12 ajatusta kuntoutujalle

Postilaatikkooni tipahti viesti: ”Olen lukenut blogiasi, ja muistin, että sinultahan leikattiin nilkka viime vuonna. Minulla on sama ruljanssi edessä kuukauden päästä…kuntoutuksesta haluaisin pitää huolta. Olisiko sinulla vinkkejä leikkauksen jälkeiseen elämään ja nilkan kuntouttamiseen?”

Tulevalla potilaalla on edessä peroneusjänteen operaatio. Samainen pala parsittiin vasemmasta nilkastani kasaan 11 kuukautta sitten.

1. Nappia

Sain tämän neuvon itse ennen leikkausta: leikkauksen jälkeisinä päivinä kannattaa syödä aivan kaikki särkylääkkeet, mitä annetaan. Pientäkään kipua ei kannata sietää. Näin annat elimistön keskittyä ensimmäisinä toipumispäivinä kriittisimpään tehtäväänsä.

2. Kynä ja paperi

Heti leikkauksen jälkeen tunnet olevasi aivan kartalla. Viikon päästä tajuat olleesi aivan pihalla. Leikannut lääkäri käy tervehtimässä sinua hyvin pian leikkauksen jälkeen. Saat ajan lääkärin tapaamiseen viikkojen päähän ja käteesi lapun, jossa lukee: sinulle tehtiin struptura druxtura fixtuura onnistuneesti. Ota siis mukaan kynä ja paperi. Kirjoita muistiin kaikki, mitä lääkäri kertoo heti leikkauksen jälkeen. Ehkä pyydät häntä vielä piirtämään havainnollistavan kuvan? On mukavampaa köllötellä kotona kipsi kohden kattoa, kun yöpöydällä on paperi, jossa on selvällä suomenkielellä: kaikki meni hyvin. Paranet kyllä.

3. Liiku

Kuuntele lääkärin, hoitajien ja fysioterapeutin ohjeita siitä, kuinka paljon ja kuinka nopeasti voit liikkua. Käytä suositeltuja tukia, keppejä ja teippejä. Ennen kaikkea kuuntele itseäsi. Älä kuuntele ystävää, miestä, naapuria, postikantajaa ja hortonomia, jotka voivottelevat tilannettasi, ja kehottavat sohvan pohjalle. Ihmisen sisällä täytyy virrata, jotta rikotut palat pääsevät uusiutumaan. Seisova vesi ummehtuu. Paikallaan olo ei paranna. Liiku, keiku, heilu.

4. Sairaslomaile

Nauti sairaslomasta – se on sinun työtäsi. Pohdinta siitä, voiko mennä ulos talosta, hymyillä, nauttia tai rouskuttaa kulttuuria, on turhaa. Hyvä mieli saa kehon paranemaa nopeammin. Sairasloma on paranemista varten. Tee outoja juttuja. Jotain, mitä arki ei muuten salli. Pyydä kaveri kuskaamaan sinut kahvilaan, kirjastoon, taidenäyttelyyn – rauhallisiin paikkoihin, joissa voi nostaa jalan ylös ja liikkua kömpelösti. Heittäydy hemmoteltavaksi, tuhlaa aikaa. Muista kiittää kaikkia kahvia keitelleitä ja kuskina toimineita vuolaasti jälkikäteen.

5. Vauvahiero

Kun jalasta on napsittu tuhat piuhaa poikki, ei jalka tiedä olevansa jalka. Silittele jalkaa heti leikkauksen jälkeen joka päivä, jotta se ymmärtää olevansa osa sinua. Kun arpi on parantunut hiero myös arpea. Jos olet heitä, jotka käyttävät kuorintavoidetta, voit lisätä rutiineihisi arven hieronnan kuorinnan yhteydessä. Arpikudos on hölmöä materiaalia – iho viisasta. Mitä pikemmin arpi muuttuu ihoksi, sen paremmin jalka toimii. Leikkaus on elimistölle melkoinen säikähdys. Ehkä Tension Releasing Exercises (TRE) tuo jollekulle avun?

