Marraskuun halauksessa

Pisaraiset havut Kuva: Terhi Jaakkola
Marraskuisessa metsässä tallustellessani pohdin Jyrki Harin Jäitä pitkin -kirjasta lukemaani vanhan hylkeenpyytäjän viisautta:

”Ei haittaa mitään, jos putoaa jäihin kaksi kertaa saman päivän aikana, mutta kolmatta kertaa on visusti varottava.”

”Olen sittemmin käytännössä kokenut tuon kolmannen nousemisen vaikeuden, olin ihan lopussa.
Kysyin eräältä lääkäriltä, voisiko tällainen heikkous johtua adrenaliinivaraston tyhjentymisestä. Hän laskeskeli päässään, että varastoon mahtuu pari kolme kerta-annosta, ja että niiden annosten uudelleen tuottamiseen kuluu pari päivää.”

Suohelmet Kuva: Terhi Jaakkola

En ole vielä pudonnut jäihin, mutta jonkun varaston huitaisin hetkeksi tyhjäksi. Neljään upeaan syysviikkoon sain mahtumaan kolme koitosta, yhteensä 182 jalan kuljettua (k)ilometriä ja miljoona mieletöntä elämystä. Hienoimpien elämysten läpitarpominen vaatii aina oman latautumisensa, kamasäätönsä sekä mittavan itsepetoksen.

Punainen sammal Kuva: Terhi Jaakkola
Olen siirrellyt mielessäni kipua kantapäistä peukaloihin, naureskellut jalkapohjassa loiskuvalla rakkulalle. Lahjonut itseäni täysin katteettomasti. Kovistellut lahjakkaasti ja vaatinut kohtuuttomia.

Hitaasti huijaamalla ei ehkä adrenaliinivarasto tyhjene, mutta jonkinlainen elastisuus katoaa niin lihaksista kuin mielestäkin. Ihan kuin pieni sielu lukittautuisi pernan portin taakse loukkaantuneena vaatien kuninkaallista kohtelua ja maailman nöyrintä ja aidointa anteeksipyyntöä.

Marraskuun lampi Kuva: Terhi Jaakkola

Onneksi on marraskuu. Vuoden kuukausista lempeimmän halauksen omaava hämärän hyssyn tyyssija. Kuukausi, johon voi piiloutua. Valoa riittää vain hetken ja sekin niin paksun pehmeää, että siihen voi melkein nojata.

Pakkaan reppuun kahvinkeittovälineet, otsalamput ja vara-akut. Vietän viikonlopun täysin vailla aikataulua, tavoitteita, lenkkareita ja ihmisjoukkoja. Konttaan suolla ja kuvaan karpaloita. Syön jokaisen kuvaamani marjan. Kuuntelen metsää ja kastelen kenkäni.

Karpalo Kuva: Terhi Jaakkola
Metsä parantaa. Ihan kuin jostain haiman takaa kuuluisi jo Yonan kappaleen Poppamiehelleni hyräilyä:

”Kun ulkona tuiversi tuuli, sitä jo noutajamieheksi luulin, mutta hellästi naurahdit sanoen: ”Tyttöseni pieni, sinun aikasi on vasta alkanut täällä”
Ja vierelläsi sen, totta tosiaankin tunnen, ehkä sittenkin elämä on hyvää ja uskallan minä olla onnellinen, vaikka varjoa rakastankin.”

(Tätä kirjoittaessani taisin ilmoittautua vuoden 2016 ensimmäiseen kisaan.)

Ruuhijärvi Kuva: Terhi Jaakkola

2 vuotta pelkoja, pohdintaa ja paljastuksia

Vierivät sammalet X-kaato-kisan maalissa Kuva: Terhi Jaakkola

Kaatuneet X:t eli Vierivät sammalet X-Kaato-kisan maalissa

Viikko sitten blogini täytti kaksi vuotta. Merkkipäivä osui niin kuplivaan, elämystentäyteiseen viikonloppuun, etten oikein vieläkään uskalla muistella kaikkea hauskaa pitämättä paperipussia käden ulottuvilla. Onneksi kaikessa mukana ollut Mia eli Onnellinen täti kirjoitti tunnelmat talteen ja jakoi kaikkien luettavaksi juttuunsa Kakaramaista touhua. Koko viikon olen herkutellut Mian julkikirjoittamalla ajatuksella: leikkiähän tämä kaikki on, ja siksi niin hauskaa!

Naisisto laidalla Kuva: Tom Toivonen

Näin iloisen joukon kanssa sain purjehtija heti X-Kaato-kisan jälkeen syyskuun helliessä kesäkeleillä.

Juhlaraportin sijaan päädyin hengittelemään rauhassa ja tutkailemaan tilastoja. Blogini kaikkien aikojen luetuimmat jutut ovat:

  1. Polkujuoksijan parempi talvi, jonka kuvissa olen juoksemassa Tahkon teillä ja poluilla ensimmäistä pitkää lenkkiä ison nilkkaoperaation jälkeen. Kirjoitusta kurkkiessani valtaa aina riemu ja tunnen hangen narskuvan.
  2. 10 ajatusta aloittelevalle polkujuoksijalle -jutun kuvista suurimman osan otin testaillessani veljeltäni joululahjaksi saamaani kaukosäädintä lempipoluillani. Jutun jälkeen olen hylännyt gaiterit kesäkäytöstä, etsiskellyt edelleen täydellisiä polkulenkkareita ja venyttänyt käsitettä kesäloma säännöllisen lihashuollon osalta lokakuulle asti.
  3. Multisportohjeita ensikertalaiselle -jutun luin uudelleen pakatessani X-kaato -kisaviikonloppua varten ja huomasin kirjoittaneeni itselleni ihan kelpo muistilistan.

Kaikkien aikojen pisimmän pohdinnan ennen Julkaise-napin painallusta vaativat nämä kolme tarinaa:

  1. Solmu joka vei seikkailuihin, koska vieläkään – jo toiset purjehdushousut rikki kuluttaneena ja monet kesät veneessä viettäneenä – en nosta päätäni, kun joku sanoo: ”Hei purjehtija!”
  2. Kuka palaa lomalta? -tarina kertoi itselleni niin henkilökohtaisesta prosessista, että rohkeus riitti vain juuri ja juuri jakamaan tarinan. Miten iloinen olinkaan, kun ystävä kertoi saaneensa jutusta itselleen eteenpäin vievän ajatuksen!
  3. Miten inhosta tuli iloa eli sanoja kirjoittamisesta -jutun julkaisu jumiutui pohdintaan: ”Kuka minä olen sanomaan mitään kirjoittamisesta?” Vasta-argumentteina: ”Olethan kirjoittanut myös polkupyörän korjaamisesta (viikonlopun kisan ajoin takapyörä puoliksi irti omatoimikorjauksieni jäljiltä, ultrajuoksusta (2 kisan kokemuksella), retkiluistelusta (2 kauden kokemuksella) ja Lönnrothista (käytyäni Sammatissa luistelemassa ja käytettyäni hakukonetta)!”

Yllättävän paljon blogiini saapuu edelleen vierailijoita, joita kiinnostavat peroneusjänteet. Omaa operaatiota harkitessani ja nilkan kivuista kärsiessäni kahlasin ahkeran epätoivoisesti netin syövereissä löytämättä pohdinnoilleni ruokaa. Olisin todella onnellinen, jos edes yksi samoja ajatuksia pyörittelevä saisi kirjoituksistani jonkun valoa matkaan tuovan murun. Jutun 12 ajatusta kuntoutujalle lopusta löytyvät linkit koko nilkkaleikkausmatkan juttuihin.

Meriuimari ja uimapoiju Kuva: Terho Lahtinen

Vesi on kirkastunut käsittämättömän upeaksi. Merenpohjassa huikeita värejä ja vedessä leppoisasti leijuvia meduusoja.

Omat, hieman vähemmän lukijoita keränneet suosikkini näiltä kahdelta vuodelta, kertovat kaikki pökerryttävistä luontoelämyksistä, joista suurimmman osan olen taltioitu hyvin varhain aamulla:

  1. Haikuja talvelle
  2. Aamu taikavuorella
  3. Tajuttomana tuomen ja sireenin välissä

Hieman bataatti kurkussa poikittain -tunnelmissa päätin kurkistaa millainen oli aivan ensimmäinen kirjoitukseni. Selaimeen avautuu juttu: Nainen katolla. Vaikka olenkin tehnyt kirjoituksessa tekijänoikeusvirheen, voin nyökätä tyytyväisenä ja todeta: Hikoillen aloitettu aamu on edelleen ehdottomasti ihmisen parasta aikaa.

