Miten juosta mahdollisimman pitkälle juoksemalla mahdollisimman vähän?

11 kuukautta sitten istuin auringonpaisteessa, kipsi jalassa vanhempieni takapihalla matonkuteita leikaten. Tuijotin ruudulla hyvin hitaasti eteneviä pisteitä. Ystäväni tarpoivat NUTS Karhunkierros -tapahtumassa. Yritin työntää heidän pisteitään kartalla ajatuksen voimalla eteenpäin.

Kisaraporteista ymmärsin: olosuhteet olivat järjettömät. Reiteen asti lunta. Lumen alla solisi jäisiä puroja. Reitti tarjoili upottavia soita, liukkaita pitkospuita, kontattavia mäkiä. Olin myyty ja ensimmäisenä jonossa, kun ilmoittautuminen vuoden 2015 lähtöön avautui.

”No sun pitää varmaan harjoitella ihan kamalasti”, totesi joku hieman kysyvästi, kun kerroin ilmoittautuneeni 80 km:n mittaiseen hullutukseen. Syksyn keskityin houkuttelemaan muita mukaan omiin lempilajeihini. Opastin kavereita poluille ja houkuttelin seikkailemaan. Joulukuun lopussa katsoin kalenteriin ja sitten peiliin: nyt on jo kiire. Jos aion rämpiä koitoksen läpi, pitää harjoitella. Ei kamalasti vaan viisasti. Istuin excelin ääreen. Pyörittelin viikkoja, harjoituksia ja rytmitystä vuoroin koneella, vuoroin hiihtolenkillä.

Rakensin itselleni 8 ajatukseen pohjautuvan Karhunkierros-ohjelman:

1. Rytmitys

Rytmitin kevään viikot mallilla 3+1. Yhdellä viikoista saan hotkia määrää käsijarrutta. Neljäs viikko on aina selkeä lepo. Ei sinne-päin-lepo, vaan selvästi löysäilevä viikko.

2. Juoksua vain valikoiden

Jos harjoittelisin vain juosten, olisin juossut jalat altani jo monta viikkoa sitten. Siksipä juoksenkin vain tärkeimmät, lajinomaiset harjoitukset. Pohjaa kunnolleni rakennan uiden, pyöräillen, hiihtäen, lumikenkäillen, kävellen. Kauhulla käyn kurkkimassa ultrajuoksijoiden keskustelupalstoja, joilla pidetään ehdottomuutena juosta välillä vähintään 100 km viikossa. Olen juossut tänä vuonna keskimäärin 24 km viikossa.

3. 5 x viikossa huoltoa ja koordinaatiota

Juoksuni pysyy selvästi paremmin kasassa, kun teen säännöllisesti juoksutekniikkaharjoituksia. Juoksutekniikka tarvitsee tuekseen myös lajinomaista lihaskuntoharjoittelua. Jooga asettelee palat paikoilleen, ja hieroja hoitaa lopun. Helppo kirjoittaa, mutta melkein mahdotonta toteuttaa, kun mikään näistä ei aiheuta minussa hinkua. Siksipä rakensin itselleni pisteytyssysteemin vessan oveen. Joka viikko on kerättävä 5 pistettä. Pisteitä saa kaikesta edellä mainitusta. Lisäksi pisteitä voi keräillä kuminauhajumpaten, juurakoilla tasapainoillen, kuntopallolla pelleillen, foam-rullalla hieroen.

4. Palautuminen, kuuntelu

Aikaisemmin lähinnä hihittelin pulssimittareiden palautumisajoille. Oli jotenkin hauskaa, kun sai kovasta treenistä 2-numeroisen tuntimäärän palautumisajaksi. Moneen kertaan olen vetänyt päin seinää, kun oman elimistön huutelu on ollut liian helppoa jättää huomioimatta. Nyt olen nöyränä käyttänyt mittarin lukemia apuna. Palautumisaika on sääntö, ei vitsi.