6. Älä sairasta

Kannattaa tehdä fysioterapeutin ohjauksessa vain ehdottoman välttämättömät kuminauha- ja pallojumpat. Pyydä konkreettinen tavoite, ja päätä itse milloin tämän tavoitteen saavutat. Muuten keskity liikkumaan monipuolisesti, koska liikkuminen on kivaa. Jos ei ole, etsi lajit, jotka ovat juuri sinun mielestäsi hauskoja. Itse hinkkasin liian kauan fysioterapeuttien toipumisjumppailuja ja pidin itseäni kuukausitolkulla ajatuksissani sairaana.

7. Poista turvotus

Annoin jalkani olla liian kauan liian turvoksissa. Turvonnut jalka ei pääse toipumaan täydellä teholla. Kannattaa kokeilla kompressiosukkia ja vesijuoksua turvotuksen vähentämiseen. Märkäpuku muuten kelluttaa niin hyvin, ettei vesijuoksuvyötä tarvitse lainkaan. Märkäpuku päällä voi juosta villinä ja vapaana jopa Suomen vesissä.

8. Reisipenkki

Kuntosalit eivät oikein viehätä minua. Siksipä keskityin jumppailemaan kotikonstein. Melkein kaikki onnistuukin kotona, mutta jos nyt menisin leikkaukseen, kävisin muutaman viikon ajan leikkauksen jälkeen tehojumppaamassa reiden takaisin tähän maailmaan kuntosalilaitteissa heiluen.

9. Tasapainolauta

Fysioterapeutti suosittelee sinulle tasapainolautaa. Sitkeinkin tyyppi tulee seisoskelleeksi tasapainolaudalla vain rajatun ajan. Jos haluat toimivan jalan, tee sillä asioita, joihin tulet jalkaa tarvitsemaan jatkossa, ja jotka ovat sinun mielestäsi hauskoja. Olin onnekas. Pääsin asumaan veneeseen kesällä loman ajaksi. 24/7 veneessä tasapainoilua oli ehdottomasti parasta kuntoutusta jalalle. Ehkä vuokraat SUP-laudan kesäksi? Tai etsit Suomen juurakkoisimmat polut ja yrität kävellä juurakoita pitkin maahan koskematta. Hauskaa ja taatusti nilkan toipumista edistävää!

10. Mistä ongelma johtuu?

Kuntoutusta enemmän olen keskittynyt pohtimaan, mistä ongelma johtuu? Mitä voin tehdä, jottei ongelma toistu.

11. Keskity siihen mitä voit tehdä

Aktiivisesti liikkuva törmää aina päiviin/viikkoihin/kuukausiin, jolloin ei voi harrastaa rakastamaansa lajia. Juoksupalstoilla voivotellaan kuinka monta päivää on kulunut juoksematta, ja hihkutaan miten hienoa on hypätä lenkkareihin tauon jälkeen. On oma päätös sairastaako vai elääkö ihan jokaisen päivän täysillä.

Huomaamattani olen päättänyt elää. Tajusin vasta vuoden ensimmäisinä päivinä pitkää lenkkiä juostessani, että minähän voin juosta. Tajusin, että menneeseen vuoteen on mahtunut käsittämätön määrä hienoa hikoilua ja liikuntaelämyksiä, vaikka pala minusta onkin ollut telakalla.

12. Totuus

Mikään edellä mainituista ei ole absoluuttisen totta. Nämä ovat vain minun ajatuksiani. Ortopedi, fysioterapeutti, äiti, isä, supersomettaja, pappi, poliisi ja opettaja – kaikki ovat omien alojensa asiantuntijoita. Kun on kyseessä oma keho, on jokainen itsensä paras asiantuntija. Oman kehon kuuntelun oppiminen on hidasta ja haastavaa. Kuuntelun tueksi tarvitaan toki eri asiantuntijoiden lausuntoja ja ajatuksia, mutta päättävä kaveri seisoo aina omissa sukissasi.

Jos en olisi viettänyt kuukausia telakalla, olisin juossut yhden tossuparin puhki. Nyt olen oppinut tekemään kajakilla eskimokäännöksen ja kutomaan räsymattoja. Tiedän, että jaksan polkea Espoosta Keuruulle kolmessa päivässä, ja että jokaisen suljetun oven vieressä on ikkuna, josta voi kiivetä ulos, ja lentää kohti uusia seikkailuja.