Avomeriakrobaatit Kuva: Terho Lahtinen

Avomeriakrobaatit

Polkujuoksija kiipesi vuorelle

Tahko Vuorijuoksu Kuva: Terhi Jaakkola

Tahkovuoren nousua testaamassa

Juuri kun olen saavuttanut Onnellisen tädin treeni -blogissa lähes polkujuoksuropagandistin kunnioitettavan arvonimen, on aika keksiä uusi hullutus. Ei laillani (vielä) endorfiineihin hurahtanut mieheni kysyi yllättäen lähtisinkö Tahkolle Vuorijuoksu-viikonloppuna. Pelkkä numerolappu rinnassa juoksentelu ei saa minua innostumaan, mutta kun sanassa on mukana vuori, ja tarjolla olisi jotain sellaista, mitä en ole ennen kokeillut, niin pitihän reittiä lähteä nuuskimaan jo hyvissä ajoin ennen tapahtumaa. Syyskuun auringon helliessä selkää nautiskelin reitin parhaita paloja ja pohdin, miksi reitti ei kulje Tahkovuoren suosikkipolkujani pitkin? Mitä oikeastaan on vuorijuoksu?

Tahko Vuorijuoksu Kuva: Terhi Jaakkola

Tästä ylös. Maistuisko?

Järjestävän organisaation Juuso Kutvonen vastaili pian pohdintoihini sähköpostitse:

Minä: Mitä eroa on vuorijuoksulla ja polkujuoksulla?
Juuso: Perinteisissä polkujuoksutapahtumissa reitin haastavuuden muodostaa reitin teknisyys. Vuorijuoksussa reitit ovat teknisesti helpompia ja haasteena ovat korkeuserot.

Minä: Aikaisemmin järjestettiin erilaisia hölkkätapahtumia. Nyt on tarjolla kiihtyvään tahtiin vuorijuoksuja, polkujuoksuja ja extreme-kisailuja. Mistä suosio johtuu?
Juuso: Aktiiviset ihmiset haluavat haasteita ja vaihtelua. Perinteiset ”hölkät” eivät tällä hetkellä taida ihmisille tuoda aivan sitä ”juttua” mitä he etsivät.

Tahko Vuorijuoksu Kuva: Terhi Jaakkola

Monipuolisen reitin metsäisimpiä polkuosuuksia.

Minä: Miten reitti on suunniteltu? Miksi reitti on juuri tämä?
Juuso: Reitti on suunniteltu yhdistelemällä olemassa olevia polkuja, teitä ja reitteä siten, että mukaan saataisiin mahdollisimman paljon paikallista fiilistä.

Tahko Vuorijuoksu Kuva: Terhi Jaakkola

Toivottavasti rinneterassit avaavat luukkunsa ja keräävät paljon kannustajia vuorelle kisapäivänä.


Minä: Millä kengillä kannattaa startata Tahkon vuorijuoksuun?
Juuso: Moni juoksee aivan normaaleilla juoksukengillä eikä reitti vaadi mitään erikoisvarusteita. Itse juoksisin maastojuoksukengillä.

Minä: Miten eroaa maailmalla järjestettävistä vuorijuoksuista?
Juuso: Suurin ero lienee nousumetreissä, joita maailmalla vastaavissa tapahtumissa saattaa kertyä jopa 1500m Tahkon 600m sijaan (21 km reitin nousumäärä).

Minä: Onko reitistä tarjolla jossain ladattavaa GPS-tiedostoa? Tai olisiko jossain tarkempi reittikartta? Sivustolla olevasta 21 km:n reittikartasta puuttuu pala eikä reitistä saa ihan tarkasti selvää
Juuso: Kartat on aavistuksen heikot, mutta emme lähteneet tälle vuodelle tekemään uusia karttoja, koska ensivuodelle on jo uusia suunnitelmia. Silloin Tahkonvuorijuoksusta tulee kansallisen trailcup sarjan finaalikisa.

Tahko Vuorijuoksu Kuva: Terhi Jaakkola

Syyskuussa maa jo viritteli ruskaa. Kisaviikonloppuna tästäkin kohdasta saattaa avautua leiskuva väriloisto.

Minä: Kerro joku iloinen muisto viime vuodentapahtumasta?
Juuso: Vuorijuoksu järjestettiin Tahkolla viimevuonna ensimmäistä kertaa ja sää oli vuodenaikaan nähden aivan käsittämättömän hieno. Reitit olivat yöpakkasen jälkeen erinomaisessa kunnossa ja päivällä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta lämpötilan noustessa +10 asteeseen. Kilpailupäivän jälkeisenä päivänä satoi ensilumi maahan.

Minä: Mitä muuta haluaisitte kertoa tapahtumaan osallistuville tai heille, jotka vielä pohtivat osallistumista?
Juuso: Tahko on äärettömän hieno paikka mille tahansa tapahtumalle ja paikalle kannattaa ehdottomasti tulla!

Tahko Vuorijuoksu Kuva: Terhi Jaakkola

Tässä kohdassa reittiä voi jo tuulettaa. Pelkkää alamäkeä jäljellä. Ainiin… ja sitten vielä toinen kierros.


Juuson avattua tapahtuman luonnetta kääntelen karttaa uudelleen. Maistelen mielessäni mäkiä ja mutkia. Nälkä kasvaa. Eiköhän tilata tätä herkkua ihan koko rahalla. Lokakuussa luvassa 42 kilometriä reipasta reisirääkkiä savolaisissa syysmaisemissa.

Ehdinkö maaliin ennen ensilunta?

Tahko Vuorijuoksu Kuva: Terhi Jaakkola

Kotiinpaluun aamuna Tahkovuori heräsi kauniisti usvaan kääriytyneenä.

Lisää tapahtumasta: Tahko Vuorijuoksu 17.10.2015

113 (k)ilometrin mittainen flow

20. elokuuta 2015 klo 9.30 Terhi Jaakkola kirjoitti:
Tässä ehdotukseni MM-vauhdiksi:
88 km linnuntietä = 114 km kuljettua matkaa
21 km linnuntietä / 6 tuntia
3,5 km linnuntietä / 1 tunti = 4,7 km kuljettua matkaa / tunti
Suunnitellaan siis neljä 6 tunnin pätkää. Kun kokonaispläni on hahmottunut, yritetään tehdä viimeisestä pätkästä korkeintaan viiden tunnin mittainen.
Perusteena Someron rauhallinen yötaivallus, jossa kuljimme 8 tunnissa 43 kilometriä. Samalla vauhdilla pääsisimme 129 kilometriä.
Miltäs kuulostaa?

20. elokuuta 2015 klo 9.57 Merja Enroos kirjoitti:
Kuulostaa hyvältä! Tosin tuo lähes 5 km tunnissa voi olla kyllä aika paljon, ainakin yön pimeinä tunteina ja loppua kohden. Ja hitaissa maastokohdissa…. Mutta lähdetään yrittämään! Huomioidaan vaan reittiplänäyksessä, että jos paukut on loppu, että päästään tulemaan joku oikoreitti tms. lyhempikin vaihtoehto lopussa. Mutta jos saadaan 100 km talsittua vuorokauden aikana, ollaan kyllä aikamoisia oman maailmamme mestareita!

Kiilopään kylmäkylpylä Kuva: Terhi Jaakkola

Kiilopään kylmäkylpylä

220 senttimetriä kisaa varten mitattua reittisuunnittelulankaa repussamme saavumme Kiilopäälle. Tunturi täyttyy kilpailijoista kaikista maailman kolkista. Vanhimmat ovat puhaltaneet syntymäpäiväkakuistaan kerralla jo yli 70 kynttilää. Ahkerimmat ovat kiertäneet kaikki lajin 13 tähän mennessä järjestettyä MM-kisaa. Emme saavu vain kisakeskukseen, vaan solahdamme mukaan maailmanlaajuiseen yhteisöön. Riemukas retkueemme valtaa pian majoituksen ohi virtaavan tunturipuron omakseen. Siellä viilennämme kisajännitystä aamuin illoin.

Kisaa edeltävä viikko on tyypillistä jännityssekoilukierrettä, jossa psykofyysinen ihmismössö yrittää käyttäytyä ihmisiksi. Ainoana toiveena: olisipa jo lähtöviivalla – silloin kaikki helpottuu. Nyt tyyni saapuu päähäni kuitenkin jo edellisenä iltana. Juuri ennen nukahtamista sanon taisteluparilleni: ”Nyt on kaikki hyvin.”

MM-kyltillä Kuva: Terhi Jaakkola

Kansainväliset rogaining-säännöt kieltävät koirat ja aseet kilpailun aikana.

Edessä olevaa 24 tunnin koitosta enemmän pelottaa suunnistus tiettömässä kansallispuistossa. Eksymmekö Venäjälle? Pysäyttääkö joku meidät rajalla? Hoidan päävastuun joukkueemme suunnistuksesta. Tunturisuunnistuskokemukseni rajoittuu vuoden 1994 Luosto-Jukolan superpummikkaaseen reissuun. En uskalla ottaa yhtään riskiä, joten reittisuunnitelmastamme muodostuu hyvin varovainen, vaikeita rastipisteitä kaihtava.

