.
Keräämme ryhmän kaikki kuplivat juomat, leiriydymme auringonpaisteisen tunturipuron varteen viilentämään rääkättyjä jalkojamme ja kohottamaan maljoja upeille suorituksillemme. Taskuuni saapuu viesti kotoa kisaa jännittävältä mieheltäni:
”Sammalet alustavissa tuloksissa oman sarjan kolmas ja yleisessä 105. Loistavaa! Onneksi olkoon!”
Olemme KOLMANSIA! Oho!
PS: Sinettipussista avattu mittari paljasti kulkemaksemme matkaksi 113 (k)ilometriä.
Linkkejä:
Kisaraportteja:
Lisätty 31.8.2015:
Luonto on lähellä
Teeblogi rennolla otteella.
Melonnasta ja muustakin ulkoilmaelämästä
Tarinoita retkiltä & vaelluksilta Saamenmaalta sekä Lapista
Outdoor Life Above the Arctic Circle
Kirjoittavan yrittäjän elämää ja työnäytteitä | Terhi Kangas
Tartu haasteeseen ja lähde kanssamme seikkailulle luontoon!
Sekalaisia kertomuksia kiipeilystä, talvivaelluksista ja niihin liittyvistä asioista sekä aivopieruista / Random stories of climbing and winter skihikes and things related to those // Follow me on twitter @LauriHilander
intohimona oppiminen
Kiivetään vuorille, juostaan alas, matkustetaan maailman ääriin.
Voisiko setä jaksaa heilua uuvuttamatta itseään?
Intohimona maistuva elämä ruokarajoitteisille
Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.
Maastossa ja maailmalla
Luonnon antimia ja luonnon tarjoamia elämyksiä
METSÄ • TUNTURIT • VUORET
tavallisen poluntallaajan blogi, josta löydät retkeilyä, liikuntaa, purjehdusta, puutarhanhoitoa, havaintoja, sattumuksia ja ajatelmia ruokaakaan unohtamatta
Endorfiininmetsästäjä 