Toivottavasti joku ajatuksistani antaa kysyjälle himpun iloa ja aineksia omiin oivalluksiin!

Onnea matkaan!

Aikaisemmat kirjoitukseni vasemman jalkani remontista:

• Havahduin, jotain on pielessä: Narinaa vasemmalta
• Leikata vaiko eikö? Kapselin kaipuu
• Vamma saa nimen: ruptura longitudinalis tendinis peroneus longus: 10 tikkiä laudalla
• Lähikuvassa jalka kipsissä: Endorfiininmetsästys remonttitauolla
• Yyy-kaa-koo-nyt-kuntoudutaan: ”Rouva, sun perse putoo!”
• Milloin päätin mennä leikkaukseen: 2 jalkaa ja lupa haaveilla
• Osteopaatin juttusilla: Silitystä ja stunt-videoita eli ohjeita toipilaille
• Miten tehdä kuntoutumisesta rutiini: Helpoin on haastavinta

 

PS: Voit nyt seurata blogiani myös Bloglovin-palvelun kautta:

Endorfiininmetsästäjä Bloglovinissa

Helpoin on haastavinta

Kun ystävä pyytää mukaan uuteen urheiluhullutukseen, mietin harvoin ehdinkö, pystynkö, jaksanko tai osaanko. Jos tarjolla on jotain, mitä en ole ennen kokeillut, jotain mitä voin tehdä pidempään tai pidemmälle, kuin koskaan ennen ja mielellään hikoilla samalla, olen aivan intopäänä pakkaamassa reppuani. Mahdottomassa on imua. Mahdoton on mahdollista.

Pieni ja tuttu on minulle haastavinta.

Vasen nilkkani leikattiin 232 päivää sitten. Leikannut lääkäri lupasi, että toipumiseen menee vuosi. Huhtikuu meni haavaa umpeen kasvatellessa. Touko- ja kesäkuu ahkerasti jumpaten. Heinäkuun vene toimi tasapainolautana. Aurinko silitti arpea. Syys- ja lokakuu katosivat johonkin. Marraskuu irvisti tylysti ja totesi: jalka on vielä ihan höntti. Kaivoin esiin lähetteen ja varasin nöyränä taas ajan fysioterapeutille. Lääkäri on osuutensa taidolla hoitanut ja typerintä, mitä nyt voisin tehdä, olisi jättää kuntoutus hoitamatta.

Annan terapeutille tuntiin tuplahaasteen: jalka täytyy saada polkujuoksukuntoon, mutta samalla haluan oppia välttämään uudet vammat. Opin etteivät keskimmäiset pakaralihakseni osallistu lainkaan talkoisiin. Nilkan kuntoutuksen lisäksi minun tulee opetella kommunikoimaan kankkuni kanssa.

Palaan kotiin taas kerran apaattisena, uudet jumppaohjeet mukanani. Ymmärrän, etten voi puskusuorittaa jumppailujani projektina. Haluan liikkua jaloillani hyperaktiivisesti loppuelämäni, joten tästä täytyy tulla tapa elää.

Lähdekritiikittä selaan nettiä ja törmää monesti väitteeseen, jonka mukaan uuden tavan voi oppia 21 päivässä. Kuulostaa kepoiselta. Päädyn hämmästyksekseni selaamaan amerikkalaisen painonnostajan tarinoita. James Clear kirjoittaa tutkimuksesta, jonka mukaan uuden tavan oppimiseen menee mitä tahansa 66 ja 254 päivän välillä. Tai sitten enemmän. Plääh.

Onneksi Herra Clear jatkaa juttua. Tärkeää ei olekaan tavoite vaan sitoutuminen. Mutta miten? Hän kehottaa keskittymään menetelmään ja prosessiin tavoitteen sijaan. Nauttimaan matkasta. Tätä osaan muille hokea, mutta näköjään olen itse unohtanut. Jos keskittyisin vain tavoitteeseen, joko lopettaisin tavoitteen saavutettuani tai olisin pettynyt, kun en saavuta tavoitetta. Ei voittoa. Kun minulla on prosessi, voin jopa kyykähtää välillä ja olla silti onnistuja, joka sitoutuu systeemiin. James muistuttaa myös, ettei tulevaisuutta voi ennustaa. Siksi yhteen tavoitteeseen itsensä tatuointi ei tee onnelliseksi, vaan prosessi, jota voi matkalla analysoida ja muuttaa. Tavoitteet antavat toki suunnan ja tuuppaavat vauhtiin.