Matka ensimmäiselle rastille taittuu kansainvälisessä letkassa polkua tarpoen. Leppoisasti tunturiin noustessa ehdin maistelemaan karttaa. Käyrät puhuvat minulle, ojat ovat paikoillaan, värit selkeitä. Itseluottamus kasvaa. Seuraavat rastit osoittavat kartan toimivuuden pääni kanssa. Muutamme reitinvalintoja ja lisäämme matkalle vaativampia rasteja.

Mallirastilla kisan aattona. Kuva: Terhi Jaakkola

Mallirastilla kisan aattona. Leimaussysteemi poikkesi tutusta emit-järjestelmästä.

Pohja on kova, maisema avara, kasvillisuus arktisen kyykyssä. Loivassa alamäessä en pysty enää jarruttelemaan. Kysyn pariltani voisimmeko juosta vähän, vaikka vauhti on sovittukin hyvin maltilliseksi. En voi olla juoksematta. On liian kaunista. Jalat eivät suostu pysymään maassa.

Rastit ovat paikoillaan. Aurinko paistaa. Kohtaamme ensimmäisen poron ja liikutumme. Viidennelle rastille saamme edetä loivia tuntureiden lakia 2,5 kilometrin avaran matkan. Tuntuu kuin olisin solahtanut maailman hienoimpaan polkujuoksuvideoon ja toivon, etten heräisi unesta ihan heti. On niin ihanaa, että itkettää. Mihinkään ei satu. Kaikki toimii.

Rengastettu sammal Kuva: Terhi Jaakkola

Kisaa ennen leimauskapulat sinetöidään kiinni ranteisiimme.

Muiden juodessa kilpailuissa litroittain vettä, minä annostelen juomani pipetillä. Nyt kauhomme täytettä astioihimme tunturipuroista. Juomakelpoista vettä on tarjolla ihan kaikkialla ja maku on niin uskomaton, että juon herkutellakseni – en janooni.

Herkullinen vesi kulkee mutkaisissa uomissa, joista yksi käänne sekoittaa sisäisen suunnistajani täysin. 20 minuutin ajan onnistun uskottelemaan itselleni, että olemme joen itäpuolella, vaikka kuljemmekin länsipuolta täysin toiseen suuntaan. Sitten on pakko pysähtyä. Ja samalla kaikki notkelman lentävät otukset huomaavat herkkuhetken koittaneen. Silmissä on mustanaan ötököitä ja korvat täyttyvät ininästä. En pysty keskittymään. ”Tämä on nyt todella noloa, mutta voisitko heilutella karttaasi ja hätistää ötökät ympäriltäni, kun yritän kuunnella ajatuksiani ja löytää meidät kartalle?”, huomaan sanovani. Joukkueemme toimii saumattomasti ja pian kipuamme taas kohti rastia pienen uudelleen reitityksen jälkeen.

Innokkaat sammalet Kuva: Tom Toivonen

Juuri ennen karttojen jakoa. Emme vielä tiedä miten uskomattoman upea seikkailu meillä on edessä. Helena – kiitos superhyvistä kisaleteistä taas kerran!

Syömme mustikoita ja variksenmarjoja. Kohtaamme kirkkaita lampia, läkähdyttävän kauniita kankaita, tupasvillapeltoja. Uimme joen yli.

Olen onnellinen. Ihan kokoajan ja välillä vielä onnellisempi. Kun tyynenä kesäiltana ui aivan hiljaisessa järvessä, voi tuntea samanlaista pehmeää onnellisuutta. Kesäjärvessä uivan yllättää aika ajoin veden kylmempi laikkua. Samanlaisia onnenlaikkuja läikkyy jostain minuun koko kisan ajan.

Valitsemme rinteessä väärän puron. Etsiskelyyn vierähtää tovi. Harmitus katoaa, kun kiipeämme taas ylös avotunturiin. Taas on ihan pakko juosta. Meditatiivisessa mielentilassa leijumme pitkin tunturia auringonlaskua ihaillen. Auringon tilalle syttyvät tähdet ja otsalamput.

sinettipussi Kuva: Terhi Jaakkola

Puhelin hätätilanteita varten sekä kaikki GPS-dataa näyttävät laitteet sinetöidään kisan ajaksi pussiin. Numeromme 313 on joko sijoitustamme enteilevä tai ehkä viittaa lopulta kulkemaamme matkaan: 113 km. Kyseessä oli myös historian 13. MM-rogaining-kilpailu.

12 tunnin kohdalla on todella vaikeaa, mutta pienen tauon jälkeen minut valtaa taas flow. Ajattelen appelsiinia. Kuinka hyvältä appelsiini maistuisikaan. Kuljen tunteja ajatellen vain appelsiineja. Ja sitä, miten hienoa olisi olla poro. Taisteluparini tahti hidastuu. Minulta sammuu lamppu. Yhden lampun varassa pysähdymme ihastelemaan yössä hämähäkin seittiä.

Olemme laatineet suunnitelman, jossa pimeässä ja kaikkein väsyneimpänä kuljettavat kohdat ovat suunnistuksellisesti helpoimpia. Aamuyöllä huomaamme näiden rastien olevan myös kaikkein matalimmissa maastonkohdissa. Suklaat ja sormet jäätyvät. Normaalisti kovin puliseva kaksikkomme tarpoo aivan hiljaa. Molemmat käyvät mielessään läpi reppujensa sisältöä: mitä voisin vielä pukea päälleni. Jo yhden korkeuskäyrän nousu helpottaa oloa. Poikkeamme suunnitelmasta ja jätämme yhden rastin väliin.

Tunturipuron kuvaaja Kuva: Tom Toivonen

Matkalla aamu-uinnillle kisan aattona. Takana aamulenkki ja pieni puronvarsijooga.

Sammalkaverini vauhti hiipuu entisestään. Mietin mielessäni, miten voisin vielä kannustaa jaksamaan. Onko edes inhimillistä kannustaa, kun takana on jo 16 tuntia taivallusta? Mitä silloin saa sanoa olemalla vielä ihminen? Mutta jaloillani on vahva vimma päästä eteenpäin. Kaivamme yhteisen historiamme ensimmäisen kerran hinausköyden käyttöön. Ja yhtäkkiä elämä helpottuu täysin. Saan pidettyä taisteluparini pulinaetäisyydellä. Vauhtimme kasvaa. Aurinko lämmittää taas.

Kolmen kilometrin päässä maalista teemme kiperän valinnan. Päädymme varmistelemaan ja jätämme suunnitellun kuuden pisteen rastin käymättä. Emme halua yhtään maalista myöhästymisen aiheuttamaa miinuspistettä.

Laskettelemme kohti kisakeskusta Ahopäältä saapuvaa polkua pitkin. Muistelen elämäni ensimmäistä Lapin reissua 30 vuoden takaa. Silloin hiihdin marraskuisessa valossa tätä samaa reittiä. Sain lapinkasteen, ihailin keloja ja podin koti-ikävää. Silloin en voinut kuvitellakaan millaiselle reissulle tänne vielä palaisinkaan.

Leimaamme joukkueemme maaliin taivallettuamme 23 tuntia. Olo on käsittämättömän leijuva. Hihkumme ja riemuitsemme.
Maalissa nopeakin vilkaisu karttaan paljastaa monta laatimaamme viisaampaa reittisuunnitelmaa. Olemme kuitenkin ylpeitä suorituksestamme. Reittisuunnitelman teimme kaikella sillä viisaudella ja kokemuksella, joka meillä oli suunnitelmaa tehdessä käytössämme. 23 tunnin jälkeen olemme tietenkin paljon kokeneempia.

Kaverit rivissä Kuva: Terhi Jaakkola

Kotimatkallakaan hymy ei hyydy. Kiitos Te upeat tyypit – mieletön reissu!

Pelkkä kisaan osallistuminen oli elämys, josta riittää pureskeltavaa vuosikausiksi. Osallistumistakin upeampaa oli matka kokonaisuudessaan. Matka, joka alkoi talvisena aamuna uimahallin kahviossa joukkueita ja lentoaikatauluja pohtien. Kaikki ryhmämme yhdessä kokemat naurut, jaetut opit, MM-treenit ja hilpeät hetket. Tännekö ne johtivat? Tunteikkaaseen tunturiin.

Keräämme ryhmän kaikki kuplivat juomat, leiriydymme auringonpaisteisen tunturipuron varteen viilentämään rääkättyjä jalkojamme ja kohottamaan maljoja upeille suorituksillemme. Taskuuni saapuu viesti kotoa kisaa jännittävältä mieheltäni:
”Sammalet alustavissa tuloksissa oman sarjan kolmas ja yleisessä 105. Loistavaa! Onneksi olkoon!”

