Marraskuun halauksessa

Marraskuisessa metsässä tallustellessani pohdin Jyrki Harin Jäitä pitkin -kirjasta lukemaani vanhan hylkeenpyytäjän viisautta:

”Ei haittaa mitään, jos putoaa jäihin kaksi kertaa saman päivän aikana, mutta kolmatta kertaa on visusti varottava.”

”Olen sittemmin käytännössä kokenut tuon kolmannen nousemisen vaikeuden, olin ihan lopussa.
Kysyin eräältä lääkäriltä, voisiko tällainen heikkous johtua adrenaliinivaraston tyhjentymisestä. Hän laskeskeli päässään, että varastoon mahtuu pari kolme kerta-annosta, ja että niiden annosten uudelleen tuottamiseen kuluu pari päivää.”

En ole vielä pudonnut jäihin, mutta jonkun varaston huitaisin hetkeksi tyhjäksi. Neljään upeaan syysviikkoon sain mahtumaan kolme koitosta, yhteensä 182 jalan kuljettua (k)ilometriä ja miljoona mieletöntä elämystä. Hienoimpien elämysten läpitarpominen vaatii aina oman latautumisensa, kamasäätönsä sekä mittavan itsepetoksen.

Olen siirrellyt mielessäni kipua kantapäistä peukaloihin, naureskellut jalkapohjassa loiskuvalla rakkulalle. Lahjonut itseäni täysin katteettomasti. Kovistellut lahjakkaasti ja vaatinut kohtuuttomia.

Hitaasti huijaamalla ei ehkä adrenaliinivarasto tyhjene, mutta jonkinlainen elastisuus katoaa niin lihaksista kuin mielestäkin. Ihan kuin pieni sielu lukittautuisi pernan portin taakse loukkaantuneena vaatien kuninkaallista kohtelua ja maailman nöyrintä ja aidointa anteeksipyyntöä.

Onneksi on marraskuu. Vuoden kuukausista lempeimmän halauksen omaava hämärän hyssyn tyyssija. Kuukausi, johon voi piiloutua. Valoa riittää vain hetken ja sekin niin paksun pehmeää, että siihen voi melkein nojata.

Pakkaan reppuun kahvinkeittovälineet, otsalamput ja vara-akut. Vietän viikonlopun täysin vailla aikataulua, tavoitteita, lenkkareita ja ihmisjoukkoja. Konttaan suolla ja kuvaan karpaloita. Syön jokaisen kuvaamani marjan. Kuuntelen metsää ja kastelen kenkäni.

Metsä parantaa. Ihan kuin jostain haiman takaa kuuluisi jo Yonan kappaleen Poppamiehelleni hyräilyä:

”Kun ulkona tuiversi tuuli, sitä jo noutajamieheksi luulin, mutta hellästi naurahdit sanoen: ”Tyttöseni pieni, sinun aikasi on vasta alkanut täällä”
Ja vierelläsi sen, totta tosiaankin tunnen, ehkä sittenkin elämä on hyvää ja uskallan minä olla onnellinen, vaikka varjoa rakastankin.”

(Tätä kirjoittaessani taisin ilmoittautua vuoden 2016 ensimmäiseen kisaan.)

Tapasin miehen, joka käveli Suomen ympäri

Aamukahvilla seilailen somevirrassa ja tallennan muistiin ajatuksen: ”Doing what you like is freedom. Liking what you do is happiness.” ja päätän lähteä Haltian luontokeskukseen Seikkailu Suomen ympäri – Tero Pylkkänen vieraana Haltiassa -tapahtumaan kuuntelemaan tarinoita vapaudesta.

Mitä tekee masentunut nuorimies, jolle lääkäri on juuri paiskannut lääkereseptin kouraan ja todennut: ”Mene kotiin ja paranna itsesi”? Hän avaa selaimen ja etsii kaiken mahdollisen tiedon hänelle määrätyistä lääkkeistä. Toteaa niiden olevan myrkkyä ja päättää etsiä toisen tavan parantua.

Keväällä 2015 Tero Pylkkänen pakkasi reppunsa ja päätti kävellä Suomen ympäri. Tänään 10.10.2015, Aleksis Kiven päivänä, hän saapui reissunsa maalipaikkaan, Haltian luontokeskukseen, otti repun selästään ja kertoi tarinansa tuoreeltaan joukolle ihailijoita ja uteliaita. Takana 192 retkipäivää ja 4239 kilometriä.

Milloin lähdet uudelleen?
No, ei ihan tänään vielä. Ehkä viikon päästä. No, totta jos puhutaan, niin nyt voisi välillä vähän juosta, kun en ole oikeastaan ottanut yhtään juoksuaskelta ainakaan vuoteen. Jos nyt joku kysyisin mukaan samalle reitille uudelleen, en lähtisi. Reitin tulisi olla mietitympi tarjoten enemmän elämyksiä. Itärajaa ja Lappia yhdistelevälle retkelle voisinkin lähteä.

Miltä tuntui ensimmäisenä päivänä?
Jos olisin tiennyt mihin olin lähdössä, en olisi lähtenyt. Ensimmäinen päivä oli hyvin sekava. Olin ihan pullamössökunnossa. Ensimmäisen 8 kilometrin jälkeen olin ihan puhki.