5. Mäkeä, portaita, sohjoa, lunta

Kuunneltuani kokemuksia viime vuoden Karhunkierrokselta, ymmärsin, että vastassa on jotain muuta, kuin leppoisaa polkujolkottelua. Päästäkseni maaliin, täytyy rautaa kerätä niin korvien väliin kuin reisiinkin. Joka viikko olen harjoitellut mäessä, portaissa, lumessa, pitkospuilla tai sohjossa. Pimeässä, pitkässä lumisessa mäessä olen solvannut itseäni: ”Mitä, ottaako lipsuva lumi päähän?! Hyvä! Jos ottaa, voit jäädä kotiin! Vieläkö valitat vai noustaanko ylös asti!?” Tällaisten hetkien jälkeistä hyvän olon tunnetta eivät kaikki ymmärrä.

6. Avaintreenit keskittyen

Palauttelevalle aamu-uinnille voi hyvin heilahtaa rutiinin voimalla. Leppoisa siirtymäpyöräily tarjoaa hyvää pohjaa ajatuksetta. Viikoissani on kevään ajan 1-2 avaintreeniä, jotka teen ajatuksella ja keskittyen. Vauhdikas harjoitus tai tiukka tekniikkasetti siirtyy ajatuksiin jo paria päivää ennen itse harjoitusta. Väitän harjoitusvaikutuksen olevan näin tehden moninkertainen. En pysty perustelemaan. Uskomusjuttuja.

7. Hyötyä vai haittaa?

Pitkä vai ylipitkä? Vieläkö kilometri vai jättääkö koko lenkki väliin. Aina en tiedä, vaikka apuna olisi selkeä suunnitelma ja tukena hyvä mittari. Juoksija-juoksuvalmentaja Jouni Leppäsaajolta opin ohjenuoran: ”Mieti onko siitä enemmän hyötyä vai haittaa.” 25 km:n lenkki on hyvä, pitkäkestoinen harjoitus. 50 km:n lenkki voi vaatia niin pitkän palautumisen, että seuraavan viikon hyvät harjoitukset jäävät tekemättä. Kun treeniin on lähtenyt, ei pidä enää empiä. Silloin käytän uimahallissa samalla radalla uivalta herrasmieheltä kuulemaani ajatusta: ”Sattuuhan se, mutta ei siihen kuole.” Vielä en ole kuollut.

NUTS Karhunkierroksen lähtöön on 27 yötä. Mielessä väijyvät kymmenet asiat, joita olisi hyvä harjoitella – alueet, joita olisi hyvä kehittää. Jankutan itselleni: nyt malttia. Tämän enempää en ehdi. Olen itseni paras asiantuntija ja tiedän, että olen tehnyt juuri niin hyvää työtä kuin pystyn. Tämä riittää kyllä. Nyt voin vain mokailla. En mokaa. Nalkutan ja nautin.

Uimahallilla tuttu huikkaa: ”Joko jännittää?”

Ei. Minua ei jännitä yhtään. Odotan jo todella maltamattomana.

Asioita jotka saavat sydämen loiskumaan

Viime kesäloman kuumimpana päivänä suolasimme itseämme ystäväni kanssa meressä. Huomasimme potevamme samaa kateuden lajia. Olemme kateellisia sille itsellemme, joka ei ole vielä lukenut tätä tai tuota suosikkikirjaamme. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä Mia Kankimäen sielun sulattava Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ei ole tällainen kirja. Kankimäen tyynyn alle sopiva kirja ei ole luettava, se on tunnetila.

Auringon palattua kevään myötä taivaalle, ilmaantui Kankimäen kirjan tunnetila mieleeni. Luin kirjan vuosi sitten juuri tämän saman huhtikuunvalon valloittaessa.