Olemme KOLMANSIA! Oho!

PS: Sinettipussista avattu mittari paljasti kulkemaksemme matkaksi 113 (k)ilometriä.

Linkkejä:

Kisaraportteja:

24 tuntia tuntureilla

Lokakuussa 2012 osallistuin ystäväni kanssa elämäni ensimmäistä kertaa rogaining-tapahtumaan. Kisan aikana kävimme vakavan keskustelun 5 tuntia kestävän koitoksen sopivuudesta. Olimme vakuuttuneita, että tämä tapahtuma on meille kestoltaan juuri sopiva. Pidempään emme pysty. Seuraavan vuoden tammikuussa osallistuimme 8 tuntia kestävään Loppiais-rogaining-tapahtumaan ja toukokuussa juoksimme jalkamme tohjoiksi 12 tunnin rastihullutuksessa.

Kotimatkalla 12 tunnin kisasta teimme lähes verivalat ja vannoimme: 12 tuntia on ehdoton maksimi. Tämän pidempään tapahtumaan emme lähde.

Ensi lauantaina starttaamme Kiilopäältä yhdessä suursuklaashamaanin, maailman parhaan Vierivät sammalet -seikkailutaisteluparini kanssa 24 tunnin kisaan.

Rogainingkartta Kuva: Terhi Jaakkola

Rogaining.fi-sivusto selittää lajin seuraavasti:
”Rogaining-kilpailuissa liikutaan 2-5 -henkisillä joukkueilla sarjasta ja kilpailusta riippuen yleensä kahdesta tunnista vuorokauteen. Kilpailijoiden tarkoituksena on kerätä mahdollisimman paljon pisteitä käymällä eriarvoisilla rasteilla haluamassaan järjestyksessä annetun ajan puitteissa.”

Erityisesti pidän siitä, miten kansainvälinen rogaining-järjestö tiivistää lajin säännöt:
”Rogaining is an amateur sport to be enjoyed by social and competitive participants and event organisers. These rules have been drafted with simplicity and enjoyment as primary guides and govern the conduct of all rogaining events organised by any group affiliated with the International Rogaining Federation”

Yksinkertaisuuteen ja nautinnollisuuteen ensisijaisesti nojautuvien sääntöjen yhdistyessä luonnossa liikkumiseen olin tietenkin oikopäätä ilmoittautumassa mukaan lajin Suomessa käytäviin MM-kisoihin ajattelematta sen tarkemmin onko vuorokauden mittainen tarpominen tunturissa ihmiselle ylipäätään mahdollista.

Rogaining-suunnittelua Rogainingkartta Kuva: Terhi Jaakkola

Kesälomalla näin unta, jossa kadotin kaverini tunturiin. Löysin hänet vihdoin paksussa toppapuvussa kesähelteessä puuskuttamasta. Unessa teimme yhdessä kaikki mahdolliset ja mahdottomat mokat. Ajattelin tämän olleen loistokas kenraaliharjoitus, jota seuraisi sulavaisen sujuva kisa.

Onneksi kävimme verryttelemässä roga-tunnelmia ihan oikeassakin kisassa Someron yössä. Touhukkaasti käytimme yli puolet reitin suunnitteluun annetusta ajasta, kunnes tajusimme karttoja olevan luulemamme yhden paperin sijaan kaksi. Loma oli paahtanut henkisen hiusvärimme astetta blondimmaksi. Aikapaineen alla ajattelu on lajin suola. Nyt suolapitoisuus kohosi turhan korkeaksi. Tärkein oppi Someron yöstä: mokan sattuessa otetaan kiukulla ja turhautumisella täytetty kuppi nöyrästi käteen. Kaadetaan sisältö maahan. Täytetään henkinen kuppi alkuperäisellä iloisella innostuksella ja aloitetaan tyynesti alusta.

Kisaa alustava viikko on sikermä sekoilua, hermoilua, ärsyyntyneisyyttä, malttamatonta odotusta, kihelmöivää spekulointia, eväiden pakkausta, sääennusteen kyttäystä, varustepohdintaa, sääntöjen lukua, harjoituskartan tutkintaa, hetken onnellisia fiilistelyjä ja sitten taas vähän varustesekoilua.

Lauantaina olemme samalla viivalla satojen muiden kisaajien kanssa. Ensimmäiseen koskaan napapiirin pohjoispuolella järjestettävään lajin MM-kilpailuun on ilmoittautunut osallistujia Australiasta, Espanjasta, Norjasta, Uudesta-Seelannista, Puolasta, USA:sta ja 16 muusta maasta. Lähtöviivalla meillä on reput täynnä eväitä ja käsissämme kartat, joille olemme suunnitelleet noin 100 kilometrin reitin.

Vierivät sammalet somerolla Kuva: Terhi Jaakkola

Joukkueemme hilpeästä sitkeydestä huolimatta, me emme pysty kisaamaan kärkisijoista. Jossain uskon joukkueemme kuitenkin olevan maailmanmestaruustasoa. Me olemme loistokkaan hyviä nautiskelemaan, iloitsemaan elämyksistä. Pahin moka ei tulekaan olemaan väärä sukkavalinta tai armoton sekoilu reitinsuunnittelussa. Suurin moka, jonka voisimme tehdä, olisi se, ettemme nauttisi kauan odottamamme tapahtuman aivan jokaisesta sekunnista.

Tätä kisaa me emme mokaa.

 

Linkkejä:

Solmu, joka vei seikkailuihin

Paalusolmu Kuva: Terhi Jaakkola

Vuosi sitten olin lähdössä elämäni ensimmäistä kertaa Gotlannin kiertävään ÅF Offshore Race 2015 -avomerikilpailuun. Istuin isäni kanssa mansikkakakun ja kahvin ääressä. Isäni totesi: ”Sinäkin olet nyt sitten innostunut tuosta purjehduksesta

Ai, minäkö?”, ihmettelin. Olen niin metsäläinen, että etsin aina huoneesta muita, kun puhutaan purjehtijoista.

Spinnun skuuttausta kevyessä kelissä ÅFOR  2014

Käyskentelin juhannusaattoaamuna mieheni kanssa Kaunissaaren rantakivillä. Takana oli yö merellä. Edessä ihan uusi kokemus: matka veneellä Venäjän vesien puolelle, ja sieltä ylös 8 kanavan kautta Saimaalle. Kysyin osasiko mieheni aavistaa vuosia sitten, mihin seikkailuihin hänen minulle antamansa köydenpätkä vielä johtaisikaan.

Olin saanut häneltä vuosituhannen alussa lahjaksi solmuharjoitusköyden. Mukana oli lupaus. Jos oppisin tekemään paalusolmun, pääsisin mukaan kesälomapurjehdukselle.

Endorfiininmetsästäjä h-hetken mastossa

Nyt meneillään on jo viidestoista venekesä.
Olen viettänyt öitä avomerellä. Kiertänyt Suursaaren ja Gotlannin.
Nähnyt hylkeitä ja delfiinejä. Astunut melkein mustekalan päälle.
Keilannut lampulla merimerkkejä pimeässä.
Ahminut auringonlaskuja -ja nousuja merellä. Nähnyt trombin.
Meripahoinvoinut ja selvinnyt siitä hengissä.
Pelännyt ukkosmyrskyn silmässä.
Istunut veneenlaidalla lukuisia maileja maailmaa ihmetellen.
Mokaillut. Oppinut. Mokaillut lisää.

Paistanut lettuja vauhdikkaassa myötätuulessa.
Jäänyt keulan ja merenpinnan väliin housuistani roikkumaan ja samalla melkein kuollut nauruun.
Dippi- ja hippijiipannut.
Rikkonut purjeita. Paikannut purjeita. Vaihtanut purjeeseen numeroita.
Luullut osaavani ja taas hämmentynyt takaisin lähtöpisteeseen.

Endorfiininmetsästäjä ruorissa
Oppinut tekemään yhdessä.
Huomannut sanovani: ”fokkaa voisi vähän kiristää” tai ”skuuttipiste taitaa olla liian takana”. Tajunnut ymmärtäväni mitä ja miksi sanon.
Pleissannut köysiä. Hionut ja maalannut pohjaa. Vahannut kylkiä ja putsannut pilssiä. Oikonut windexejä, putsannut pentteriä, vaihtanut ikkunan tiivisteitä.
Olen ollut ymmärtämättä kokonaisia lauseita. Tuskastunut itseeni. Riemuinnut oivalluksen hetkillä.
Sitten taas törmännyt tilanteeseen, jollaisessa en ennen ole ollut.
Saanut nauttia kokeneempien opettavaisesta seurasta. Tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja veneisiin.

Oppinut, miten tehdään paalusolmu.

Saanut opettaa paalusolmun.