Mitkä olivat upeimpia elämyksiä?
Karhun kohtaaminen lähellä Raatteentietä
Itärajan retkeilyreitiltä löytynyt hieno laavu, jonka kohdalla koko päivän jatkunut rankkasade lakkasi ja aurinko revähti esiin.
Teltasta kuunneltu susilauman iltakonsertti

Ohjeesi vastaavaa reissua suunnittelevalle
Levitä kaikki, mitä aiot ottaa mukaan, lattialle. Ota puolet pois. Kanna mukanasi enintään 20 kg verran tavaraa.

Mikä aika oli kaikkein sävähdyttävin?
Keskikesä aivan pohjoisessa. Siellä 3,5 viikkoa sujui täysin sateetta.

Oliko yksinäistä?
Monet ovat sanoneet, etteivät pystyisi vastaavaan, koska eivät kestäisi yksinäisyyttä. Väitän, että juuri he saisivat vastaavasta matkasta kaikkein eniten. Omat lääkkeeni yksinäisyyteen olivat musiikki ja Radio Suomi POPin podcastit. Nauru on hyvä lääke. Aamulypsyn podcastien tahdissa nauramisesta tuli ihan rutiini. Myös ystävät, joille pystyi soittamaan vaikeina hetkinä, tulivat matkan varrella todella tärkeiksi.

Mitkä hetket olivat kaikkein vaikeimpia?
Matkalle osui kolme todella vaikeaa paikkaa
Ensimmäinen vaikea hetki oli Kuusamon lähellä. Olin suunnitellut liian pitkän huoltovälin. Kolmen viikon eväät niskassa ja ajatus kolmen viikon yhtenäisestä taivaltamisesta yhteen menoon meinasivat katkaista matkan kokonaan.
Toinen vaikea hetki oli keskellä erämaata, kun edessä oli kolme vuorokautta pelkkää suota. Kolmas kohta, jossa henkinen selkärankani meinasi katketa, oli Kittilässä. Edessä ei ollut oikein mitään luontoelämyksiä tarjoavia kohteita. Vastassa pelkkää fyysistä taivalta.

Kuinka paljon maksaa kävellä Suomen ympäri?
Etukäteen laskin, että kokonaiskustannus tällaiselle matkalle olisi 8 kuukauden ajalle 25 000 €. Onnistuin kuitenkin hankkimaan hyvät yhteistyökumppanit ja selvisin koko reissusta noin 7000 eurolla.

Mitä oivalsit itsestäsi? Mitä teet toisin, jotta et pala arjessa uudelleen loppuun?
Tajusin tehneeni elämässäni lähes kaikki päätökset ajatellen aina miltä päätökseni näyttää ulospäin. Olin elänyt elämääni muiden kautta. Ajattelin asiat aina ulkoapäin. Nyt aion toimia toisin.

Muuttuiko suhteesi luontoon?
En ollut aikaisemmin vaeltanut koskaan yksin. Ihan tyhmä juttu. Ryhmässä asioita kokee eri tavoin. Tulen jatkossa viettämään enemmän aikaa luonnossa.

Mikä paikka olisi sellainen, joka aivan taatusti sykähdyttäisi jokaista suomalaista?
Kevon kanjoni ja Kevon seinä
(Lisää näistä paikoista voi lukea vaikkapa täältä: Retkipaikka.fi: Kevon kanjoni kahdella tavalla)

Toinen suositus:
Pöyrisjärven erämaa-alue

Minne palaat?
Petkeljärven kansallispuistosta alkoivat ensimmäiset polkutaipaleet. Itä-Suomi kaiken kaikkiaan yllätti upeudellaan. Itä-Suomessa oli paljon vähemmän kulkijoita kuin Lapissa, loputtomasti puhdasta luontoa, hyvin hoidettuja laavuja. Itärajan retkeilyreitti lienee paikka, jonne seuraavaksi palaan.

Luennon päätteeksi Tero viihdyttää yleisöä kuvaesityksellä reissustaan. Haltian seinällä vaihtuvat vuodenajat. Kuvissa vilistää lumoavia paikannimiä kaikkialta Suomesta. Kirjoitan muistiin. Näissä haluan ainakin käydä: Möhkö, Susitaival, Piilolan polku, Tsarmitunturi, Vätsärin erämaa, Kaldoaivin erämaa, Valtijokilaakso. Karhunkierroksen kuvien kohdalla hymyilyttää: tuon paikan minäkin tunnen!

Kuvatarinan tunnetta alleviivaavat kappaleet, joita en tunnista:
”Story of your life, time of solitude and strife
Freedom of an open road, hope and many miles to go
Promises to keep, countless gold fields to reap
To be rich is to seek, to relive a memory.”

”Things we lost
The things we couldn’t share
Another rainbow’s end
Another memory”

Jään notkumaan paikan päälle. Yleisön kaikottua rohkenen kysyä suurkävelijältä, mitä musiikkia juuri kuuntelimmekaan. Hän paljasti taustalla soineen kolme Tuomas Holopaisen kappaletta, joista yhtä hän oli kuunnellut viimeisen kävelyviikon aikana yli 200 kertaa. Hymyilyttää. Pohjois-Karjala oli sävähdyttänyt kävelijää muullakin kuin maastoillaan.

Luento päättyy. Jään tunnelmoimaan Haltian huoneisiin. Ajaudun Liikutus-näyttelyyn. Löydän seinän, joka esittelee 140 erilaista tapaa nauttia luonnosta. Kuulen toisen vierailijan tuskailevan: ”Eikö täällä olisi ihan tavallista kävelyä esiteltynä.”

Lasken kokeilleeni 140 tavasta kuuttakymmentäseitsemää.
Tajuan olevani aika onnellinen.

