Flyygeli korvassa ja muita lahjatoiveita

”No mitä sitä oikein voi toivoa joululahjaksi? Mitä sinä oikein toivot?” puuskahtaa työkaveri viereiseltä matolta ennen joogatuntia. Kömmin kotiin ja kirjoitan loputtoman listan. Ymmärrän saamani arvonimen kamahomo olevan ansaittu. Moitin itseäni materialistiksi, kunnes tajuan, että eikös joululahjoihin liittynyt kiltteys? Eikö itselleenkin pitäisi olla kiltti? Moi moittimiselle. Lupaan olla. Aina, kun onnistunut pitämään lupaukseni, voin ostaa itselleni urheiluvälineitä. Joulu voi olla milloin vain.

Kun tuntee lahjan saajan oikein hyvin, on lahjan antaminen helppoa. Viime vuonna seikkailuystäväni sai juuri omaan karttatelineeseensä sopivia varamuttereita. Jotain pientä, jotain mitä unohtaa aina itse ostaa. Tänä jouluna samoilla perusteilla joku riittävän tuttu saattaa saada nippusiteitä, maailman parhaita yleiskiinnittimiä kaikkiin seikkailuihin mm silloin, kun lamppu pitää saada kiinni kypärään tiukasti ja nopeasti.

Olen onnekas – olen löytänyt ympärilleni hurmaavia tyyppejä, jotka kokeilevat jatkuvasti jotain uutta. Ensi vuodelle nämä huimat ovat suunnitelleet jo uimahyppykurssia, tankotanssia, akrobatian alkeita ja lintujen tunnistamisen opettelua. Jos näitä luonnostaan spontaaneja tyyppejä ei olisi, antaisin jollekin lahjaksi yhteisen elämysten sarjalipun, uuden lajin yhdessä opettelun tai ehkä vain 10 kerran sarjalipun yhteisille lenkeille.

Jo aika moni kaveri on saanut (kimppa)lahjaksi Meriturvan järjestämän Veneilijän pelastautumiskurssin. Elämyspäivän lisäksi lahjaan sisältyy vankka viesti: haluan, että pysyt pinnalla.

Vaikka uskoni Joulupukkiin on vankka, olen hukannut Korvatunturin osoitteen. On jotain, mistä haaveilen salaa. Jotain mitä en osaa itse ostaa enkä virkata. Luin marraskuussa ääri-inspiroivan Anna Wretlingin Instagram-postauksen ”That feeling När barnen är så stora att de kan vara själva en timme så jag kan bränna runt Djurgården i mörkret med opera högt i lurarna … DEN!!”  Tuosta lähtien olen haaveillut myrskyisästä aamusta, jolloin pyöräilisin läpi pimeyden kuunnelleen oopperaa. Jos olisi onnekas, osuisin oikeaan lumimyrskyyn. Orkesteri riepottelisi nuotteja ja tuuli nietoksia.

Kokeilen itse. Lataan mukaani klassisen sikermän, mutta mainoksissa kuluneet sävelmät latistavat tunteen. Uusi yritys ja taitava nainen laulaa liian korkealta. Haluan möreitä miehiä ja urheita torvia, rummun merkittävän läiskeen. Kurkistan varovasti Helsingin Sanomien kulttuurisivuja: ”Oh­jel­ma­ko­kei­lu­jen ohel­la van­ha kaa­va­kin toi­mii yhä: al­ku­soit­to, kon­sert­to, sin­fo­nia. Teos­va­lin­nois­sa­han on va­raa yl­lä­tyk­siin. Felix Mendelssohnin Heb­ri­deis­sä yh­dis­tyy on­nis­tu­nees­ti na­pak­ka muo­to, or­kest­raa­li­nen kek­sin­tä, jyl­hä luon­to­ku­vaus se­kä bar­di­ajan elä­vöi­tys.”

Suomea, jota en ymmärrä. Ehkä lukion historian opettajan perääni heittämä liikanimi, epäkultturelli imbesilli, olikin ihan totta?

Ensi maanantaina on vielä yksi lempeä joogatunti. Silloin osaan vastata: toivon omaa soittolistaa.

Röykkiöittäin tirkisteltävää

Olivia-lehti tarjoili 10 vinkkiä ammattiblogaajaksi aikovalle. Uutta on aina hauska oppia, vaikka tavoitteena ei ammattilaisuus olisikaan. Päätin toteuttaa ensimmäiseksi vinkin numero 5:

”Anna lukijoille sopivasti tirkisteltävää. Mitä enemmän itsestään antaa, sitä enemmän ihmisiä kiinnostaa. Siinä on sellaista tirkistelynhalua, että mitä teillä on joulupöydässä ja millaiset tapetit olohuoneessa. Täydellinen on tylsää.”

Joulupöydässä meillä oli niin ujo silli, etten uskalla kuvaa jakaa. Kuusen alla sen sijaan päivystivät kovin hohdokkaat kaverit.

Koska olo- eikä muissakaan huoneissamme ole tapetteja, paljastan sisustusajatteluni vankan kulmakiven: röykkiöt.

8-tunnin tammikuinen rogaining-tapahtuma vaati normaalia suuremman röykkiön, koska osallistuin kisaan pyörällä.