Kirjassa sekä kirjoittaja että kirjan päähenkilö laativat listoja. Listoja kaikesta: miellyttäviä asioita, asioita joita huomaa matkalla, julkeita asioita, ärsyttäviä asioita ja tietenkin asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Listaan asioita, jotka ovat saaneet mittarin mukaan sydämeni lyömään nopeammin viimeisten viikkojen aikana:

• Porrastreeni Malminkartanon jätemäellä
• Mäkijuoksu Haukkalammen metsissä
• Kevät-rogaining
• Pääsiäisen sohjokenkäkävely Kettukankaalta Sammakkolamminholman kautta Välimäelle
• Lapasesta lähtenyt iltalenkki luistelusuksilla

Kirjan päähenkilö, Sei Shonagon tarkoittaa kuitenkin sykkeen sijaan jotain muuta. Hänen listansa eivät olekaan listoja asioista, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, vaan listoja asioista, jotka saavat sydämen läikkymään ja loiskumaan, kammiot tärisemään vailla ensiavun tarvetta.

Näitä hetkiä ei ehkä juuri eläessään huomaa. Siksi on syytä listata.

Juuri nyt, huhtikuun valossa, tässä istuessani sydämeni saavat läikkymään seuraavat ajatukset tulevista tai jo menneistä hetkistä:

• Juuri kantavaksi jäätyneen jään laulu edellä luistelevan terien alla
• Riemu mittarin kilometrien vaihtuessa 49:stä 50:een Hyvinkään Sveitsin pimeässä, märässä, lumisessa ylämäessä, kun luulen voivani jatkaa lenkkiä ikuisesti ja jokainen soluni on täynnä onnellisuutta
• Kesäkuun ensimmäisen viikonlopun aamuyön hetki avomerellä, kun kädessä on kahvimuki, eikä kukaan veneessä tiedä laskeeko aurinko vielä vai joko kääntyi nousuun
• Maaliskuinen ajatus Sipoonkorvessa kompassi kädessä, kun tajuan juosseeni metsässä jo monta tuntia, eikä satu yhtään mihinkään
• Kesäloman ensimmäinen aamukahvi juuri oikeasta kupista, kun aikaa on niin paljon, että siinä voi kieriä (kahvi jo toista kertaa mukana listalla. Syytä huoleen?)

Ensi viikolla vietetään valtakunnallista lukuviikkoa. Ensi viikolla vien sydämeni lyömään sohjoiseen mäkeen, ja pääsen lukemaan ensimmäistä kertaa Peppi Pitkätossun tarinoita veljenpojilleni. Nämä ajatukset saavat sydämeni läikkymään.

Blogosfäärin arvioita kirjasta:

• Luetut, lukemattomat 
• P.S. Rakastan kirjoja
• Nenä kirjassa 
• Kulttuuri kukoistaa 

Polkujuoksijan parempi talvi

Sain kunnian viedä vastikään juoksuharrastuksen aloittaneen ystäväni ensimmäistä kertaa poluille juoksemaan. Alkumatkan aikana taisi käytössä olla jopa sana kuolemanpelko. Seuraavaksi ihmetys: tämähän on paljon monipuolisempaa, kuin tiellä juoksu! Samaan lenkkiin mahtui uusien lihasten löytymistä, itsensä ylittämistä ja iloisen leppoisaa seuraa. Päälle vielä metsän ihmistä korjaava vaikutus. Ja näin oli taas yksi onnellinen antanut hyvälle pikkusormensa.

Pian lenkin jälkeen saapuu sähköpostiviesti: ”Ja tyhmä kysymys… Miten polkujuoksua harrastetaan talvella?”

Ryhdyin kirjoittamaan vastausta, mutta tekstini maistui termisen- ja kalenteritalven vertailuineen saivartelevalta. Päätin kääntyä itseäni viisaampien puoleen.

Nina Heiskanen jäi mieleeni historian ensimmäisen Nuuksio Classic -polkumaratonin tulosluettelosta. Mietin pitkään, miten ihmeessä joku voi juosta niiiiin kovaa. Myöhemmin pääsin juoksemaan kimppalenkillä samaan letkaan, ja ihastuin Ninan reippaaseen asenteeseen.