Yö merellä

Vuosi sitten täytimme isäni kanssa kahvikupit uudelleen. Pohdintamme päättyi yhteisten asuntoautoreissujen muisteluun.  Isänikin oivalsi, ettei hän autoilusta ollut silloin innostunut. Aivan muut asiat ajoivat retkille asuntoautolla.

Helena ja Terhi h-hetkellä kevyenkelin TIistiksissä

Kotimatkalla mietin, miksi oikeastaan olin niin innoissani lähdössä Gotlantia kiertämään. Pohdintani päätyivät kahteen aiheeseen:

  • Kokisin jotain minulle aivan uutta yhdessä hyvien tyyppien kanssa
  • Saisin olla luonnossa, luonnonvoimien edessä nöyränä, ulkona

Vaaleanpunainen taivas ÅFOR 2014 -avomerikilpailussa

Kolmen yön päästä olen taas tärisemässä jännityksestä upean miehistön mukana ÅF Offshore Race 2015 -kisan lähtöviivalla.

Olemme silloin varustautuneet ja valmistautuneet. Luonto päättää millainen kisasta tulee.

Endorfiininmetsästäjä ÅFORin illassa kesällä 2014

 

Ensimmäinen ultrajuoksuni

Terhi Jaakkola NUTS Karhunkierroksen lähdössä Kuva: Minttu Mustonen

3 metriä takana, 82 000 metriä edessä

“Miten juostaan ultramaraton? Avaa rintasi, laita jalka toisen eteen, äläkä lopeta ennen kuin olet ylittänyt maaliviivan”, neuvoo Dean Karnazes kirjassaan Ultramarathon Man: Confessions of an All-Night Runner. Ahmin Karnazesin neuvoja NUTS Karhunkierros  -tapahtumaa edeltävällä viikolla. Olen hermostuneempi, kuin muistan koskaan ennen olleeni. Kun olen pohtinut kaiken järkevän kisaan liittyvän, ryhdyn pohtimaan päättömyyksiä. Mietin miten selviäisin koko matkasta yksittäisen, ikävän korvamadon iskiessä? Entä jos olenkin arvioinut kaiken väärin? Eihän minun jaloillani voi juosta 80 kilometrin matkaa. Jalkani tuntuvat ompelulangan paksuisilta, ja peilistä katsova tyyppi maailman isoimmalta ääliöltä. Dean Karnazes paljastaa kirjassaan sekopäisyyteni täysin normaaliksi kisaviikon olotilaksi.

Lyhyen ja levottoman yön jälkeen pääsen vihdoin raikkaaseen tihkusateeseen Karhunkierroksen luontokeskuksen lähtöviivalle 57 muun sitkeän kanssa.

NUTS Karhunkierros nukkuva Terhi Jaakkola Kuva: Tom Toivonen

Vielä viikkoa aikaisemmin reitti oli ennätyksellisen kevättulvan vuoksi poikki. Nyt polku on vain paikoin pehmeä. Letkassa muistellaan viime vuoden lumikaaoksen kamaluuksia. Minä muistuttelen itselleni, että tänään on se päivä, jota varten olen kevään harjoitellut. Nyt pitäisi nauttia ihan joka metristä.

Ensimmäinen 10 kilometriä opettaa, ettei tällä reitillä Karnazesin neuvoma jalan toisen eteen laittelu auttaisi. Reitti yllättää juurakkoisuudellaan. Jokainen askel on aseteltava huolella. Vastaan tulee edellisenä iltana Rukalta matkaan lähteneitä 160 kilometrin sarjalaisia. Pitkänmatkalaisten hymyt ovat hyytyneet vaativan yön aikana. Päädyn leppoisaan letkaan, jossa vauhtia pidetään kurissa kahden miehen voimin. Voin keskittyä läkähtymään luonnosta. Koski pauhaa ja metsä on pakahduttavan upea. Syke pysyy tasaisena, ruoka ja juoma uppoaa. On ihanaa.

Karhunkierroksella Kuva: Anniina Erkkilä

Ninni, kiitos hilpeästä seurasta & kivoista kuvista!

Oulangan luontokeskuksella odottaa vaihtovarustesäkki. Vaihdan vesipullot täysiin, nappaan mukaan kuivia käsineitä ja täytän repun taskut eväillä. Olen varannut vaihtovarusteita ja varavarusteen varavarusteita. Kaikki on kuitenkin aivan täydellistä. Ei ole kylmä eikä kuuma. Jatkan matkaa samoilla varusteilla. Letka jatkaa reitillä, mutta päätän tehdä pienen pikaisen koukun ja käyn ihailemassa Kiutakönkään kuohut. Kannatti!

Kiutakönkään kuohuja Kuva: Tom Toivonen

Kiutakönkään kuohuja

30 kilometrin kohdalla rohkenen nostaa sykettä pienen pykälän verran. Letkamme kutistuu kahden hengen joukkueeksi. Maisemat muuttuvat jylhemmiksi. Mukaan liittyy 160 kilometrin sarjalainen, jolla on takana jo 120 kilometriä. Hänen mielialansa on kuopassa. ”Ei minusta ole ultrajuoksijaksi”, hän harmittelee. Muutaman kilometrin päästä hän huikkaa hieman veryttelevänsä jalkojaan ja katoaa nopeasti näkyvistä.

Kulmakkavaaran nousu ennen Jussin kämppää näytti kartalla reisiä rääkkäävältä. Nousu ei tappanut, mutta loputon juurakkoristikko nakersi yllättävän paljon mieltä.

Karttakaverit Kuva: Tom Toivonen

Reitistä oli helpompaa nauttia, kun matkan oli kulkenut mielessään ulkoilukartan avulla pariin kertaan edellisinä iltoina. Kartanlukukaverina polkujuoksutapahtumaan ensimmäistä kertaa osallistunut Helena.

Reitin kurvatessa Kitkanjoen varteen on kilometrejä takana melkein 50. Juoksukaverini ilmoittaa olevansa minulle liiaksi jarruna. Ojennamme toisillemme kannustavat lauseet evääksi loppumatkalle. Nyt annan itselleni luvan unohtaa numerot ja vain nauttia juoksusta. Muistan koulun valmentajan opastaneen ultrajuoksija Dean Karnazesia: ”Älä juokse jalkojesi vaan sydämesi tahtiin”. Näin teen. Sykemittarista tulee vellikello. Tarkkailen vain tasatunteja säilyttääkseni oikean ruokailutahdin. Leijailen. Unohdan kilometrit ja ajan. Tuntuu todella hyvältä. Luonto tykittää elämyksiä. Lisään cocktailiin endorfiineja isolla kauhalla.

Liihottelevaa onnea riittää noin 15 kilometrin matkalle. Sitten hiipii ensimmäinen seinä vastaan. Raekuuro raapii naamaa. Jylhät kosket ovat vaihtuneet hakkuuaukeaan. Vankka tuuli puskee vastaan. Lonkkiin sattuu. Mutta kaikkein eniten nujertaa se, etten pysty lainkaan piiskaamaan itseäni. Olen oman maailmani mestari huijaamaan itseäni. Katteettomien lupausten turvin jalkaparkani ovat juosseet monet kerrat tuskaisia tunteja. Mutta nyt pää on ihan turta. Yritän huutaa ja möykätä, mutta kukaan ei vastaa. Mitä jos jalkani pysähtyvät kokonaan? Jäänkö tänne hyiseen sateeseen istumaan? Luulin päätäni reisiä rautaisemmaksi.

Yksi syy lähteä tarpomaan ultramatkaa oli se, että halusin tutustua uuteen puoleen itsestäni. Millaisen minän löytäisin, kun matkaa on mittarissa enemmän kuin tarpeeksi? Nyt ylevä ajatus tuntuu typerältä. Täällä rajan toisella puolella on todella ärsyttävä tyyppi. Ei kannattanut tulla moikkaamaan. Masentaa.

Muutaman tuskaisen tuokion jälkeen muistan: pakkasin korvanapit ja soittolistat mukaan heikkoa hetkeä varten. Eikö nyt ole sellainen? Poppi korvissa ja karkkipussi kädessä jatkan hiipivää askellusta. Saan jalkani toimimaan. Meno on puolisitkuttelua, mutta etenen. 31 ja 53 kilometrin sarjalaisten käveleviä selkiä tulee hiljalleen vastaan. Niitä on mukavaa napsia. Mutta ei ole helppoa. Jokainen askel vaatii työtä. Ynisen.

Polkujuoksukengät Kuva: Terhi Jaakkola

Ei rakkuloita, ei mustelmia, ei yhtään hiertymää. Olikohan varvassukkien ja superisojen kenkien ansiota?

Repussani kulkee GPS-laite, jonka avulla kulkuani voi kuka tahansa seurata. Pohdin heitä, jotka lähettivät tsemppiviestejä etukäteen ja heitä, jotka nyt aivan varmasti tuijottavat pistettäni. Ajattelen heidän työntävän minua vähä vähältä eteenpäin. Nousen pahamaineista Konttaista edeltävälle Kumpuvaaralle näiden virtuaalikannustajien voimilla.

