113 (k)ilometrin mittainen flow

20. elokuuta 2015 klo 9.30 Terhi Jaakkola kirjoitti:
Tässä ehdotukseni MM-vauhdiksi:
88 km linnuntietä = 114 km kuljettua matkaa
21 km linnuntietä / 6 tuntia
3,5 km linnuntietä / 1 tunti = 4,7 km kuljettua matkaa / tunti
Suunnitellaan siis neljä 6 tunnin pätkää. Kun kokonaispläni on hahmottunut, yritetään tehdä viimeisestä pätkästä korkeintaan viiden tunnin mittainen.
Perusteena Someron rauhallinen yötaivallus, jossa kuljimme 8 tunnissa 43 kilometriä. Samalla vauhdilla pääsisimme 129 kilometriä.
Miltäs kuulostaa?

20. elokuuta 2015 klo 9.57 Merja Enroos kirjoitti:
Kuulostaa hyvältä! Tosin tuo lähes 5 km tunnissa voi olla kyllä aika paljon, ainakin yön pimeinä tunteina ja loppua kohden. Ja hitaissa maastokohdissa…. Mutta lähdetään yrittämään! Huomioidaan vaan reittiplänäyksessä, että jos paukut on loppu, että päästään tulemaan joku oikoreitti tms. lyhempikin vaihtoehto lopussa. Mutta jos saadaan 100 km talsittua vuorokauden aikana, ollaan kyllä aikamoisia oman maailmamme mestareita!

Kiilopään kylmäkylpylä Kuva: Terhi Jaakkola

Kiilopään kylmäkylpylä

220 senttimetriä kisaa varten mitattua reittisuunnittelulankaa repussamme saavumme Kiilopäälle. Tunturi täyttyy kilpailijoista kaikista maailman kolkista. Vanhimmat ovat puhaltaneet syntymäpäiväkakuistaan kerralla jo yli 70 kynttilää. Ahkerimmat ovat kiertäneet kaikki lajin 13 tähän mennessä järjestettyä MM-kisaa. Emme saavu vain kisakeskukseen, vaan solahdamme mukaan maailmanlaajuiseen yhteisöön. Riemukas retkueemme valtaa pian majoituksen ohi virtaavan tunturipuron omakseen. Siellä viilennämme kisajännitystä aamuin illoin.

Kisaa edeltävä viikko on tyypillistä jännityssekoilukierrettä, jossa psykofyysinen ihmismössö yrittää käyttäytyä ihmisiksi. Ainoana toiveena: olisipa jo lähtöviivalla – silloin kaikki helpottuu. Nyt tyyni saapuu päähäni kuitenkin jo edellisenä iltana. Juuri ennen nukahtamista sanon taisteluparilleni: ”Nyt on kaikki hyvin.”

MM-kyltillä Kuva: Terhi Jaakkola

Kansainväliset rogaining-säännöt kieltävät koirat ja aseet kilpailun aikana.

Edessä olevaa 24 tunnin koitosta enemmän pelottaa suunnistus tiettömässä kansallispuistossa. Eksymmekö Venäjälle? Pysäyttääkö joku meidät rajalla? Hoidan päävastuun joukkueemme suunnistuksesta. Tunturisuunnistuskokemukseni rajoittuu vuoden 1994 Luosto-Jukolan superpummikkaaseen reissuun. En uskalla ottaa yhtään riskiä, joten reittisuunnitelmastamme muodostuu hyvin varovainen, vaikeita rastipisteitä kaihtava.

Matka ensimmäiselle rastille taittuu kansainvälisessä letkassa polkua tarpoen. Leppoisasti tunturiin noustessa ehdin maistelemaan karttaa. Käyrät puhuvat minulle, ojat ovat paikoillaan, värit selkeitä. Itseluottamus kasvaa. Seuraavat rastit osoittavat kartan toimivuuden pääni kanssa. Muutamme reitinvalintoja ja lisäämme matkalle vaativampia rasteja.

Mallirastilla kisan aattona. Kuva: Terhi Jaakkola

Mallirastilla kisan aattona. Leimaussysteemi poikkesi tutusta emit-järjestelmästä.