Rakensin itselleni systeemin, johon nyt sitoudun. Jumppaan jalkojani viitenä päivänä viikossa. Kulutan kuminauhaa, keikun ja venyttelen. 133 päivän kuluttua leikkauksesta on kulunut 365 päivää. Silloin on aika arvioida tilanne uudelleen. Sillä välin noudatan James Clarin kehoitusta: ”Fall In Love With Systems”.

Rakkauteni roikkuu nyt vessan ovessa.

Silitystä ja stunt-videoita eli ohjeita toipilaille

”Mutta eihän tämä ole sinun jalka ollenkaan!”, hämmästelee maailman paras Tatu-hierojani, joka tuntee jalkani paremmin kuin minä itse.

”Eeeeeei – älä sano noin!”, kiljun. Olen ensimmäistä kertaa hierontapöydällä jalkaleikkaukseni jälkeen, ja olen viimeiset viikot keskittynyt liittämään operoitua jalkaa samaan tiimin muiden osasteni kanssa.

Kun hilseilevä, turvonnut, kalpeankarvainen ja höntti jalka paljastui kipsin suojista, olin varma, että jalka on vaihtunut vahingossa. Valittelin osteopaatilleni, kun jalka ei oikein tunnu omalta, iho ei näytä iholta ja huomaan puhuvanikin minussa roikkuvasta lihanpalasta kolmannessa persoonassa. Sain kehotuksen silitellä jalkaa, jotta se ymmärtäisi olevansa minun jalkani.

Vauvoja kehotetaan hieromaan silitellen mm seuraavin perustein: ”Ihon tuntohermot ovat pitkälle kehittyneitä hermoston osia. Niitä voidaan aktivoida, kun halutaan jouduttaa lapsen kehitysrytmiä, ihokosketus esimerkiksi hieronnan muodossa edistää lapsen fyysistä kehitystä. Kokonaisvaltainen kosketuskokemus auttaa lasta kokemaan itsensä kokonaisena ja tiedostamaan kehon eri osien liittyvän vartalon välityksellä toisiinsa.”

Miksipä sama ei toimisi leikkauksessa säikähtäneeseen jalkaan?

Silittelyn lisäksi osteopaattini kehotti katsomaan Jackie Chanin stunttivideoita. Chan on käsittämätön rämäpää, joka tekee kaikki stunttinsa itse, on katkonut varmasti kaikki luunsa kertaalleen ja saanut reiän päähänsä. Hän on jo syöksymässä uuteen otokseen, vaikka edellisestä saadut vammat ovat vielä arkoja. Hänellä on uskomaton kyky unohtaa kolhut välittömästi ja käyttää kehoaan täyspainoisesti loukkaantumisista huolimatta.

Jotta pääsen takaisin poluille pyyhältämään, on tärkeää saada mielen piilotetuinkin puoli luottamaan korjattuun jalkaan, unohtaa vanhat osumat. Minullahan on nyt täydellinen superjalka, jossa oli vamma, mutta ei ole enää. Tiedostamatta arastellen saattaisin vain aiheuttaa uuden ongelman johonkin toisaalle tai jättää jotain hauskaa väliin huomaamattani.

Vielä hetken liikun nilkkatuen kanssa ja moni juttu on vielä kiellettyä. Jackien Chanin top-10 on jo tuttu ja monia juttuja olen päässyt yrittämään ihan täysillä – eskimokäännöstäkin. Yrittämään.