P.S: Kuvituskuvista vain ensimmäinen liittyy tiiviisti tarinaan. Muut kuvat ovat Suomen luonnosta, mutta itse omilta seikkailuilta ottamiani.

113 (k)ilometrin mittainen flow

20. elokuuta 2015 klo 9.30 Terhi Jaakkola kirjoitti:
Tässä ehdotukseni MM-vauhdiksi:
88 km linnuntietä = 114 km kuljettua matkaa
21 km linnuntietä / 6 tuntia
3,5 km linnuntietä / 1 tunti = 4,7 km kuljettua matkaa / tunti
Suunnitellaan siis neljä 6 tunnin pätkää. Kun kokonaispläni on hahmottunut, yritetään tehdä viimeisestä pätkästä korkeintaan viiden tunnin mittainen.
Perusteena Someron rauhallinen yötaivallus, jossa kuljimme 8 tunnissa 43 kilometriä. Samalla vauhdilla pääsisimme 129 kilometriä.
Miltäs kuulostaa?

20. elokuuta 2015 klo 9.57 Merja Enroos kirjoitti:
Kuulostaa hyvältä! Tosin tuo lähes 5 km tunnissa voi olla kyllä aika paljon, ainakin yön pimeinä tunteina ja loppua kohden. Ja hitaissa maastokohdissa…. Mutta lähdetään yrittämään! Huomioidaan vaan reittiplänäyksessä, että jos paukut on loppu, että päästään tulemaan joku oikoreitti tms. lyhempikin vaihtoehto lopussa. Mutta jos saadaan 100 km talsittua vuorokauden aikana, ollaan kyllä aikamoisia oman maailmamme mestareita!

Kiilopään kylmäkylpylä

220 senttimetriä kisaa varten mitattua reittisuunnittelulankaa repussamme saavumme Kiilopäälle. Tunturi täyttyy kilpailijoista kaikista maailman kolkista. Vanhimmat ovat puhaltaneet syntymäpäiväkakuistaan kerralla jo yli 70 kynttilää. Ahkerimmat ovat kiertäneet kaikki lajin 13 tähän mennessä järjestettyä MM-kisaa. Emme saavu vain kisakeskukseen, vaan solahdamme mukaan maailmanlaajuiseen yhteisöön. Riemukas retkueemme valtaa pian majoituksen ohi virtaavan tunturipuron omakseen. Siellä viilennämme kisajännitystä aamuin illoin.

Kisaa edeltävä viikko on tyypillistä jännityssekoilukierrettä, jossa psykofyysinen ihmismössö yrittää käyttäytyä ihmisiksi. Ainoana toiveena: olisipa jo lähtöviivalla – silloin kaikki helpottuu. Nyt tyyni saapuu päähäni kuitenkin jo edellisenä iltana. Juuri ennen nukahtamista sanon taisteluparilleni: ”Nyt on kaikki hyvin.”

Kansainväliset rogaining-säännöt kieltävät koirat ja aseet kilpailun aikana.

Edessä olevaa 24 tunnin koitosta enemmän pelottaa suunnistus tiettömässä kansallispuistossa. Eksymmekö Venäjälle? Pysäyttääkö joku meidät rajalla? Hoidan päävastuun joukkueemme suunnistuksesta. Tunturisuunnistuskokemukseni rajoittuu vuoden 1994 Luosto-Jukolan superpummikkaaseen reissuun. En uskalla ottaa yhtään riskiä, joten reittisuunnitelmastamme muodostuu hyvin varovainen, vaikeita rastipisteitä kaihtava.

Matka ensimmäiselle rastille taittuu kansainvälisessä letkassa polkua tarpoen. Leppoisasti tunturiin noustessa ehdin maistelemaan karttaa. Käyrät puhuvat minulle, ojat ovat paikoillaan, värit selkeitä. Itseluottamus kasvaa. Seuraavat rastit osoittavat kartan toimivuuden pääni kanssa. Muutamme reitinvalintoja ja lisäämme matkalle vaativampia rasteja.

Mallirastilla kisan aattona. Leimaussysteemi poikkesi tutusta emit-järjestelmästä.

Pohja on kova, maisema avara, kasvillisuus arktisen kyykyssä. Loivassa alamäessä en pysty enää jarruttelemaan. Kysyn pariltani voisimmeko juosta vähän, vaikka vauhti on sovittukin hyvin maltilliseksi. En voi olla juoksematta. On liian kaunista. Jalat eivät suostu pysymään maassa.

Rastit ovat paikoillaan. Aurinko paistaa. Kohtaamme ensimmäisen poron ja liikutumme. Viidennelle rastille saamme edetä loivia tuntureiden lakia 2,5 kilometrin avaran matkan. Tuntuu kuin olisin solahtanut maailman hienoimpaan polkujuoksuvideoon ja toivon, etten heräisi unesta ihan heti. On niin ihanaa, että itkettää. Mihinkään ei satu. Kaikki toimii.

Kisaa ennen leimauskapulat sinetöidään kiinni ranteisiimme.

Muiden juodessa kilpailuissa litroittain vettä, minä annostelen juomani pipetillä. Nyt kauhomme täytettä astioihimme tunturipuroista. Juomakelpoista vettä on tarjolla ihan kaikkialla ja maku on niin uskomaton, että juon herkutellakseni – en janooni.