Pohja on kova, maisema avara, kasvillisuus arktisen kyykyssä. Loivassa alamäessä en pysty enää jarruttelemaan. Kysyn pariltani voisimmeko juosta vähän, vaikka vauhti on sovittukin hyvin maltilliseksi. En voi olla juoksematta. On liian kaunista. Jalat eivät suostu pysymään maassa.

Rastit ovat paikoillaan. Aurinko paistaa. Kohtaamme ensimmäisen poron ja liikutumme. Viidennelle rastille saamme edetä loivia tuntureiden lakia 2,5 kilometrin avaran matkan. Tuntuu kuin olisin solahtanut maailman hienoimpaan polkujuoksuvideoon ja toivon, etten heräisi unesta ihan heti. On niin ihanaa, että itkettää. Mihinkään ei satu. Kaikki toimii.

Rengastettu sammal Kuva: Terhi Jaakkola

Kisaa ennen leimauskapulat sinetöidään kiinni ranteisiimme.

Muiden juodessa kilpailuissa litroittain vettä, minä annostelen juomani pipetillä. Nyt kauhomme täytettä astioihimme tunturipuroista. Juomakelpoista vettä on tarjolla ihan kaikkialla ja maku on niin uskomaton, että juon herkutellakseni – en janooni.

Herkullinen vesi kulkee mutkaisissa uomissa, joista yksi käänne sekoittaa sisäisen suunnistajani täysin. 20 minuutin ajan onnistun uskottelemaan itselleni, että olemme joen itäpuolella, vaikka kuljemmekin länsipuolta täysin toiseen suuntaan. Sitten on pakko pysähtyä. Ja samalla kaikki notkelman lentävät otukset huomaavat herkkuhetken koittaneen. Silmissä on mustanaan ötököitä ja korvat täyttyvät ininästä. En pysty keskittymään. ”Tämä on nyt todella noloa, mutta voisitko heilutella karttaasi ja hätistää ötökät ympäriltäni, kun yritän kuunnella ajatuksiani ja löytää meidät kartalle?”, huomaan sanovani. Joukkueemme toimii saumattomasti ja pian kipuamme taas kohti rastia pienen uudelleen reitityksen jälkeen.

Innokkaat sammalet Kuva: Tom Toivonen

Juuri ennen karttojen jakoa. Emme vielä tiedä miten uskomattoman upea seikkailu meillä on edessä. Helena – kiitos superhyvistä kisaleteistä taas kerran!

Syömme mustikoita ja variksenmarjoja. Kohtaamme kirkkaita lampia, läkähdyttävän kauniita kankaita, tupasvillapeltoja. Uimme joen yli.

Olen onnellinen. Ihan kokoajan ja välillä vielä onnellisempi. Kun tyynenä kesäiltana ui aivan hiljaisessa järvessä, voi tuntea samanlaista pehmeää onnellisuutta. Kesäjärvessä uivan yllättää aika ajoin veden kylmempi laikkua. Samanlaisia onnenlaikkuja läikkyy jostain minuun koko kisan ajan.

Valitsemme rinteessä väärän puron. Etsiskelyyn vierähtää tovi. Harmitus katoaa, kun kiipeämme taas ylös avotunturiin. Taas on ihan pakko juosta. Meditatiivisessa mielentilassa leijumme pitkin tunturia auringonlaskua ihaillen. Auringon tilalle syttyvät tähdet ja otsalamput.

sinettipussi Kuva: Terhi Jaakkola

Puhelin hätätilanteita varten sekä kaikki GPS-dataa näyttävät laitteet sinetöidään kisan ajaksi pussiin. Numeromme 313 on joko sijoitustamme enteilevä tai ehkä viittaa lopulta kulkemaamme matkaan: 113 km. Kyseessä oli myös historian 13. MM-rogaining-kilpailu.

12 tunnin kohdalla on todella vaikeaa, mutta pienen tauon jälkeen minut valtaa taas flow. Ajattelen appelsiinia. Kuinka hyvältä appelsiini maistuisikaan. Kuljen tunteja ajatellen vain appelsiineja. Ja sitä, miten hienoa olisi olla poro. Taisteluparini tahti hidastuu. Minulta sammuu lamppu. Yhden lampun varassa pysähdymme ihastelemaan yössä hämähäkin seittiä.