Lähetän kysymyksen Ninalle. Vastaus saapuu muutamassa minuutissa:

”Periaatteessa samat polut ja urat ovat käytössä talvellakin, mutta ne on usein itse pidettävä kulkukelpoisina. Eli säännöllisin väliajoin vain juoksemaan. Kaupunkiolosuhteissa muut ihmiset ja etenkin koiralliset auttavat verkoston ylläpitämisessä.

Itseäni aina viehättää ajatus siitä, että polkujuoksu on kuin palaamista alkuun, aikaan ennen kunnon teitä. Polku on muodostunut sinne, missä on ollut paras ja helpoin kulkea turvallisesti. Ja yleensä niitä ovat käyttäneet myös eläimet.”

”Juosta voi aina ja säässä kuin säässä. Etenkin odotan kunnon jäätä merelle. Se taas tarjoaa uusia mahdollisuuksia ja voi kun tulisi kunnolla lunta. Lumessa kahlaaminen on parasta treeniä talvella!

Viime keväällä juostiin jäätä pitkin Vartiosaareen. Oli hieno uusi tuttavuus tällaiselle muualta Helsinkiin muuttaneelle.”

Hullaannun vastauksesta täysin! Koirista tuli heti kavereita. En ollut koskaan ajatellut, että jäälläkin voisi juosta. Haluan päästä heti kokeilemaan ja kokemaan!

Päätän kuitenkin kysyä myös toiselta asiantuntijalta. Terho Lahtinen, mies monen suomalaisen polkujuoksutapahtuman takana, ilahduttaa monipuolisella vastauksellaan:

”Polkujuoksija lenkkeilee aurattuja reittejä, hölkkää koirankusetuspoluilla, tarpoo umpihangessa, hiihtää, lumikenkäilee, skimbailee mäkiä ylös ja alas ilman hissiä, menee Tuusulan Voima-Veikkojen talvitrail-tapahtumiin, käy ulkomaanlomalla juoksemassa sulissa maastoissa, tekee voimatreeniä salilla tai ulkona, retkiluistelee, jos on jäitä, juoksee metsässä, jos ei ole lunta, suunnittelee tulevan kesän hienoja juoksuja, inspiroituu edellisen kesän kisavideoista, tutustuu muihin harrastajiin netin kautta ja yhteislenkeillä, ja varmaan vielä paljon muuta.”

Ja taas koirat mainittu!

Pöydälläni pyörii jo kartta. Suunnittelen reittiä uudelle aloittelijoiden retkelle. Tulisipa hirmuiset lumikinokset. En mitenkään malttaisi odottaa ensikertalaisten epäröivien askeleiden vierellä kokemista, epäuskoa, pohdintaa ja lopulta iloista hihkuntaa.

Terhon ja Ninan vastauksista inspiroituneena lähetän toiveen vuodenaikojen säätäjille: ”Ei kevättä ihan vielä!”

PS: Innostuitko Terhon vinkeistä?

Tässä muutama linkki niiden toteuttamista helpottamaan:

• Pääkaupunkiseudulla asuvat pääsevät kätevästi kokeilemaan lumikenkäilyä vaikkapa Oittaalta käsin. Kengät vuokraamosta
• Ilman hissiä mäen kiipeämistä (tosin nousu ilman suksia/lautaa) voi kokeilla SwingHell-tapahtumassa. Olin viime vuonna mukana. Kivaa oli!
• Retkiluistelu on turvallisinta aloittaa kokeneempien seurassa. Kuulun Suomen Retkiluistelijoihin. Suosittelen!
• Videotunnelmointiin sopii kooste viime kesän Nuuksio Classic -tapahtumasta
• Muihin harrastajiin voi tutustua Facebookin Helsinki Trail Running Club -ryhmässä
• Ensi kesän hienoja juoksuja voi suunnitella selailemalla Trailrunning.fi-sivuston kisakalenteria

7 päivää digipaastoa

Seikkailen verkossa etsien tietoa paastosta. Huomaan heti mokanneeni rankasti. Paaston perusohjeisiin kuuluu siirtymävaihe, taidolla paastoon laskeutuminen. Ennen digipaastooni siirtymistä naputan älypuhelintani vimmatusti. Jonottaessani pääsyä lentokoneeseen ehdin hyvin lähettämään sähköpostin, kuvaviestin, tekstiviestin ja heilauttamaan yhden kuvan Instagramiin.
Lento laskeutui. Kännykkäni pysyy taskussa. Matkatavarahihnan äärellä hymyilyttää. Kaikki 199 kanssamatkustajaa tuijottavat kännyköitään ja minä tuijotan tutkiskellen heitä.