Muistelen lukemaani Karhunkierroksen historia: ”…Reitti valmistui 1955, kun Konttaisen ja Rukan väli suunniteltiin. Reitti kulkee vielä nykyäänkin samaa polkua vaarajonon ja kaikkien huippujen kautta. Reitin lopetuksesta olikin tarkoitus tehdä sellainen, että se varmasti tuntuu kulkijoiden jaloissa.” (Karhunkierros retkeilyopas ja kartta, Karttakeskuksen matkaoppaat) Pahin olisi siis vielä edessä. Miten ikinä selviäisin maaliin asti?

Konttaiselta laskeutujat palkitaan juomapisteellä. Tarjolla on jo tuttujen suklaiden, perunalastujen ja urheilujuoman lisäksi myös Red Bull -tölkkejä. Seuraava nousu vaatii melkein konttausotteita. Kulauttelen hämmästyksekseni mukaan nappaamaani energiajuomaa ja tyhjennän suklaamantelipussin. Ja yhtäkkiä saan siivet takaisin kantapäihini. Juoksen. Juoksen loivat mäet ja portaat ja osan alamäistäkin. Ylhäällä tuivertaa myrskytuuli ja tuntuu niin hyvältä, että melkein itkettää.

Karhunkierros 82 km Kuva: Terhi Jaakkola

Suomen suosituin vaellusreitti, Karhunkierros, täyttää tänä vuonna 60 vuotta.

Maalissa kuulen olevani sarjani kolmas.

Linkkejä:

Reissutarinoita blogosfäärissä:

27.5.2015 lisättyjä linkkejä:

Lisätty 28.5.2015:

Yksi hauskimmista reissutarinoista on Juoksutarinoita-blogissa: NUTS Karhunkierros 2015

Missä lymyää polun pää?

Neulaspolku Kuva: Terhi Jaakkola

Postilaatikkooni putosi hauska, polkuaiheinen viesti. Pyörittelen päivittäin mielessäni metsiä, joissa en ole vielä juossut, haaveilen juoksemattomista poluista ja suunnittelen tulevia.

Aloittelevalle polkujuoksijalle metsään lähtö ei olekaan niin yksinkertaista. Intoa riittää, mutta mistä löytää polun pää? Alla vastaukseni kysyjälle. Mukavaa, jos näistä ajatuksista ja vinkeistä on iloa muillekin.

Olisiko sinulla antaa vinkkiä hyvästä polkujuoksupaikasta Nuuksiossa tai sen lähellä? Mukavaa, jos paikkaan ei olisi  hirveän pitkä matka Helsingistä.

Ekologisin paikka löytyy aina ihan kotiovelta. Suomessa polkuja on kaikkialla. Seuraavalle tielenkille lähtiessä kannattaa tarkkailla tien pientareita. Polun bongattuaan voi hypätä polulle ja juosta niin kauan, kuin polkua riittää ja palata sitten takaisin. Tämä toistetaan niin kauan kuin virtaa tai aikaa riittää. Pian lähikulmille on muodostunut muutama oma lempireitti.

Käpypolku Kuva: Terhi Jaakkola

Joulukuussa olin mukana järjestämässä Vierivien sammalten Joulupolkujuoksua. Merkit on nyt kerätty pois, mutta poluthan ovat toki paikoillaan. 10 km reitin kartan voi käydä hakemassa täältä.

Erittäin hyvä tapa tutustua pääkaupunkiseudun polkuihin, on liittyä mukaan muiden letkoihin. Facebookissa kommunikoiva Helsinki Trail Running Club on uskomattoman aktiivinen ja mukavan henkinen ryhmä. Melkein joka päivä joku tarjoaa juoksuseuraa pääkaupunkiseudun poluille.

TrailRunning.fi-sivustolla on pitkä lista polkujuoksutapahtumia. Useimpien tapahtumien sivuilta löytyvät myös kartat sekä opasteet lähtöpaikalle. Olisipa hauskaa kiertää jonain vuonna kaikkien tapahtumien polut ihan vain lenkkeillen!

Suosikkipolkuni Kuva: Terhi JaakkolaOma suosikkimetsäni on lapsuudenkotini ympärillä, Kirkkonummen ja Espoon rajamailla, Ämmässuon kaatopaikan takana. Siellä käyn säännöllisesti läkähtymässä luonnosta ja korjautumassa arjen kiireistä. Lempipoluilleni luonnostelin noin 8 kilometrin mittaisen reitin. Kartan voi hakea käyttöönsä täältä.

Mihin päin Pirttimäestä kannattaisi lähteä, että pääsisi kunnolla poluille/metsään juoksemaan?

Pirttimäestä lähtiessä ehdottomasti parasta polkuluxusta tarjoavat Bodom Trail -kisan reitit. Reissun avaa 12 kilometriä pitkä alkuosa, joka tunnetaan nimellä ’Kivet ja kannot’. Loppulenkki on 9 kilometrin mittainen ja lempinimeltään ’Ummet ja lammet’. Aivan umpihurmaavia molemmat. Tapahtuman sivuilla on Movescount GPS-reitti sekä reittikartta ladattavana.

Mitä muita lähtöpaikkoja suosittelet Pirttimäen lisäksi?

Luontoon.fi-sivusto esittelee karttalinkkeineen monia Nuuksion reittejä. Nämä kaikki, kun nautiskelee, onkin jo aika kokenut polkujuoksija.

Juoksemattomia polkuja Kuva: Terhi Jaakkola

Polulla kaipaisin kunnon karttaa, jossa näkyisi polut. Onko tällaisia karttoja olemassa?

Verkossa on monia hyviä karttapalveluita kaikkien käytettävissä. Ainakin näitä kahta olen itse käyttänyt Retkikartta.fi ja Pikakartta.fi. Kun mittakaavan säätää sopivaksi, näkyvät molemmissa palveluissa isoimmat polut. Hyllyilleni on kertynyt myös aimo kasa erilaisia ulkoilukarttoja. Ulkoilukarttoja voi käydä haaveilemassa mm Karttakeskuksen karttakaupassa.

IKuntorastikarttoja Kuva: Terhi Jaakkola

Mitä karttoja itse käytät?

Kaikkien mieluiten juoksen ihan oikea suunnistuskartta kädessäni. Lähiseudun karttoja on kertynyt hyllyille vuosien varrella erilaisilta kuntorasteilta. Karttoja voi usein ostaa suoraan suunnistusseuroilta. Lista kaikista Suomen suunnistuseuroista linkkeineen löytyy Suomen Suunnistusliiton sivuilta. Helsingin suunnistajat järjestävät maanantaisin Iltarastit. Kunkin viikon kartan voi käydä ostamassa Helsingin Suunnistajan Kaupasta (Museokatu 34). Samalla voikin hullaantua uuteen, polkujuoksijalle hyvin luontevaan lajiin, suunnistukseen!

Olisi iloinen yllätys, jos joku tämän kirjoituksen lukeneista rohkenisi paljastamaan kommenttikentässä oman lempipolkunsa pään tai suosikkikarttapalvelunsa!

Lisäyksiä 17.5.2015

Tanja Kantolan Partioaitan blogikirjoituksessa erittäin monipuolisia vinkkejä polkujenetsijälle niin Suomeen metsiin kuin ulkomaillekin: Ummet ja lammet – juoksupolkujen jäljillä

Facebook-kommenteista poimittua:
Tommi  neuvoi: Karttaretkisteristä löytää kaikki alueet, joista on tehty suunnistuskartta.
Ollin suunnistuskarttalinkit:
Nurmijärven suunnistuskartat
Espoon Akilleksen suunnistuskartat

 

Multisport-ohjeita ensikertalaisille

karttapiilo Kuva: Terhi Jaakkola

Sain houkuteltua lauantaina 9.5.2015 käytävään Spring Adventure -multisportkisaan joukkuekaverikseni ensikertalaisen. Sähköpostitse yhden henkilön opastuksen sijaan jaan ajatukseni, ohjeeni ja pakkauslistani julkisesti. Ehkä listalta löytyy joku hyvä vinkki kokeneemmillekin?

Ensikertalaisen kysymykset:

Miten pitkiä etapit ovat? Tiedämmekö etukäteen missä järjestyksessä eri lajit kisassa ovat?
Kuntosarjalaisina meillä kisan kokonaismatka on noin 30 km. Matka koostuu enimmäkseen pyöräilystä ja vähiten melonnasta. Loput matkasta kuljetaan juosten. Tapahtuman Facebook-sivulla on jo paljastettu miesten kisasarjan lajien järjestys sekä eri lajien matkat. Samat tiedot kuntosarjasta paljastunevat viimeistään perjantaina. Muutenkin tuota FB-sivua kannattaa seurailla. Jaossa on hyviä vinkkejä, mutta ennen kaikkea hauskaa kisafiilistä nostattavia julkaisuja.