Herkullinen vesi kulkee mutkaisissa uomissa, joista yksi käänne sekoittaa sisäisen suunnistajani täysin. 20 minuutin ajan onnistun uskottelemaan itselleni, että olemme joen itäpuolella, vaikka kuljemmekin länsipuolta täysin toiseen suuntaan. Sitten on pakko pysähtyä. Ja samalla kaikki notkelman lentävät otukset huomaavat herkkuhetken koittaneen. Silmissä on mustanaan ötököitä ja korvat täyttyvät ininästä. En pysty keskittymään. ”Tämä on nyt todella noloa, mutta voisitko heilutella karttaasi ja hätistää ötökät ympäriltäni, kun yritän kuunnella ajatuksiani ja löytää meidät kartalle?”, huomaan sanovani. Joukkueemme toimii saumattomasti ja pian kipuamme taas kohti rastia pienen uudelleen reitityksen jälkeen.

Juuri ennen karttojen jakoa. Emme vielä tiedä miten uskomattoman upea seikkailu meillä on edessä. Helena – kiitos superhyvistä kisaleteistä taas kerran!

Syömme mustikoita ja variksenmarjoja. Kohtaamme kirkkaita lampia, läkähdyttävän kauniita kankaita, tupasvillapeltoja. Uimme joen yli.

Olen onnellinen. Ihan kokoajan ja välillä vielä onnellisempi. Kun tyynenä kesäiltana ui aivan hiljaisessa järvessä, voi tuntea samanlaista pehmeää onnellisuutta. Kesäjärvessä uivan yllättää aika ajoin veden kylmempi laikkua. Samanlaisia onnenlaikkuja läikkyy jostain minuun koko kisan ajan.

Valitsemme rinteessä väärän puron. Etsiskelyyn vierähtää tovi. Harmitus katoaa, kun kiipeämme taas ylös avotunturiin. Taas on ihan pakko juosta. Meditatiivisessa mielentilassa leijumme pitkin tunturia auringonlaskua ihaillen. Auringon tilalle syttyvät tähdet ja otsalamput.

Puhelin hätätilanteita varten sekä kaikki GPS-dataa näyttävät laitteet sinetöidään kisan ajaksi pussiin. Numeromme 313 on joko sijoitustamme enteilevä tai ehkä viittaa lopulta kulkemaamme matkaan: 113 km. Kyseessä oli myös historian 13. MM-rogaining-kilpailu.

12 tunnin kohdalla on todella vaikeaa, mutta pienen tauon jälkeen minut valtaa taas flow. Ajattelen appelsiinia. Kuinka hyvältä appelsiini maistuisikaan. Kuljen tunteja ajatellen vain appelsiineja. Ja sitä, miten hienoa olisi olla poro. Taisteluparini tahti hidastuu. Minulta sammuu lamppu. Yhden lampun varassa pysähdymme ihastelemaan yössä hämähäkin seittiä.

Olemme laatineet suunnitelman, jossa pimeässä ja kaikkein väsyneimpänä kuljettavat kohdat ovat suunnistuksellisesti helpoimpia. Aamuyöllä huomaamme näiden rastien olevan myös kaikkein matalimmissa maastonkohdissa. Suklaat ja sormet jäätyvät. Normaalisti kovin puliseva kaksikkomme tarpoo aivan hiljaa. Molemmat käyvät mielessään läpi reppujensa sisältöä: mitä voisin vielä pukea päälleni. Jo yhden korkeuskäyrän nousu helpottaa oloa. Poikkeamme suunnitelmasta ja jätämme yhden rastin väliin.

Matkalla aamu-uinnillle kisan aattona. Takana aamulenkki ja pieni puronvarsijooga.

Sammalkaverini vauhti hiipuu entisestään. Mietin mielessäni, miten voisin vielä kannustaa jaksamaan. Onko edes inhimillistä kannustaa, kun takana on jo 16 tuntia taivallusta? Mitä silloin saa sanoa olemalla vielä ihminen? Mutta jaloillani on vahva vimma päästä eteenpäin. Kaivamme yhteisen historiamme ensimmäisen kerran hinausköyden käyttöön. Ja yhtäkkiä elämä helpottuu täysin. Saan pidettyä taisteluparini pulinaetäisyydellä. Vauhtimme kasvaa. Aurinko lämmittää taas.

Kolmen kilometrin päässä maalista teemme kiperän valinnan. Päädymme varmistelemaan ja jätämme suunnitellun kuuden pisteen rastin käymättä. Emme halua yhtään maalista myöhästymisen aiheuttamaa miinuspistettä.

Laskettelemme kohti kisakeskusta Ahopäältä saapuvaa polkua pitkin. Muistelen elämäni ensimmäistä Lapin reissua 30 vuoden takaa. Silloin hiihdin marraskuisessa valossa tätä samaa reittiä. Sain lapinkasteen, ihailin keloja ja podin koti-ikävää. Silloin en voinut kuvitellakaan millaiselle reissulle tänne vielä palaisinkaan.

Leimaamme joukkueemme maaliin taivallettuamme 23 tuntia. Olo on käsittämättömän leijuva. Hihkumme ja riemuitsemme.
Maalissa nopeakin vilkaisu karttaan paljastaa monta laatimaamme viisaampaa reittisuunnitelmaa. Olemme kuitenkin ylpeitä suorituksestamme. Reittisuunnitelman teimme kaikella sillä viisaudella ja kokemuksella, joka meillä oli suunnitelmaa tehdessä käytössämme. 23 tunnin jälkeen olemme tietenkin paljon kokeneempia.