Olemme laatineet suunnitelman, jossa pimeässä ja kaikkein väsyneimpänä kuljettavat kohdat ovat suunnistuksellisesti helpoimpia. Aamuyöllä huomaamme näiden rastien olevan myös kaikkein matalimmissa maastonkohdissa. Suklaat ja sormet jäätyvät. Normaalisti kovin puliseva kaksikkomme tarpoo aivan hiljaa. Molemmat käyvät mielessään läpi reppujensa sisältöä: mitä voisin vielä pukea päälleni. Jo yhden korkeuskäyrän nousu helpottaa oloa. Poikkeamme suunnitelmasta ja jätämme yhden rastin väliin.

Tunturipuron kuvaaja Kuva: Tom Toivonen

Matkalla aamu-uinnillle kisan aattona. Takana aamulenkki ja pieni puronvarsijooga.

Sammalkaverini vauhti hiipuu entisestään. Mietin mielessäni, miten voisin vielä kannustaa jaksamaan. Onko edes inhimillistä kannustaa, kun takana on jo 16 tuntia taivallusta? Mitä silloin saa sanoa olemalla vielä ihminen? Mutta jaloillani on vahva vimma päästä eteenpäin. Kaivamme yhteisen historiamme ensimmäisen kerran hinausköyden käyttöön. Ja yhtäkkiä elämä helpottuu täysin. Saan pidettyä taisteluparini pulinaetäisyydellä. Vauhtimme kasvaa. Aurinko lämmittää taas.

Kolmen kilometrin päässä maalista teemme kiperän valinnan. Päädymme varmistelemaan ja jätämme suunnitellun kuuden pisteen rastin käymättä. Emme halua yhtään maalista myöhästymisen aiheuttamaa miinuspistettä.

Laskettelemme kohti kisakeskusta Ahopäältä saapuvaa polkua pitkin. Muistelen elämäni ensimmäistä Lapin reissua 30 vuoden takaa. Silloin hiihdin marraskuisessa valossa tätä samaa reittiä. Sain lapinkasteen, ihailin keloja ja podin koti-ikävää. Silloin en voinut kuvitellakaan millaiselle reissulle tänne vielä palaisinkaan.

Leimaamme joukkueemme maaliin taivallettuamme 23 tuntia. Olo on käsittämättömän leijuva. Hihkumme ja riemuitsemme.
Maalissa nopeakin vilkaisu karttaan paljastaa monta laatimaamme viisaampaa reittisuunnitelmaa. Olemme kuitenkin ylpeitä suorituksestamme. Reittisuunnitelman teimme kaikella sillä viisaudella ja kokemuksella, joka meillä oli suunnitelmaa tehdessä käytössämme. 23 tunnin jälkeen olemme tietenkin paljon kokeneempia.

Kaverit rivissä Kuva: Terhi Jaakkola

Kotimatkallakaan hymy ei hyydy. Kiitos Te upeat tyypit – mieletön reissu!

Pelkkä kisaan osallistuminen oli elämys, josta riittää pureskeltavaa vuosikausiksi. Osallistumistakin upeampaa oli matka kokonaisuudessaan. Matka, joka alkoi talvisena aamuna uimahallin kahviossa joukkueita ja lentoaikatauluja pohtien. Kaikki ryhmämme yhdessä kokemat naurut, jaetut opit, MM-treenit ja hilpeät hetket. Tännekö ne johtivat? Tunteikkaaseen tunturiin.

Keräämme ryhmän kaikki kuplivat juomat, leiriydymme auringonpaisteisen tunturipuron varteen viilentämään rääkättyjä jalkojamme ja kohottamaan maljoja upeille suorituksillemme. Taskuuni saapuu viesti kotoa kisaa jännittävältä mieheltäni:
”Sammalet alustavissa tuloksissa oman sarjan kolmas ja yleisessä 105. Loistavaa! Onneksi olkoon!”

Olemme KOLMANSIA! Oho!

PS: Sinettipussista avattu mittari paljasti kulkemaksemme matkaksi 113 (k)ilometriä.

Linkkejä:

Kisaraportteja:

1 / 1600 osa ruususta

Kuopio-Jukola mediakeskus 2014 Kuva: Terhi Jaakkola

Sain sähköpostin viime kesän Jukolan kilpailunjohtajalta Jouko Kaihualta, jossa hän kertoi Kuopio-Jukolan saaneen kunniakirjan 239 vuotisjuhliaan viettäneeltä Kuopion kaupungilta Esimerkillisestä ryhmäsuorituksesta.