Kannammeko mukana vaihtovarusteemme? Jätämmekö johonkin meitä odottamaan?
Juomareppuun kannattaa napata mukaan omaa akilleenkantapäätä varten vaihtovaatteet vesitiiviiseen pussiin. Itselläni jäätyvät kädet kaikkein helpoiten, joten pakkaan mukaan parit vaihtohanskat. Kilpasarjoissa voi olla tarjolla hyvinkin märkiä pätkiä pitkin kisaa. Meidät kuntosarjalaiset saatetaan näin kevään kisassa säästää pahemmilta uiskenteluilta reitin varrella. Joskus melontaosuus voi olla keskellä kisaa. Tällöin on melontapaikalle saanut antaa kuljetettavaksi oman varavarustepussin.

Voiko käyttää pyöräilykenkiä vai kannattaako lähtee juoksulenkkareilla?
He joille pyöräilyosuudet ovat kaikkein vahvimpia, lukkopolkimet tuovat polkemiseen selkeästi lisää voimaa, polkimet eivät sovi lenkkareille ja polkupyöräilyn sijaan he kutsuisivat lajia pyörityspyöräilyksi – heille selvä kenkävalinta näyttää olevan klossikenkä.

Omista jaloistani pyöräilykengillä juoksu tuntuu kömpelöltä. En ole kovin ketterä klossipyörittelijä (vielä) ja polkimillani voi hyvin pyöräillä myös lenkkareilla. Minun kenkävalintani ovat polkulenkkarit. Mutta mitkä niistä? Onneksi ei tarvitse ihan vielä päättää!

Jotkut kuljettavat toisia kenkiä mukanaan ja vaihtavat kengät lajin vaihtuessa.

Onko juoksu enemmän asvaltilla vai maastossa?
Selvästi enemmän maastossa. Osittain jopa metsässä. Ihanaa!

Metsässä Kuva: Terhi Jaakkola

Pärjääkö normipyörällä vai onko maastopyörä parempi?
Maastopyörä on parempi. Kuntosarjassa pärjää ihan millä vain pyörällä. En ihan maantiekiiturillä matkaan lähtisi, mutta vanhalla 3-vaihde-nopsalla jo reitistä selviäisi.

Voisiko pyöränpaikkaustarvikkeita yhdistää?
Voi hyvin yhdistää. Mielestäni on kuitenkin hyvä rutiini pitää aina pyörässä omat huoltovälineet mukana. Minulla pieni huoltolaukku kulkee aina pyöräillessä satulan alla kätevästi. Sitten, kun lähdemme urhoilemaan monen vuorokauden mittaisiin seikkailukisoihin, joissa aivan kaikki varusteet kannetaan koko ajan mukana – sitten voimme hieman optimoida ja pakata mukaan vain yhdet rengasraudat. On aina tärkeää osata tehdä itse tärkeimmät pikakorjaukset omaan pyörään.

Mukaan kannattaa pakata myös varaosia pyörän karttatelineeseen. Juuri oikeasta kohdasta kadonnut ruuvi muuttaa pyöräsuunnistuksen hetkessä muistisuunnistukseksi.

Miten paljon varaenergiaa kannattaa kantaa mukana?
Meillä kisaan mennee noin 4-5 tuntia. Juomaa ja muutama geeli tai patukka reppuun tai taskuihin riittää hyvin. Pyörässä lisäjuomapullot kulkevat kätevästi mukana. Kisassa on monta lajivaihtoa ja jatkuvasti jotain hauskaa mietittävää. Syöminen ja juominen saattavat helposti unohtua. Onneksi minulla on toistaiseksi ollut onni kisata kavereiden kanssa, joiden syömisestä en ole joutunut huolestumaan, ja jotka ovat muistuttaneet minua aiheesta kärsivällisesti.

Onko järjestäjien puolesta mitään juomapisteitä tai muuta tankkausta?
Kannattaa varautua kantamaan kaikki omat eväät mukanaan. Omaan reppuuni harkitsen hankkivani mukaan kokoontaitettavan muovikuksan, jolla voi kätevästi kaapaista lisää vettä mukaan mahdolliselta tankkauspisteeltä.

Kuinka vaativat kiipeilyosuudet ovat? Kannattaisiko harjoitella etukäteen?
Hyvä kuntoinen seikkailija pärjää kuntosarjassa ilman lajiharjoittelua. Kisat, joita olen ehtinyt koluamaan, ovat tarjonneet toistaiseksi vain erilaisia köysillä tasapainoilutehtäviä. Joinain vuosina tämän saman sarjan kisoissa on ollut laskeutumistehtävä, josta on suoriutunut turvallisesti vailla aikaisempaa kokemusta. Ensimmäinen kerta selkä kohti tyhjyyttä voi kuitenkin tuntua aika hurjalta, joten kiipeilyä tai laskeutumista – jotain missä pääsee kokeilemaan luottamustaan köysiin, on hyvä kokeilla etukäteen. Onnekseni olen päässyt kokeilemaan. Kokeilusta lisää tarinaa täällä.

Muutamia edellisissä kisoissa opittuja juttuja:

Emit repussa Kuva: Terhi Jaakkola

Emit-leimauskortti teipataan kuminauhaan tiukasti kiinni. Kuminauhan toinen pää kietaistaan varmasti pysyvällä, mutta helposti irroteltavalla solmulla kiinni juomareppuun. Yksi joukkueen jäsenistä vastaa kaikilla rasteilla leimauksesta. Kerran tuli kuitenkin vastaan tilanne, jossa leimausvastuullisen kannatti jäädä suorittamaan kiipeilytehtävää, suunnistusvastuullisen sännätessä leimauskorttia vaativan muistisuunnistustehtävän kimppuun. Tuossa kisassa olimme teipanneet emit-laitteen tiiviisti kiinni leimausvastuulliseen. Hampailla oli saksia ikävä.

karttapuuro Kuva: Terhi Jaakkola

Saamme kisan materiaalit (kartat + reittikirja) 2 tuntia ennen lähtöä. Piirrettyämme suunnittelemamme reitit kartoille päällystämme kartat tiiviisti kontaktimuovilla, jonka saumakohdat varmistamme erityisen tarkasti. Ensimmäisessä kisassa muovittamaton suunnistuskartta ui melontaosuudella mukana ja löytyi mössönä repun taskusta suunnistusosuuden koittaessa.

Illat ennen kisaa:

  • Lataa sykemittari ja tyhjennä tarvittaessa
  • Huolla pyörä
  • Kiinnitä karttateline pyörään
  • Viritä emit-kapulan kuminauha
  • Pakkaa juomareppu
  • Lue kisan säännöt ajatuksella läpi

Mukaan:

  • Kisan jälkeen: vaihtovaatteet, pyyhe, eväät
  • Muovipusseja mutaisten vaatteiden ja kenkien kotiinkuljetusta varten*
  • Kisaan:
    • Polkulenkkarit
    • Polkupyörän karttateline
    • Kypärä
    • Polkupyörä + korjaustarvikelaukku
    • Juomareppu/liivi
    • Kontaktimuovia, sakset, korostustusseja reitin piirtämistä varten
    • Aurinkolasit/pyöräilylasit
    • Reppuun:
      • vesipullot
      • energiageelejä, patukoita
      • puhelin vedenpitävästi pakattu (joukkueelle riittää yksi puhelin)
      • sidostarpeita, urheiluteippiä vähintään 5cm x 1m ja 2 laastaria
      • avaruuslakana*
      • vessapaperia kaiken varalta*
      • emit-kortti kuminauhalla kiinnitettynä (yhdellä joukkueen jäsenistä)
      • kompassi (molemmilla – taktikon kompassi on suunnistusvastuullisen varakompassi)
      • vaihtohanskat/-sukat / -paidat
      • kynä
      • varahakaneuloja, jos kisanumero kiinni hakaneuloilla

Pitkiä listoja ja pohdintoja. Vankinkin valmistautuja tulee kohtaamaan yllätyksiä. Tämä kuuluu kisan luonteeseen. Vastassa voi olla peilikuvakartta, älynystyröitä ja hermoja riipova pulma, ennen kokeilematon köysirata, muistisuunnistusta – mitä vain! Ah ja nam – ja aina jää joku juttu mieleen kaivelemaan: miksi emme heti tajunneet! Ensi kerralla osaamme!

Kisassa lajit vaihtuvat tiheästi, kulkumuoto muuttuu, matka jatkuu, ja sitten aivan yhtäkkiä oletkin maalissa. Siksi kannattaakin keskittyä nautiskelemaan menosta jo aivan ensimmäisistä metreistä alkaen!