Kotimatkallakaan hymy ei hyydy. Kiitos Te upeat tyypit – mieletön reissu!

Pelkkä kisaan osallistuminen oli elämys, josta riittää pureskeltavaa vuosikausiksi. Osallistumistakin upeampaa oli matka kokonaisuudessaan. Matka, joka alkoi talvisena aamuna uimahallin kahviossa joukkueita ja lentoaikatauluja pohtien. Kaikki ryhmämme yhdessä kokemat naurut, jaetut opit, MM-treenit ja hilpeät hetket. Tännekö ne johtivat? Tunteikkaaseen tunturiin.

Keräämme ryhmän kaikki kuplivat juomat, leiriydymme auringonpaisteisen tunturipuron varteen viilentämään rääkättyjä jalkojamme ja kohottamaan maljoja upeille suorituksillemme. Taskuuni saapuu viesti kotoa kisaa jännittävältä mieheltäni:
”Sammalet alustavissa tuloksissa oman sarjan kolmas ja yleisessä 105. Loistavaa! Onneksi olkoon!”

Olemme KOLMANSIA! Oho!

PS: Sinettipussista avattu mittari paljasti kulkemaksemme matkaksi 113 (k)ilometriä.

Linkkejä:

• Pohjolan Sanomat: Rogainingin MM ensimmäistä kertaa napapiirin pohjoispuolella
• MM-kisojen sivut
• Rogaining Suomessa
• Mitä on rogaining?

Kisaraportteja:

• Video: 13th WRC 2015 Saariselkä Finland 13wrc2015
• Vuorenpeikkojen kisaraportti
• Rajavillien kisatarina
• Petteri Muukonen: 24h Rogainingin maailmanmestaruus!
• Juntit OK: WRC Saariselkä 2015
• Ihan hukassa: World Rogaining Championships 22.-23.8.2015, Saariselkä
• Konsta Vanhanen: 24h Rogainingin ”junnu”MM-kultaa!!
• Marko http://marko.urheilija.tv/blog/wrc-ajettu/
• Napapiirin seikkailija pyöräilevänä yleisönä

Lisätty 31.8.2015:

• Lupus Extreme: MM-pronssia 24h Rogainingista

24 tuntia tuntureilla

Lokakuussa 2012 osallistuin ystäväni kanssa elämäni ensimmäistä kertaa rogaining-tapahtumaan. Kisan aikana kävimme vakavan keskustelun 5 tuntia kestävän koitoksen sopivuudesta. Olimme vakuuttuneita, että tämä tapahtuma on meille kestoltaan juuri sopiva. Pidempään emme pysty. Seuraavan vuoden tammikuussa osallistuimme 8 tuntia kestävään Loppiais-rogaining-tapahtumaan ja toukokuussa juoksimme jalkamme tohjoiksi 12 tunnin rastihullutuksessa.

Kotimatkalla 12 tunnin kisasta teimme lähes verivalat ja vannoimme: 12 tuntia on ehdoton maksimi. Tämän pidempään tapahtumaan emme lähde.

Ensi lauantaina starttaamme Kiilopäältä yhdessä suursuklaashamaanin, maailman parhaan Vierivät sammalet -seikkailutaisteluparini kanssa 24 tunnin kisaan.

Rogaining.fi-sivusto selittää lajin seuraavasti:
”Rogaining-kilpailuissa liikutaan 2-5 -henkisillä joukkueilla sarjasta ja kilpailusta riippuen yleensä kahdesta tunnista vuorokauteen. Kilpailijoiden tarkoituksena on kerätä mahdollisimman paljon pisteitä käymällä eriarvoisilla rasteilla haluamassaan järjestyksessä annetun ajan puitteissa.”

Erityisesti pidän siitä, miten kansainvälinen rogaining-järjestö tiivistää lajin säännöt:
”Rogaining is an amateur sport to be enjoyed by social and competitive participants and event organisers. These rules have been drafted with simplicity and enjoyment as primary guides and govern the conduct of all rogaining events organised by any group affiliated with the International Rogaining Federation”

Yksinkertaisuuteen ja nautinnollisuuteen ensisijaisesti nojautuvien sääntöjen yhdistyessä luonnossa liikkumiseen olin tietenkin oikopäätä ilmoittautumassa mukaan lajin Suomessa käytäviin MM-kisoihin ajattelematta sen tarkemmin onko vuorokauden mittainen tarpominen tunturissa ihmiselle ylipäätään mahdollista.

Kesälomalla näin unta, jossa kadotin kaverini tunturiin. Löysin hänet vihdoin paksussa toppapuvussa kesähelteessä puuskuttamasta. Unessa teimme yhdessä kaikki mahdolliset ja mahdottomat mokat. Ajattelin tämän olleen loistokas kenraaliharjoitus, jota seuraisi sulavaisen sujuva kisa.

Onneksi kävimme verryttelemässä roga-tunnelmia ihan oikeassakin kisassa Someron yössä. Touhukkaasti käytimme yli puolet reitin suunnitteluun annetusta ajasta, kunnes tajusimme karttoja olevan luulemamme yhden paperin sijaan kaksi. Loma oli paahtanut henkisen hiusvärimme astetta blondimmaksi. Aikapaineen alla ajattelu on lajin suola. Nyt suolapitoisuus kohosi turhan korkeaksi. Tärkein oppi Someron yöstä: mokan sattuessa otetaan kiukulla ja turhautumisella täytetty kuppi nöyrästi käteen. Kaadetaan sisältö maahan. Täytetään henkinen kuppi alkuperäisellä iloisella innostuksella ja aloitetaan tyynesti alusta.