Edelfeltin huvilan tammi ja Veinin siirtolohkareikko

 

Lojun pihalla pyörääni nojaten eikä satula houkuta yhtään. Olon pitäisi olla pelkkää riemuloikkaa, kun pääsen kuukausien tauon jälkeen takaisin satulaan. Toisella kuntoutumisviikollani saan pyöräillä pienellä vaihteella tasamaita rauhalliseen tahtiin. Pieni, tasainen ja rauhallinen eivät ole ihan ne adjektiivit, jotka motivoivat minua liikkumaan. Jos en saa mennä pidemmälle tai hankalammin kuin koskaan ennen, haluan ainakin kokea jotain uutta ja mielellään luonnossa.

Edelfeltin huvilan tammi

Mistä löydän jotain uutta ja luontoa? Mustarastas sekoilee lähipuussa ja samalla muistan ladanneeni puhelimeeni Espoon luonto -sovelluksen.

Lähimmät kohteet -ominaisuus vaikuttaa juuri sopivan suunnittelemattomalta tavalta edetä. Edelfeltin huvilan tammi saa kunnian olla ensimmäinen bongaukseni. Olen kulkenut puun ohi satoja kertoja sitä näkemättä. Espoo.fi-sivusto kertookin: ”Kun luonto rikkauksineen tulee tutuksi, sitä oppii havainnoimaan eri tavalla” Kyllä! Yhtäkkiä pyörätien varrella on vaikka mitä mielenkiintoista nähtävää.

”Luontokirja esittelee espoolaisten lähiympäristöä, arkiluonnon kauneutta. Monien arvokkaiden ja suojeltujen luontokohteiden rinnalla Espoossa kukoistaa rikas lähiluonto.” Arkiluonto ja lähiluonto. Näistä sanoista pidän. Päätän kuitenkin haaveilla myös juhla- ja kaukoluonnosta.

Pohdin koko lenkkini ajan, miten juuri nämä lohkareet, puut, kosteikot ja jäkälät ovat päätyneet luontokohteiksi. Espoon sivuilta löytämäni kaupunki-insinööri Harri Tanska vastailee viestiini nopeasti:

”Kirjanen koottiin aikanaan tuolloisen kaupungininsinööri Martti Tieahon aloitteesta juhlistamaan Espoon 550 juhlavuotta. Kirjan pohja-aineiston muodosti Espoon Luontokohteet -vihkonen. Toinen merkittävä lähde oli julkaisu Espoon arvokkaat geologiset kohteet.
Uusia kohteita on kirjan julkaisun jälkeen tullut useampien luonnonsuojelualueiden muodossa. Uusia kohteita saa toki ehdottaa!”

Sovelluksen kanssa jokainen löytää varmasti perille. Pohjalla on yksinkertainen kartta, jolla kohteet näkyvät punaisella ja oma sijainti sinisellä palkilla. Sitkeä suunnistaja minussa protestoi kartan helppoa zoomausta: enhän tiedä mikä mittakaava milloinkin on käytössä! Rotuaari-blogin kirjoittaja on kiertänyt kohteita sovelluksen sijaan kirja kainalossaan bongaten kallioita, kirnuja ja onkaloita.

Huomaan retkeilleeni suunnittelemani tunnin sijaan jo kaksi. Onneksi unohdin ladata kapulani. Akku loppuu ja maltan palata kotiin.

282 eri kohdetta. Ehtisinkö bongaamaan nämä kaikki yhden kesän aikana?

Ekbackan tammi

 

Lisäys 28.5.2014

Espoon kaupunki-insinööri Harri Tanska jakoi vielä hauskan tarinan: ”Kirjan julkaisuvuoden lopulla eräs mies oli esitellyt erittäin luetun näköistä kirjaa, joka oli turvonnut noin kolminkertaiseksi ja kertoi käyneensä kaikissa kohteissa.
Hän tosin oli liikkeellä moottoripyörällä.” Käyköhän kännykälleni samoin, jos yritän koluta kaikki kohteet polkupyöräillen?

Ja vielä yksi täsmennys Harrilta: ”Mobiilisovelluksessa on mukana myös kirjan julkaisun jälkeen perustetut luonnonsuojelualueet.”

”Rouva, sun perse putoo!”

Ei olla kavereita.