Olin viime kesänä yksi Kuopio-Jukolan noin 1 600 talkoolaisesta. Meille jokaiselle kilpailunjohtaja viestitti tänään: ”Kiitos tästä kuuluu teille jokaiselle!”

Viime kesän unohtumattoman upeista talkookokemuksista kirjoittelin otsikolla Gravitaatio kadoksissa. Nousen edelleen hieman ilosta ilmaan, kun muistelen viime kesän talkookokemuksia. Vaikka Kuopion kaupungin huomionosoitus olikin vain kunniakirja ja ruusu, ilahdutti tällainen muistaminen, ja erityisesti kilpailunjohtajan oivallus kiittää meitä kaikkia talkoolaisia.

Jukola 2014 toimitsija Kuva: Terhi Jaakkola

Talkoisiin voi osallistua ihan jokainen. Mukana voi olla monella tavalla, vaikkapa soppaa jakamalla. Ensi kesän talkooletkaan voi ilmoittautua jo täällä.

Toki Jukolaan kannattaa osallistua ihan juoksijanakin. Kuka lähtee mukaan? Vielä 204 yötä aikaa. Etkö osaa vielä suunnistaa? Opit kyllä. Voin opettaa.

Gravitaatio kadoksissa

Vesitaso, minä ja lentäjä-Mönkkönen
Viime viikolla muutamakin tuttu postaili some-kanavissaan sitaatin:
”What if I fall?

Oh, my darling,
what
If you fly?”

Näin kävi minulle. Lensin. Eikä painovoima oikein toimi kohdallani vieläkään. Leijailen edelleen enkä tiedä toivunko entiselleen enää ikinä.

Viime vuoden Jukola-viikonloppuna seurasin ihailusta soikeana Vierivä sammal -ystävääni, joka osallistui elämänsä ensimmäistä kertaa Venlojen viestiin ja siinä samalla autteli vapaaehtoisena viestintä ja media -porukkaa. Joku siemen jäi kytemään. Kun tänä vuonna verkkoon ilmestyi mahdollisuus ilmoittautua vapaaehtoiseksi Kuopio-Jukolaan, ryntäsin mukaan ensimmäisten joukossa.

Jukolaa edeltävällä viikolla kuuntelin Uusi Lastensairaala 2017 -hankkeeseen puolen vuoden ajan työpanoksensa lahjoittavaa Thomas Noreilaa, joka totesi: ”Lähdin mukaan projektiin ollakseni onnellisempi.”

Samasta talkootyön ilosta kirjoitti Kirsi Pehkonen Savon Sanomien pääkirjoituksessa Kuopio-Jukolan aattona: ”Kuopio-Jukolaa tosin ei rakenneta orjuudessa, vaan vapaaehtoisesti. Se näkyy tekijöiden ilmeissä. Keskittyneitä mutta hyväntuulisia, määrätietoisia mutta ystävällisiä.”
”Hassua kyllä, työ josta ei makseta, tuntuu erityisen arvokkaalta. Kokemus siitä, että on pieni hyödyllinen osa suuresta koneistosta, tekee hyvää. Usko kanssaihmisiin, ihmisten kykyyn ja haluun toimia yhteiseksi hyväksi vahvistuu.”

Nämä ajatukset mielessäni pakkasin läppärini, lumiani ja laturini reppuun. Ajattelin saavani investoimalleni ajalle korkean katteen. Tulisin iloiseksi. Olen saanut nauttia elämäni aikana lukuisista upeista Jukola-viikonlopuista. Ajattelin, että nyt on minun vuoroni olla tekemässä tapahtumaa muille.

Kuinka väärässä olinkaan.

Jo ennen tapahtuman alkua pääsin mm haastattelemaan säkenöivää, umpikoukuttunutta ja iloisen jännittynyt Annikaa, kuvaamaan karjankutsunnan MM-voittajaa ja raportoimaan hauskan tarinan siitä, miten rastiriipusten sekaisin menneet ilmansuunnat selvisivät. Korvaamattomia kokemuksia.