Kisaa alustava viikko on sikermä sekoilua, hermoilua, ärsyyntyneisyyttä, malttamatonta odotusta, kihelmöivää spekulointia, eväiden pakkausta, sääennusteen kyttäystä, varustepohdintaa, sääntöjen lukua, harjoituskartan tutkintaa, hetken onnellisia fiilistelyjä ja sitten taas vähän varustesekoilua.

Lauantaina olemme samalla viivalla satojen muiden kisaajien kanssa. Ensimmäiseen koskaan napapiirin pohjoispuolella järjestettävään lajin MM-kilpailuun on ilmoittautunut osallistujia Australiasta, Espanjasta, Norjasta, Uudesta-Seelannista, Puolasta, USA:sta ja 16 muusta maasta. Lähtöviivalla meillä on reput täynnä eväitä ja käsissämme kartat, joille olemme suunnitelleet noin 100 kilometrin reitin.

Joukkueemme hilpeästä sitkeydestä huolimatta, me emme pysty kisaamaan kärkisijoista. Jossain uskon joukkueemme kuitenkin olevan maailmanmestaruustasoa. Me olemme loistokkaan hyviä nautiskelemaan, iloitsemaan elämyksistä. Pahin moka ei tulekaan olemaan väärä sukkavalinta tai armoton sekoilu reitinsuunnittelussa. Suurin moka, jonka voisimme tehdä, olisi se, ettemme nauttisi kauan odottamamme tapahtuman aivan jokaisesta sekunnista.

Tätä kisaa me emme mokaa.

 

Linkkejä:

• Pohjolan Sanomat: Rogainingin MM ensimmäistä kertaa napapiirin pohjoispuolella
• MM-kisojen sivut
• Rogaining Suomessa
• Mitä on rogaining?

Ensimmäinen ultrajuoksuni

3 metriä takana, 82 000 metriä edessä

“Miten juostaan ultramaraton? Avaa rintasi, laita jalka toisen eteen, äläkä lopeta ennen kuin olet ylittänyt maaliviivan”, neuvoo Dean Karnazes kirjassaan Ultramarathon Man: Confessions of an All-Night Runner. Ahmin Karnazesin neuvoja NUTS Karhunkierros  -tapahtumaa edeltävällä viikolla. Olen hermostuneempi, kuin muistan koskaan ennen olleeni. Kun olen pohtinut kaiken järkevän kisaan liittyvän, ryhdyn pohtimaan päättömyyksiä. Mietin miten selviäisin koko matkasta yksittäisen, ikävän korvamadon iskiessä? Entä jos olenkin arvioinut kaiken väärin? Eihän minun jaloillani voi juosta 80 kilometrin matkaa. Jalkani tuntuvat ompelulangan paksuisilta, ja peilistä katsova tyyppi maailman isoimmalta ääliöltä. Dean Karnazes paljastaa kirjassaan sekopäisyyteni täysin normaaliksi kisaviikon olotilaksi.

Lyhyen ja levottoman yön jälkeen pääsen vihdoin raikkaaseen tihkusateeseen Karhunkierroksen luontokeskuksen lähtöviivalle 57 muun sitkeän kanssa.

Vielä viikkoa aikaisemmin reitti oli ennätyksellisen kevättulvan vuoksi poikki. Nyt polku on vain paikoin pehmeä. Letkassa muistellaan viime vuoden lumikaaoksen kamaluuksia. Minä muistuttelen itselleni, että tänään on se päivä, jota varten olen kevään harjoitellut. Nyt pitäisi nauttia ihan joka metristä.

Ensimmäinen 10 kilometriä opettaa, ettei tällä reitillä Karnazesin neuvoma jalan toisen eteen laittelu auttaisi. Reitti yllättää juurakkoisuudellaan. Jokainen askel on aseteltava huolella. Vastaan tulee edellisenä iltana Rukalta matkaan lähteneitä 160 kilometrin sarjalaisia. Pitkänmatkalaisten hymyt ovat hyytyneet vaativan yön aikana. Päädyn leppoisaan letkaan, jossa vauhtia pidetään kurissa kahden miehen voimin. Voin keskittyä läkähtymään luonnosta. Koski pauhaa ja metsä on pakahduttavan upea. Syke pysyy tasaisena, ruoka ja juoma uppoaa. On ihanaa.

Ninni, kiitos hilpeästä seurasta & kivoista kuvista!

Oulangan luontokeskuksella odottaa vaihtovarustesäkki. Vaihdan vesipullot täysiin, nappaan mukaan kuivia käsineitä ja täytän repun taskut eväillä. Olen varannut vaihtovarusteita ja varavarusteen varavarusteita. Kaikki on kuitenkin aivan täydellistä. Ei ole kylmä eikä kuuma. Jatkan matkaa samoilla varusteilla. Letka jatkaa reitillä, mutta päätän tehdä pienen pikaisen koukun ja käyn ihailemassa Kiutakönkään kuohut. Kannatti!

Kiutakönkään kuohuja

30 kilometrin kohdalla rohkenen nostaa sykettä pienen pykälän verran. Letkamme kutistuu kahden hengen joukkueeksi. Maisemat muuttuvat jylhemmiksi. Mukaan liittyy 160 kilometrin sarjalainen, jolla on takana jo 120 kilometriä. Hänen mielialansa on kuopassa. ”Ei minusta ole ultrajuoksijaksi”, hän harmittelee. Muutaman kilometrin päästä hän huikkaa hieman veryttelevänsä jalkojaan ja katoaa nopeasti näkyvistä.