No tietenkin tippuu, kun olen keskittynyt seitsemän viikon ajan fiikkaamaan ja virkkaamaan. Ja tippuu ihan rehellisesti juostessa muutenkin, jos en hinkkaa tunnollisesti keskivartalon treeniä ja keskity juoksutekniikkaan. Ominaisuus, ei bugi.

Maanvetovoimasta muistuttava kommentti fysioterapeutin suusta melkeinpä heti kättelyn jälkeen saa minut riemastumaan. Olen tullut oikeaan osoitteeseen! Terapeutti näkee jo parin askeleen perusteella asennostani olennaisen, eikä näytä verhoavan minua pumpuliin.

Nilkkaremontissa alku on osaltani helppoa: ensimmäiset tunnit nukun ja seuraavat viikot pötköttelen sympatiaa keräillen. Seuraavat 10 kuukautta ovat turhauttavimmat. Hinkkaan korvaavia treenejä ja opetan nilkkaani olemaan taas nilkka. Hammaskiille kuluu. Polut eivät. Koska päätin lähteä remonttiin, aion hoitaa oman osuuteni kunnolla, mutta tarvitsen avukseni reippaan raadollisen ammattilaisen, joka osaa auttaa minut takaisin poluille, ei vain konttorikuntoon. Sellaisen löysin suosituksen perusteella Kotkan Ergoselkäklinikalta.

Mielenkiintoisen käynnin aikana opin, että jänne paranee luuta huomattavasti hitaammin. Jänteessä ei veri kierrä parantamassa. Mieleni kevenee aina huomattavasti, kun kuulen ammattilaiselta leikkauksen olleen perusteltu. Näin myös tänään. Hymyä leventää myös kommentti: ”Älä valvo öitä. Hyvä tästä tulee.”

Hieman huolissani olen hoippunut ensimmäisen kipsittömän viikon ilman minkäänlaista tukea. Nyt saan mukaani nilkkatuen, jota käytän aina kuntoillessani. Helpotun. Lisäksi saan siviilikenkiini kantojen alle korokkeet, jotka helpottavat jänteen elämää ensimmäisten viikkojen ajan. Muutama viikko on vielä kuulemma todella kriittistä aikaa. Jalan kanssa voi helposti hölmöillä ja aiheuttaa itse viikkojen takapakin.

”Saat nyt tällaisen mummojumpan.” Seuraavat neljä viikkoa mummojumppaan kolmesti viikossa. Saankohan mummomaisia sivuoireita? Kuulen taas tutun ohjeen: ”Näitä liikkeitä voit tehdä telkkaria katsoessa.” Ehkä jonain päivänä keksin, mitä sieltä voisin katsoa? Neljän viikon jälkeen on luvassa haastavammat liikkeet. Tätileveli?

Suositus vesijuoksuun uinnin sijaan on perusteltu, mutta ärsyttävä. Kuntopyöräilyn sijaan tingin itselleni luvan pyöräillä ulkona. Kuntoutumisohjeista ilahduttavin on lupa pyöräillä tuntien mittaisia lenkkejä – ei minuuttien. Siis ihan heti. Tosin niin, että poljen leikatun jalan keskiosalla ja vain varovasti tasaisilla teillä.

Riemuissani saamiani ohjeita kasaillessani rohkenen vielä kysyä: ”Milloin uskallan lähteä purjehtimaan?” ”Niin, siis kisaan. Keulagastina.”

Reipasotteisinkin fysioterapeutti voi joskus huokaista todella syvään.

2 jalkaa ja lupa haaveilla

”Ai nytkö se on leikattu? Milloin oikein päätit mennä leikkaukseen?”, kysyi ystäväni kuullessaan kipsistäni. En osannut vastata.

Syksyllä havahduin jalan kestokipuun. Vältin kipua aiheuttavia lajeja loppiaiseen asti. Talven keräsin tietoa. Kävin ortopedillä, osteopaatilla ja kahlasin nettiä.

Ja sitten vain odotin. Tiesin, että jonain päivänä tietäisin.