Ja sitten postiini putoaa kaino viesti:
”Kiinnostaisiko tällainen lisäpesti: Kuvauspäällikkömme lähtee vesitasokoneen kyytiin kuvaamaan kisakeskusta ja mahdollisesti Venlojen lähtöä. Mukaan mahtuisi myös videokuvaaja, joka voisi kuvata videokuvaa kisakeskuksesta ja ympäristöstä. Haluaisitko olla tuo videokuvaaja?”

”Mutta enhän minä ole videokuvaaja. Eihän minulla ole videokameraa. En ole TV-toimittaja. Mutta enhän minä ole kuvannut koskaan mitään tällaista, saatikka lentokoneesta.”, hätäilen. Mutta minä olen paikalla, minulla on kamera ja minua on pyydetty. Nyt ei ole aika kainostella, vaan tarttua hetkeen kaksin käsin. Ja niin minä nousin taivaalle kuvauspäällikkö Petri Jauhiaisen ja lentäjä-Mönkkösen kanssa kuvaamaan Venlojen lähtöä.

Endorfiininmetsästäjä vesitasossa Kuva: Petri Jauhiainen

Viikonlopulla on takataskussaan loputon nippu yllätyksiä: pääsemme kuvaamaan myös Jukolan lähdön. Keli on kirkastunut. Ilma tyyntynyt. Istun talkooteltassa kuvaajan kanssa ja piirrämme paperipalalle lentosuunnitelmaa. Jukolan lähdön kajahdettua lentää Hornet yli kisakeskuksen. Piirrämme Hornetin mukaan suunnitelmaamme. Nipistän salaa itseäni. Tuntuu hyvin epätodelliselta. Hornet ja minä samalla paperilla.

Kuopio-Jukolan kisakeskusta ympäröivät uskomattoman upeat järvimaisemat. Auringon hipoessa taivaanrantaa liihotamme peilityynien vesien yllä. Puut näyttävät ylhäältä satukirjasta poimituilta. Kultaiset, keltaiset karvamadot luikertelevat pitkin savolaista metsää.

Opin suunnistamaan 30-vuotta sitten. Olin pohtinut, miten tätä paalua juhlistaisin. En mieti enää.
Kuopio-Jukola Kuva:Terhi Jaakkola

38 kisaa merellä ja metsissä

Croatia Open Kuva: Terhi Jaakkola

Syksyisellä polkulenkillä kaverini kertoi tuttavastaan, joka treenasi vuoden ajan triatlonin puolimatkalle. Kisa-aamun koittaessa kuume esti osallistumisen. Kuulin hänen kommentoineen pettyneenä: ”Kaikki ne aikaiset aamut uimahallilla ja muutkin treenit – aivan turhaan!”

Olin hetken surullinen tämän turhaantreenaajan puolesta. Viime vuonna uin, hiihdin, meloin, suunnistin, juoksin, pyöräilin ja harrastin monen monta muuta lajia yhteensä 331 kertaa. Uin 108 kertaa ja näistä suurimman osan aikaisin aamulla. Jokaiseen sporttailuun lähdin vain siksi, että halusin urheilla juuri silloin, siinä hetkessä. Minusta on hauskaa olla sellaisessa kunnossa, että voin lähteä kisailemaan ja kokeilemaan kaikenlaista, kun hauska tapahtuma osuu kohdalle. Vuonna 2013 osui aika monta. Vuosi oli uskomaton, upea.

Helmikuussa osallistuin elämäni ensimmäiseen seikkailukisaan. Toukokuussa tein jotain, mitä luulin mahdottomaksi: superkaverini kanssa sinnittelimme 12 tunnin rogain-kisan läpi. Kotimatkalla huokaisimme molemmat: ”Tämä on ehdoton yläraja. Tämän pidempään kisaan emme lähde!” Nyt olen jo aivan valmis pyörtämään päätöksen. Salpaus-rogain oli merkityksellinen myös toisesta syystä. Siellä kisasimme ensimmäisen kerran Vierivät sammalet -nimellä.

Toukokuun hauskimmat kommellukset koin Spring Adventuressa, joka oli elämäni ensimmäinen kesäseikkailukisa. Spring Adventure Kuva:TerhiJaakkolaKesäkuussa huomasin pohtineeni jo vuosikaudet, että joskus vielä osallistuisin oikeaan Jukolan-viestiin – siis siihen miesten viestiin. Venloissa olen toki juossut useita kertoja. Onneksi tajusin kysyä itseltäni mikä estää osallistumisen juuri tänä vuonna. Elämys oli upea!