Linkkejä:

*lisätty 8.5.2015 pakkauksen tiimellyksessä

Miten juosta mahdollisimman pitkälle juoksemalla mahdollisimman vähän?

Mäkijuoksija 1 Kuva: Terhi Jaakkola11 kuukautta sitten istuin auringonpaisteessa, kipsi jalassa vanhempieni takapihalla matonkuteita leikaten. Tuijotin ruudulla hyvin hitaasti eteneviä pisteitä. Ystäväni tarpoivat NUTS Karhunkierros -tapahtumassa. Yritin työntää heidän pisteitään kartalla ajatuksen voimalla eteenpäin.

Kisaraporteista ymmärsin: olosuhteet olivat järjettömät. Reiteen asti lunta. Lumen alla solisi jäisiä puroja. Reitti tarjoili upottavia soita, liukkaita pitkospuita, kontattavia mäkiä. Olin myyty ja ensimmäisenä jonossa, kun ilmoittautuminen vuoden 2015 lähtöön avautui.

Mäkijuoksija 7 Kuva: Terhi Jaakkola

No sun pitää varmaan harjoitella ihan kamalasti”, totesi joku hieman kysyvästi, kun kerroin ilmoittautuneeni 80 km:n mittaiseen hullutukseen. Syksyn keskityin houkuttelemaan muita mukaan omiin lempilajeihini. Opastin kavereita poluille ja houkuttelin seikkailemaan. Joulukuun lopussa katsoin kalenteriin ja sitten peiliin: nyt on jo kiire. Jos aion rämpiä koitoksen läpi, pitää harjoitella. Ei kamalasti vaan viisasti. Istuin excelin ääreen. Pyörittelin viikkoja, harjoituksia ja rytmitystä vuoroin koneella, vuoroin hiihtolenkillä.

Rakensin itselleni 8 ajatukseen pohjautuvan Karhunkierros-ohjelman:

  1. Rytmitys

Rytmitin kevään viikot mallilla 3+1. Yhdellä viikoista saan hotkia määrää käsijarrutta. Neljäs viikko on aina selkeä lepo. Ei sinne-päin-lepo, vaan selvästi löysäilevä viikko.

  1. Juoksua vain valikoiden

Jos harjoittelisin vain juosten, olisin juossut jalat altani jo monta viikkoa sitten. Siksipä juoksenkin vain tärkeimmät, lajinomaiset harjoitukset. Pohjaa kunnolleni rakennan uiden, pyöräillen, hiihtäen, lumikenkäillen, kävellen. Kauhulla käyn kurkkimassa ultrajuoksijoiden keskustelupalstoja, joilla pidetään ehdottomuutena juosta välillä vähintään 100 km viikossa. Olen juossut tänä vuonna keskimäärin 24 km viikossa.

  1. 5 x viikossa huoltoa ja koordinaatiota

Juoksuni pysyy selvästi paremmin kasassa, kun teen säännöllisesti juoksutekniikkaharjoituksia. Juoksutekniikka tarvitsee tuekseen myös lajinomaista lihaskuntoharjoittelua. Jooga asettelee palat paikoilleen, ja hieroja hoitaa lopun. Helppo kirjoittaa, mutta melkein mahdotonta toteuttaa, kun mikään näistä ei aiheuta minussa hinkua. Siksipä rakensin itselleni pisteytyssysteemin vessan oveen. Joka viikko on kerättävä 5 pistettä. Pisteitä saa kaikesta edellä mainitusta. Lisäksi pisteitä voi keräillä kuminauhajumpaten, juurakoilla tasapainoillen, kuntopallolla pelleillen, foam-rullalla hieroen.

  1. Palautuminen, kuuntelu

Aikaisemmin lähinnä hihittelin pulssimittareiden palautumisajoille. Oli jotenkin hauskaa, kun sai kovasta treenistä 2-numeroisen tuntimäärän palautumisajaksi. Moneen kertaan olen vetänyt päin seinää, kun oman elimistön huutelu on ollut liian helppoa jättää huomioimatta. Nyt olen nöyränä käyttänyt mittarin lukemia apuna. Palautumisaika on sääntö, ei vitsi.

  1. Mäkeä, portaita, sohjoa, lunta

Kuunneltuani kokemuksia viime vuoden Karhunkierrokselta, ymmärsin, että vastassa on jotain muuta, kuin leppoisaa polkujolkottelua. Päästäkseni maaliin, täytyy rautaa kerätä niin korvien väliin kuin reisiinkin. Joka viikko olen harjoitellut mäessä, portaissa, lumessa, pitkospuilla tai sohjossa. Pimeässä, pitkässä lumisessa mäessä olen solvannut itseäni: ”Mitä, ottaako lipsuva lumi päähän?! Hyvä! Jos ottaa, voit jäädä kotiin! Vieläkö valitat vai noustaanko ylös asti!?” Tällaisten hetkien jälkeistä hyvän olon tunnetta eivät kaikki ymmärrä.

  1. Avaintreenit keskittyen

Palauttelevalle aamu-uinnille voi hyvin heilahtaa rutiinin voimalla. Leppoisa siirtymäpyöräily tarjoaa hyvää pohjaa ajatuksetta. Viikoissani on kevään ajan 1-2 avaintreeniä, jotka teen ajatuksella ja keskittyen. Vauhdikas harjoitus tai tiukka tekniikkasetti siirtyy ajatuksiin jo paria päivää ennen itse harjoitusta. Väitän harjoitusvaikutuksen olevan näin tehden moninkertainen. En pysty perustelemaan. Uskomusjuttuja.

  1. Hyötyä vai haittaa?

Pitkä vai ylipitkä? Vieläkö kilometri vai jättääkö koko lenkki väliin. Aina en tiedä, vaikka apuna olisi selkeä suunnitelma ja tukena hyvä mittari. Juoksija-juoksuvalmentaja Jouni Leppäsaajolta opin ohjenuoran: ”Mieti onko siitä enemmän hyötyä vai haittaa.” 25 km:n lenkki on hyvä, pitkäkestoinen harjoitus. 50 km:n lenkki voi vaatia niin pitkän palautumisen, että seuraavan viikon hyvät harjoitukset jäävät tekemättä. Kun treeniin on lähtenyt, ei pidä enää empiä. Silloin käytän uimahallissa samalla radalla uivalta herrasmieheltä kuulemaani ajatusta: ”Sattuuhan se, mutta ei siihen kuole.” Vielä en ole kuollut.

Mäkijuoksija 4 Kuva: Terhi Jaakkola

NUTS Karhunkierroksen lähtöön on 27 yötä. Mielessä väijyvät kymmenet asiat, joita olisi hyvä harjoitella – alueet, joita olisi hyvä kehittää. Jankutan itselleni: nyt malttia. Tämän enempää en ehdi. Olen itseni paras asiantuntija ja tiedän, että olen tehnyt juuri niin hyvää työtä kuin pystyn. Tämä riittää kyllä. Nyt voin vain mokailla. En mokaa. Nalkutan ja nautin.

Uimahallilla tuttu huikkaa: ”Joko jännittää?”

Ei. Minua ei jännitä yhtään. Odotan jo todella maltamattomana.

Mäkijuoksija 5 Kuva: Terhi Jaakkola

Lähierä™

Luonto on lähellä

Kaikkea teestä

Teeblogi rennolla otteella.

Rauli Rautavuori

Melonnasta ja muustakin ulkoilmaelämästä

Erämaan vaeltajatar

Tarinoita retkiltä & vaelluksilta Saamenmaalta sekä Lapista

Polku

Outdoor Life Above the Arctic Circle

Vapaa verbaalikko

Kirjoittavan yrittäjän elämää ja työnäytteitä | Terhi Kangas

LUONTOHAASTE

Tartu haasteeseen ja lähde kanssamme seikkailulle luontoon!

Totaalisen pihalla / Totally out

Sekalaisia kertomuksia kiipeilystä, talvivaelluksista ja niihin liittyvistä asioista sekä aivopieruista / Random stories of climbing and winter skihikes and things related to those // Follow me on twitter @LauriHilander

Elämäntapana Elämä

Kiivetään vuorille, juostaan alas, matkustetaan maailman ääriin.

Heiluva Setä

Voisiko setä jaksaa heilua uuvuttamatta itseään?

HELENA KEMPPAINEN

Intohimona maistuva elämä ruokarajoitteisille

Lyhyenä hetkenä

Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.

MAISEMAONNELLINEN

Maastossa ja maailmalla

Juuret maassa

Luonnon antimia ja luonnon tarjoamia elämyksiä

Huitelua

METSÄ • TUNTURIT • VUORET

kristiinatee

tavallisen poluntallaajan blogi, josta löydät retkeilyä, liikuntaa, purjehdusta, puutarhanhoitoa, havaintoja, sattumuksia ja ajatelmia ruokaakaan unohtamatta