Kulmakkavaaran nousu ennen Jussin kämppää näytti kartalla reisiä rääkkäävältä. Nousu ei tappanut, mutta loputon juurakkoristikko nakersi yllättävän paljon mieltä.

Reitistä oli helpompaa nauttia, kun matkan oli kulkenut mielessään ulkoilukartan avulla pariin kertaan edellisinä iltoina. Kartanlukukaverina polkujuoksutapahtumaan ensimmäistä kertaa osallistunut Helena.

Reitin kurvatessa Kitkanjoen varteen on kilometrejä takana melkein 50. Juoksukaverini ilmoittaa olevansa minulle liiaksi jarruna. Ojennamme toisillemme kannustavat lauseet evääksi loppumatkalle. Nyt annan itselleni luvan unohtaa numerot ja vain nauttia juoksusta. Muistan koulun valmentajan opastaneen ultrajuoksija Dean Karnazesia: ”Älä juokse jalkojesi vaan sydämesi tahtiin”. Näin teen. Sykemittarista tulee vellikello. Tarkkailen vain tasatunteja säilyttääkseni oikean ruokailutahdin. Leijailen. Unohdan kilometrit ja ajan. Tuntuu todella hyvältä. Luonto tykittää elämyksiä. Lisään cocktailiin endorfiineja isolla kauhalla.

Liihottelevaa onnea riittää noin 15 kilometrin matkalle. Sitten hiipii ensimmäinen seinä vastaan. Raekuuro raapii naamaa. Jylhät kosket ovat vaihtuneet hakkuuaukeaan. Vankka tuuli puskee vastaan. Lonkkiin sattuu. Mutta kaikkein eniten nujertaa se, etten pysty lainkaan piiskaamaan itseäni. Olen oman maailmani mestari huijaamaan itseäni. Katteettomien lupausten turvin jalkaparkani ovat juosseet monet kerrat tuskaisia tunteja. Mutta nyt pää on ihan turta. Yritän huutaa ja möykätä, mutta kukaan ei vastaa. Mitä jos jalkani pysähtyvät kokonaan? Jäänkö tänne hyiseen sateeseen istumaan? Luulin päätäni reisiä rautaisemmaksi.

Yksi syy lähteä tarpomaan ultramatkaa oli se, että halusin tutustua uuteen puoleen itsestäni. Millaisen minän löytäisin, kun matkaa on mittarissa enemmän kuin tarpeeksi? Nyt ylevä ajatus tuntuu typerältä. Täällä rajan toisella puolella on todella ärsyttävä tyyppi. Ei kannattanut tulla moikkaamaan. Masentaa.

Muutaman tuskaisen tuokion jälkeen muistan: pakkasin korvanapit ja soittolistat mukaan heikkoa hetkeä varten. Eikö nyt ole sellainen? Poppi korvissa ja karkkipussi kädessä jatkan hiipivää askellusta. Saan jalkani toimimaan. Meno on puolisitkuttelua, mutta etenen. 31 ja 53 kilometrin sarjalaisten käveleviä selkiä tulee hiljalleen vastaan. Niitä on mukavaa napsia. Mutta ei ole helppoa. Jokainen askel vaatii työtä. Ynisen.

Ei rakkuloita, ei mustelmia, ei yhtään hiertymää. Olikohan varvassukkien ja superisojen kenkien ansiota?

Repussani kulkee GPS-laite, jonka avulla kulkuani voi kuka tahansa seurata. Pohdin heitä, jotka lähettivät tsemppiviestejä etukäteen ja heitä, jotka nyt aivan varmasti tuijottavat pistettäni. Ajattelen heidän työntävän minua vähä vähältä eteenpäin. Nousen pahamaineista Konttaista edeltävälle Kumpuvaaralle näiden virtuaalikannustajien voimilla.

Muistelen lukemaani Karhunkierroksen historia: ”…Reitti valmistui 1955, kun Konttaisen ja Rukan väli suunniteltiin. Reitti kulkee vielä nykyäänkin samaa polkua vaarajonon ja kaikkien huippujen kautta. Reitin lopetuksesta olikin tarkoitus tehdä sellainen, että se varmasti tuntuu kulkijoiden jaloissa.” (Karhunkierros retkeilyopas ja kartta, Karttakeskuksen matkaoppaat) Pahin olisi siis vielä edessä. Miten ikinä selviäisin maaliin asti?

Konttaiselta laskeutujat palkitaan juomapisteellä. Tarjolla on jo tuttujen suklaiden, perunalastujen ja urheilujuoman lisäksi myös Red Bull -tölkkejä. Seuraava nousu vaatii melkein konttausotteita. Kulauttelen hämmästyksekseni mukaan nappaamaani energiajuomaa ja tyhjennän suklaamantelipussin. Ja yhtäkkiä saan siivet takaisin kantapäihini. Juoksen. Juoksen loivat mäet ja portaat ja osan alamäistäkin. Ylhäällä tuivertaa myrskytuuli ja tuntuu niin hyvältä, että melkein itkettää.

Suomen suosituin vaellusreitti, Karhunkierros, täyttää tänä vuonna 60 vuotta.

Maalissa kuulen olevani sarjani kolmas.