Kesälomaa maustoi erittäin hauska, kansainvälinen ja värikäs Croatia Open, jossa rikoin aivan taatusti oman hitausennätykseni sekä osallistuin ensimmäistä kertaa sprinttimatkalle.

Nuuksio Classic Terhi Jaakkola Kuva: Tommi LainemaElokuun viimeisenä päivänä jalkani vaihtuivat siipiin ja kiitelin Nuuksio Classicin läpi käsittämättömällä vauhdilla. Joinain päivinä kaikki palaset ovat kohdillaan. Tuon päivän tunnetta aion maistella vielä monta vuotta tästä eteenpäin.

Kisavuoden huipensi Vierivien sammalten X-kaadon huima kolmas sija naisten kisasarjassa sekä iloinen kisakauden päätöspurjehdus.

Hämmentävän hieno vuosi takana. Repussa huima läjä elämyksiä ja oppeja.

Uusi vuosi on juuri räiskitty käyntiin. Muutaman yön päässä häämöttää jo Loppiaisrogain. Tänä vuonna osallistun kisaan pyöräillen. Jälleen aivan uusi kokemus luvassa. Mukava kisanodotustunnelma poreilee jo mielessä.

Vuoden 2013 kisat

6.1.2013

Loppiaisrogain Rogain

24.2.2013

SnowFlakes   Talviseikkailu Seikkailu

4.5.2013

Salpausrogain – 12   tunnin sarja Rogain

11.5.2013

Spring Adventure Seikkailu

Touko-syyskuu

11 kertaa   Tiistaikisoissa Purjehdus

Touko-syyskuu

11 kertaa Westhouse   Cupissa Purjehdus

7.-9.6.2013

Slam Suursaari Race Purjehdus

15.-16.6.2013

Venlat & Jukola Suunnistus

5.-7.7.2013

Hangon Regatta Purjehdus

23.-24.7.2013

Croatia Open Suunnistus

16.-17.8.2013

Helsinki-Tallinna   Race Purjehdus

31.8.2013

Nuuksio Classic Polkujuoksu

20.-22.9.2013

Tahko Sailing &   Golf Golf

28.10.2013

X-kaato Seikkailu
LUONTOHAASTE

Tartu haasteeseen ja lähde kanssamme seikkailulle Suomen luontoon!

Totaalisen pihalla / Totally out

Sekalaisia kertomuksia kiipeilystä, talvivaelluksista ja niihin liittyvistä asioista sekä aivopieruista / Random stories of climbing and winter skihikes and things related to those // Follow me on twitter @LauriHilander

Elämäntapana Elämä

Kiivetään vuorille, juostaan alas, matkustetaan maailman ääriin.

liikuntapaivakirjacom.wordpress.com/

Nelikymppinen (42) täti-ihminen harrastaa triathlonia ja syö kasvisruokaa

Heiluva Setä

Voisiko setä jaksaa heilua uuvuttamatta itseään?

Helena Kemppainen

Allergisen elämää, reseptejä ja vinkkejä.

Lyhyenä hetkenä

Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.

OUT OF OFFICE

#Maisemaonnellinen maastossa ja maailmalla

Juuret maassa

Maanläheistä elämää kaupungin laidalla ja koulutusta luonnon antimien hyödyntämisestä.

Huitelua

METSÄ • TUNTURIT • VUORET

kristiinatee

tavallisen poluntallaajan blogi, josta löydät retkeilyä, liikuntaa, purjehdusta, havaintoja, sattumuksia ja ajatelmia ruokaakaan unohtamatta

Wow-Palvelua!

Ylivoimaisia asiakaskokemuksia luomassa

Pipo silmillä

Lumeen rakastunut seikkailija

Ukonilma.com

Outdoor endurance adventures - any weather

Onnellisen tädin treeni

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada liikunnallinen aikuisuus. Keski-ikäistyvä täti bloggaa liikunnan ilosta, ystävyydestä ja kokemuksista uusien ja vanhojen lajien ympärillä. Inspiraatioksi ihmisille, jotka haluavat löytää oman tapansa liikkua painosta, iästä ja olosuhteista huolimatta ja niistä johtuen.

Saaressa

Elämää meren keskellä