Kestoröykkiön muodostavat uima- ja jumppailukassit sekä pyöräilyreppu. Talvisin kukkulaa koristaa myös retkiluistelureppu. Kaiken täytyy olla aina valmiina, muuten jää elämää elämättä. Tapahtumiin liittyvien röykkiöiden keruu käynnistyy jo pari vuorokautta ennen starttia. Eteisen lattia on aina toimiva paikka asioiden ripotteluun. Viime hetkellä ei mikään löydy. Keskellä lattiaa asioille annetaan mahdollisuus säilyä tallessa.

 Joskus röykkiöitä voi kasvaa lattialle vaikkapa vain siksi, kun päätän kokeilla toimisiko pyöräilyreppu luistelureppuna ja voisinkohan  korjata pyörän siinä sivussa ja onnistuisinko rakentamaan retkipatjasta  retkiluistelusauvalle lämpimän kädensijan.

Kotiinpaluun ja lähtemisen välissä kuivattelen kamoja. Kuivatusröykkiö huolehtii kätevästi siitä, ettei kukaan ulkopuolinen eksy vahingossa saunaamme. Sisäpuolisillekin saunaan pääsy tuottaa toisinaan ongelmia. Jouluna tämä röykkiö oli kipattu piiloon. Keräsin kiitoksia.

Röykkiöt voivat kasvaa lattioiden ja seinien lisäksi myös ovenkahvoihin.

Vielä elämätön vuorokausi lähestyy taas vinhaa vauhtia rakentaessani eteiseen muuria seuraavan päivän varusteista.

Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjassa sivulla 65 Nipsu, Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen ovat taivaltaneet koko yön.

”Nipsu alkoi kitistä.
– Minua väsyttää, hän sanoi.
– Olen väsynyt kaikkeen. Nyt on teidän vuoronne kantaa telttaa. Ja ohukaispannua.
– Se on hyvä teltta, sanoi Nuuskamuikkunen
Mutta pitää varoa kiintymästä liikaa omaisuuteen. Heitä se menemään. Ja ohukaispannu myös.
– Oletko tosissasi? Kysyi Nipsu ällistyneenä.
– Kuiluunko?
Nuuskamuikkunen nyökkäsi.”

Musta mieletön taikatalvi

Olen aina ihmetellyt muiden tarinoita lapsuuden valkoisista jouluista. Mielestäni lapsuuteni joulut olivat aina lumettomia ja kylätie tummaa jäätikköä. Aattona sain tehtäväksi kiikuttaa naapuriin hyasintin. Toinen käsi kukkatötterössä, toinen puunrunkoa puristaen mietin, miten liukuisin ehjänä seuraavalle puulle. Heti kotiin päästyäni sain avata naapurille oven. Oli jännittävää saimmeko vastalahjaksi saman- vai erivärisen hyasintin.

Lumettomat talvet olivat piinaavia. Halusin hiihtää. Parin onnellisen, valoisan, lumisen päivän jälkeen mieli mustui jälleen kilpaa maan kanssa. Paloheinän kilometrin mittainen latusirkus tuli tutuksi.

Hukatessani aikaa laduttomien latupohjien murehtimiseen on luonto tarjoillut upeita talvielämyksiä ihan joka vuosi.

Onneksi olen älynnyt nostaa pääni ja löytänyt huikeita juttuja. Viime viikko tarjoili monta talvista helmeä. Maanantaina espoolaispuut hohtivat sokerikuorrutteisina. Yllättävimmät luontoelämykset löytyivät lenkkipolun varren kosken jäätaidenäyttelystä. Pimeä ilta loi upeat puitteet otsalamppuiselle valonäytökselle.

Torstaiaamun maastopyörälenkki käynnistyi lempeässä udussa sulaa hiekkatietä siivutellen.

Pieniltä poluilta löysin juuri sopivan haastavia (matalia) juurakoita leveämpien polkujen avautuessa jääkenttinä, joilla sain riemuita rapisevista nastarenkaista. Sopivan jännittävää, opettavaista ja ennen kaikkea hurjan hauskaa!

Lauantaina sain kokea jotain, mitä luulin olevan vain saduissa ja retkiluistelijoiden reissutarinoissa. Pääsin aivan kirkkaalle superluonnonjäälle.

En tiennyt olisinko nauttinut luistelusta vai tuijottanut polvillani lumoutuneena läpinäkyvän jään miljoonia, pieniä taideteoksia. Tein molempia. Täysillä. Polvisuojille oli käyttöä. Ryömin ja riemuitsin.

Lumme kurkkii jään alta: ”No onkos tullut kesä?”

Sunnuntai toi lumipyryn, mutta Skrinnareiden ryhmän mukana ehdin kuitenkin Tuusulanjärvelle kokemaan vielä toisenlaisen luisteluelämyksen. Lauantaina etenin jäätä opetellen, koputellen. Sunnuntaina pääsin viilettämään kokeneen letkan jatkeena 35 km:n matkan sakenevassa lumipyryssä pitkin pitkää, jäätynyttä järveä.

Vaikka viikko vierähtikin myönteisesti hyperventiloiden, odottavat sukset eteisessä täydessä valmiudessa ja katsovat aina ohi kulkiessani kysyvästi: ”Joko mennään?”