Seikkailunhinku vai ennakointikyvyttömyys?

Hymy hyytyy, kun astun liian isoa laukkua retuuttaen ulos pakkaseen. Mökin osoite on tiedossa, mutta eipä tullut mieleen selvittää etukäteen miten sinne pääsee tai missä on lähin kauppa ja milloin se on auki. Entä missä on mökkiä lähin bussipysäkki ja kuinka myöhään voi hiihtää eli milloin laskee aurinko? Älypuhelin kaivaisi minulle vastauksen vaivatta kaikkiin näihin. Aurinko laski ja kauppa löytyi.

Tolkuton tiedonjano

Mökissä on Kustaa Saksin suunnittelemat mukit. Hamuilen kännykkääni. Haluan lukea lisää tästä suunnittelijasta. Kirjassa on minulle uusi sana: supinaatio. Ja taas käsi etsii verkkoa. Latukartan reunassa houkuttelevat teksti: torstaisin Aakenushiihto. Mitä? Missä? Miten? Haluan tietää! Ladulla haluan tietää lisää naavasta ja mökissä pohdin, miten saisin pulssimittarin kosketusnäytön pois päältä. Huomaan etsiväni jatkuvasti lisää tietoa. Onhan se ihan hauskaa tietää vähän kaikesta, mutta tarvitseeko pääni ihan oikeasti kaikki nämä tiedon sirpaleet? Voisinko jatkossa kirjata mieleen juolahtavat kysymykset paperille ja etsiä tiedon viikon päätteeksi, mikäli kyseinen tieto vielä silloin tuntuu merkitykselliseltä?

Yks juttu vielä..

Kun kommunikoi päivittäin monen eri kanavan kautta, ei olekaan niin helppoa muistaa nostaa lappua ihan joka luukulle. Vasta puolessa välissä viikkoa muistan, etten ole kertonut mökin vuokraajalle ettei hän tavoita minua millään välineellä. Voisiko hänellä olla tärkeää asiaa? Veljeni yrittää soitella närkästyneenä mutkan kautta. Hän ei ymmärrä, miten voin pitää puhelinta kiinni silloin, kun hänellä on tärkeitä uutisia?! Olen iloinen, että olemme toisillemme tärkeät. Saan ystäviltä ennakkoon mukaan toimitetun, liikuttavan lahjan. Miten voin olla kiittämättä heitä heti?

Jätän jälkiä, siis olen.

Miksi julkaisen kuvia ja sanoja verkkoon lähes päivittäin? Kun en julkaise, huomaankin kirjaavani ajatuksiani vihkoon. Kirjoitan ja piirrän. Ajatukset kirjoitan vain omaan käyttööni. Terveellistä jäsentelyä. Tätä voisin harrastaa paaston päätyttyäkin.

Ihan kokonaisia ajatuksia. Jopa omia

Lomilla olen aina nauttinut kirjojen ahmimisesta. Keikkunut antaumuksella lukukoukussa. Kun erilaiset härpättimet some-virtoineen ovat seuranneet mukana lomallekin, olen huomannut kirjaan keskittymisen muuttuneen vaikeammaksi. Kokonainen tarina tuntuu hitaalta, kun tilalle voi napostella digipaloja monilta eri tarjottimilta. Liikaa aivosokeria? Ajatusten valkoista vehnää? Haluan takaisin kyvyn nauttia kirjoista välittömästi – en vasta viikon aivojani lomatilaan rauhoiteltuani. Marko Suomi pohtii ajankäyttöä ja lukemista klassikkopostauksessaan. Aion seurata näitä ajatuksia. Some-virta saa nyt väistyä myöhäisilloista ja aikaisista aamuista.