Linkkejä:

• NUTS Karhunkierros -tapahtuman sivusto
• Terho Lahtisen kanssa yhdessä kirjoittamani juttu Trailrunning.fi-sivustolla: NUTS Karhunkierros moninkertaisti osanottajamääränsä

Reissutarinoita blogosfäärissä:

•  Aina ylämäki: NUTS Karhunkierros 31k 2015
• Ninnin poluilla: NUTS Karhunkierros 80K 2015 – Ninnin kanssa juoksentelimme yhdessä samassa letkassa letkeät ensimmäiset 30 kilometriä
• Matsku treenaa: NUTS Karhunkierros 80 km
• Ultrajuoksua ja muuta vaellusta: Viikko 21 ja Karhunkierros 160 km
• Samba Trail Running Club: Kuusamon kisaraportti  ja Kuinka ultraneitsyys menetetään? Ilkan raportti Karhunkierroksen 53km matkalta
• Ihan hukassa: NUTS Karhunkierros 160km: vain yhren puukon tähren

27.5.2015 lisättyjä linkkejä:

• Samba Trail Running Clubin Harrin kirjoituksessa mainitaan hymyni! KARHUNKIERROS 31 (Hyvien ihmisten juhla – John Steinbeck)
• Poluntaika: NUTS Karhunkierros 53km
• Harrastuksena kestävyys: NUTS Karhunkierros 160km DNF
• Minä, kuntoileva perheenäiti: NUTS Karhunkierros 31 km – olihan se matka!
• Askel askeleelta: NUTS Karhunkierros 31 k – raportti
• TeamKunnostamo: Kohti Seikkailua – NUTS Karhunkierros 31k – kipeää kävi mutta oli se sen arvoista/Hanna
• Kirjoituksia juoksutapahtumista ja vähän muutenkin: Elämäni ensimmäinen ultra NUTS Karhunkierros 53 k
• Kestävyyttä kuntoliikkujan tavoittein: Polkujuoksua Rukalla – NUTS Karhunkierros 31km
• Juntit OK: Juntit goes NUTS Karhunkierros 80km

Lisätty 28.5.2015:

Yksi hauskimmista reissutarinoista on Juoksutarinoita-blogissa: NUTS Karhunkierros 2015

Lönnrot, ultramatkaaja

Sunnuntairetken vetäjä kirjoitti kutsussa: ”Iltalukemisena retkeä odotellessa voit lukaista Sammatin suuren pojan Elias Lönnrotin tuotannon.” Yö ei ihan riittänyt koko tuotannon tutkailuun, mutta jo nopea vilkaisu Wikipediaan sai minut ymmärtämään Lönnrotin olleen valovuoden verran kiinnostavampi henkilö kuin olin ymmärtänytkään. Elias Lönnrot tunnetaan Kalevalan kokoajana, kansanrunouden kerääjänä. Hän oli myös kasvi- ja kielitieteilijä, sanakirjailija, lehtimies, runoilija, lääkäri ja tutkimusmatkailija. Ja varsin tuottelias joka alalla.

Koko päivän kestävän Sammatin-retken aikana ehdin pohtimaan monenlaista. Lönnrot oli lääkäri, joka virkavapaakausien turvin keskittyi varsinaiseen intohimoonsa: kansanrunojen keruuseen ja suomen kielen kehittämiseen. Mies siis muistetaan ensisijaisesti asioista, joita hän teki päivätyönsä ulkopuolella. Kuinka moni henkilö muistetaan työuransa saavutuksista? Kuinka moni harrastuneisuuden kautta saavutetuista asioista?

Jatkan pohdintaani. Mikä mahtoi motivoida Lönnrotia? Mikä sytytti liekin ja sai lähtemään matkaan aina uudelleen ja uudelleen?

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vastaa: ”Toisaalta velvollisuudentunne ajoi täyttämään häneen kohdistetut kansalliset odotukset, toisaalta tiedonhalu houkutteli tutkimaan, mitä taipaleiden takaa voisi saada saaliiksi hyödyntämään historian, kielitieteen tai kansanperinteen tutkimusta” Mieletöntä! Ja minä kun tallustelen ihan vain huvin vuoksi. Voisinko oman liikkumiseni ohella tuottaa jotain hyödyllistä?

Kahlaan jääkukissa ja minusta tuntuu kuin olisin joutunut vahingossa satumetsään. Kukkameren kauneus pyörryttää. Runojen ohella Lönnrot keräsi myös kasveja. Ahkeran poiminnan tuloksena syntyi ensimmäinen suomenkielinen luonnontieteellinen kirja: Flora Fennica – Suomen Kasvisto. Mutta näkikö Lönnrot matkoillansa koskaan jääkukkia?

Jääkukkien helistessä mietin miten Lönnrot mahtoi taivaltaa. SKS kertoo: ”Elias Lönnrot kulki kävellen, soutaen, hiihtäen ja kulkuneuvoja niukalti hyödyntäen viidentoista vuoden aikana matkan, jonka pituus vastasi matkaa Helsingistä etelänavalle.”

Lönnrothan olikin melkoinen ultramatkojen luomuliikkuja!

Paljasjaloin kulkevasta Lönnrotista tehdyn pilakuvan tekstissä lukee: ”Unus homo nobis currendo restituit rem = Yksi ainoa mies meille juoksemalla korjasi kaiken” Paljasjalkajuoksu, luomuliikunta, omien intohimojen seuraaminen. Kuulostako tutulta? 2000-luvun ihanteilta?

Kiitos luomujuosseen Lönnrotin saatoin kirjoittaa tämänkin tekstin minulle rakasta suomenkieltä käyttäen.