Veli-Matti Toivosen ja Marja Koiviston kirjassa ITSEstään todetaan: ”Tietoisessa ajattelussa on valintatilanteessa muutamia heikkouksia. Ensinnäkin tietoiseen mieleen mahtuu vain hyvin pieni määrä informaatiota kerrallaan. Esimerkiksi lukiessa tietoinen mieli käsittelee noin 45 bittiä sekunnissa, joka vastaa noin kahdeksan sanan lausetta. Ihmisen hermosto, tietoinen ja ei-tietoinen yhdessä pystyy puolestaan käsittelemään 11 200 000 bittiä sekunnissa.”

Olin tarjonnut päälleni aineistoa kuukausien ajan. Nyt minun piti vain odottaa oikeaa vastausta. Tajusin myöhemmin tehneeni päätöksen leikkauksesta jossain päin Päijännettä, maaliskuisena sunnuntaina, retkiluisteluletkassa talvesta nauttiessa ja uusista seikkailuista haaveillessa. Haaveilua yrittäessä. Huomasin liian monen haaveiluni pysähtyvän ajatukseen: ”mutta kun mulla on tämä jalka…”

Ensimmäinen diagnoosi: haljennut peroneus-jänne, ei tuntunut minusta riittävältä syyltä kuukausia vievään remonttiin. Tarkemmassa tutkimuksessa jänteen halkeama sai syyllisen. Jännettä hankasi terävä luupiikki. Kun leikkauksessa nilkasta löytyi vielä täysin hajonnut nivelside sekä ylimääräinen luunpala, olin erittäin tyytyväinen päätökseeni.

Kiitos haaveilunhalulleni, minulla on nyt onnistuneen leikkauksen ansiosta kaksi superjalkaa sekä lupa haaveilla.

Näköispatsas

Otaniemestä löysin näköispatsaan. Tosin näköisyys ilmenee vain toisen jalan kohdalla. Kulmikasta lakkia ei hyllystäni löydy vaan puolihumanistina minuun pätee Retuperän WPK:n erään palopuheen lausahdus: ”Humanistissa ei koulutus valu hukkaan”

Iloista vappua!

Korjaus 2.5.2014
Palopuheen humanistikommentti menikin näin: ”Humanistissa potentiaalia ei mene hukkaan” 🙂

Endorfiininmetsästys remonttitauolla

 

Tarinat endorfiinimetsästyksestä jatkuvat taas, kun jalka osoittaa enimmän aikaa alaspäin ja pää ylöspäin.

Muokkaus 16.4.2014:

Siro ja viehkon valkoinen kipsi vaihtui hieman kömpelömpään kapistukseen. Tämän kanssa kolistelen seuraavat viikot:

Kapselin kaipuu

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta miten kuvaa tulisi tulkita? Tutkimuksessa lähes 80%:lta oireettomia, ammattilaistason baseball-syöttäjiä löydettiin vaurioita olkanivelen rustossa. Monet oireettomat olisi pelkkien kuvien perusteella arvioitu leikkaushoitoa tarvitseviksi. Kipua tuntevilta ei välttämättä löytynyt kuvista perusteita operaatiolle. Joidenkin ihmisen jänteet tai luut voivat olla kolhimattominakin palasina.

Tämän ja paljon muuta hämmentävää opin vietettyäni mielenkiintoisen aamun osteopaatin vastaanotolla. Viikkoa aikaisemmin ortopedin suositus ’leikataan’ ei kaivannut tulkintaa. Jostain syystä minusta tuntuu kuitenkin siltä, ettei nyt ole syytä kiirehtiä.

Lukiessani Tantturin blogia ja pysähdyin riveille:
”When in doubt, don’t!”
”Tekemällä ei mitään teet itse asiassa aktiivisen päätöksen vielä odottaa.”
”Joskus on vain viisasta istua ja odottaa, että tunne menee ohi.”

Rivit vahvistavat päätöstäni odottaa ja etsiä ajatuksia viisaammilta omaa pohdintaani tukemaan.

Osteopaatti kysyy: ”Mitä haluat elämältäsi nyt? Entä kolmen vuoden kuluttua? Mitä voit jalallasi tehdä juuri nyt ja mitä et? Millaista elämää haluat elää? Mikä estää elämästä juuri tällaista elämää? Oletko listannut kaikki lajit, joita voit harrasta nyt? ” Kärsimätön lapsi minussa haluaa sanoa: ”Korjaa nyt vain jalkani, niin pääsen taas temmeltämään.” Harmikseni huomaan olevani aikuinen, joka saa, ja jonka myös täytyy kantaa vastuu itsestään. Hetken kakisteltuani ymmärrän kysymysten olevan juuri oikeita.