Kun en viikkoon tuuppaa päähäni toisten ajatusten palasia, huomaan ajattelevani itse. Ihan kokonaisia ajatuksia. Omiani. Omia ajatuksia kannattaa ravita ja ravistella muiden ajatuksilla, mutta eivät kukatkaan kasva, jos niiden päälle kippaa jatkuvasti ravinteita ja multaa.

”Arvoisat matkustajat, pyydämme teitä sulkemaan turvallisuussyistä matkapuhelimenne ja muut elektroniset viestintävälineenne nousun ja laskun ajaksi. Kytkettehän puhelimenne lentotilaan ennen laitteen sammuttamista.” Kuulutus kotimatkalla hymyilyttää. Kyllä, kytken toistekin – en vain lennon ajaksi.

Musta mieletön taikatalvi

Olen aina ihmetellyt muiden tarinoita lapsuuden valkoisista jouluista. Mielestäni lapsuuteni joulut olivat aina lumettomia ja kylätie tummaa jäätikköä. Aattona sain tehtäväksi kiikuttaa naapuriin hyasintin. Toinen käsi kukkatötterössä, toinen puunrunkoa puristaen mietin, miten liukuisin ehjänä seuraavalle puulle. Heti kotiin päästyäni sain avata naapurille oven. Oli jännittävää saimmeko vastalahjaksi saman- vai erivärisen hyasintin.

Lumettomat talvet olivat piinaavia. Halusin hiihtää. Parin onnellisen, valoisan, lumisen päivän jälkeen mieli mustui jälleen kilpaa maan kanssa. Paloheinän kilometrin mittainen latusirkus tuli tutuksi.

Hukatessani aikaa laduttomien latupohjien murehtimiseen on luonto tarjoillut upeita talvielämyksiä ihan joka vuosi.

Onneksi olen älynnyt nostaa pääni ja löytänyt huikeita juttuja. Viime viikko tarjoili monta talvista helmeä. Maanantaina espoolaispuut hohtivat sokerikuorrutteisina. Yllättävimmät luontoelämykset löytyivät lenkkipolun varren kosken jäätaidenäyttelystä. Pimeä ilta loi upeat puitteet otsalamppuiselle valonäytökselle.

Torstaiaamun maastopyörälenkki käynnistyi lempeässä udussa sulaa hiekkatietä siivutellen.

Pieniltä poluilta löysin juuri sopivan haastavia (matalia) juurakoita leveämpien polkujen avautuessa jääkenttinä, joilla sain riemuita rapisevista nastarenkaista. Sopivan jännittävää, opettavaista ja ennen kaikkea hurjan hauskaa!

Lauantaina sain kokea jotain, mitä luulin olevan vain saduissa ja retkiluistelijoiden reissutarinoissa. Pääsin aivan kirkkaalle superluonnonjäälle.

En tiennyt olisinko nauttinut luistelusta vai tuijottanut polvillani lumoutuneena läpinäkyvän jään miljoonia, pieniä taideteoksia. Tein molempia. Täysillä. Polvisuojille oli käyttöä. Ryömin ja riemuitsin.

Lumme kurkkii jään alta: ”No onkos tullut kesä?”

Sunnuntai toi lumipyryn, mutta Skrinnareiden ryhmän mukana ehdin kuitenkin Tuusulanjärvelle kokemaan vielä toisenlaisen luisteluelämyksen. Lauantaina etenin jäätä opetellen, koputellen. Sunnuntaina pääsin viilettämään kokeneen letkan jatkeena 35 km:n matkan sakenevassa lumipyryssä pitkin pitkää, jäätynyttä järveä.

Vaikka viikko vierähtikin myönteisesti hyperventiloiden, odottavat sukset eteisessä täydessä valmiudessa ja katsovat aina ohi kulkiessani kysyvästi: ”Joko mennään?”