Osteopaatti kertoo tehtäväkseen auttaa toiminnallisuuteni mahdollisimman lähelle sellaista tilannetta, jossa voin elää itselleni mielekästä elämää. Hänen tehtävänään ei ole ottaa kantaa tuleeko jalka leikata vai ei. Hän auttaa minun tavoitteessani, olipa oma päätökseni mikä tahansa. Äh, joudun itse miettimään. Ärsyttävän totta.

Sain mukaani kasan ajatuksia. Kaipaan konkretiaa. Olisipa saanut vaikka määräyksen tehdä kuperkeikkoja. Auttaisiko päälläseisonta? Toiminta on niin paljon pohdintaa helpompaa.

Kotimatkalla kurvaan luontaistuotekauppaan. Haluan edes lumelääkettä. Isoja, värikkäitä kapseleita. Jotain hankalasti nieltävää. Kysyn myyjältä apua revenneeseen jänteeseen. Opin jänteiden pitävän samoista herkuista kuin nivelet ja ihokin. Ostan pullollisen kollageenisiirappia. Kyljessä hymyilee heleäkasvoinen nainen. Toisena aamuna kompuroin aamuhämärässä. Keittiöntaso peittyy tahmaiseen kollageeniin ja on nyt saamansa hoidon ansiosta kauniimpi kuin koskaan ennen.

Varaan ajan kiropraktikolleni ja ostan foam-rullan.

Viikon kuluttua saan osteopaatiltani viestin. Hän on paneutunut ongelmaani, konsultoinut tuttujaan. Hän lähettää hyvin konkreettisia neuvoja ja on valmiina auttamaan.

Maailma on täynnä hyviä ihmisiä.

10 tikkiä laudalla

Koira vai lammas?

19 vuotta sitten toukokuussa Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa ja vasen nilkkani avattiin toistamiseen. Arpia oli kertynyt matkan varrella muitakin. Päätin: haluan kävellä 50-vuotiaana, en nilkuttaa. Suunnistusmitalit saivat jäädä muiden metsästettäväksi. Kannustin itseni keskittymään muihin asioihin. Päätin ettei jalkojani enää leikattaisi. Jos jotain irtoaa, voi sen ommella kiinni. Muut vaivat hoitukoon yrttiteellä.

Viime lokakuussa havahduin: nilkka on yrittänyt huudella huomiota jo kuukausien ajan. Lopetin juoksun. Lopetin kaiken mikä aiheutti kipua – siis jalkaan. Välillä testailin varovaisen toiveikkaana voisinko jo juosta. Kävin hierojalla, kiropraktikolla, työpaikkalääkärillä. Kahlasin netin tietosuossa. Hain apua ostopaatilta ja lopulta jopa karjalaiselta jäsenkorjaajalta. Sitkeästi etsin netistä oireisiini täsmäävää tarinaa ja ongelmaan avun löytänyttä, edes jotain johtolankaa.

Kun kipu täytti puoli vuotta, halusin saada sille nimen. Ajattelin, että diagnoosi kainalossa on helpompi aloittaa luomuhoitokierros uudelleen. Taskuun ostin valmiiksi osteopaatin sarjalipun.

Tammikuisena keskiviikkoiltana vietettiin nimenantojuhlaa: ruptura longitudinalis tendinis peroneus longus (”lienee useampi etunimi turva sen pienen ihmisen”). Lääkäri kysyi: millainen vakuutus sinulla on?

Peroneus longus jänteessäni on calcaneuksen distaalipään seudussa osarepeämä. Lääkäri ei tarjonnut vaihtoehtoisia parantumiskeinoja. Taas olisi tikkejä tarjolla. 39-vuotiaana ryhdyn neuvottelemaan 21-vuotiaana itselleni laatimiani lakeja uuteen muotoon.

Löytyykö joustoa? Vielä en tiedä.