113 (k)ilometrin mittainen flow

20. elokuuta 2015 klo 9.30 Terhi Jaakkola kirjoitti:
Tässä ehdotukseni MM-vauhdiksi:
88 km linnuntietä = 114 km kuljettua matkaa
21 km linnuntietä / 6 tuntia
3,5 km linnuntietä / 1 tunti = 4,7 km kuljettua matkaa / tunti
Suunnitellaan siis neljä 6 tunnin pätkää. Kun kokonaispläni on hahmottunut, yritetään tehdä viimeisestä pätkästä korkeintaan viiden tunnin mittainen.
Perusteena Someron rauhallinen yötaivallus, jossa kuljimme 8 tunnissa 43 kilometriä. Samalla vauhdilla pääsisimme 129 kilometriä.
Miltäs kuulostaa?

20. elokuuta 2015 klo 9.57 Merja Enroos kirjoitti:
Kuulostaa hyvältä! Tosin tuo lähes 5 km tunnissa voi olla kyllä aika paljon, ainakin yön pimeinä tunteina ja loppua kohden. Ja hitaissa maastokohdissa…. Mutta lähdetään yrittämään! Huomioidaan vaan reittiplänäyksessä, että jos paukut on loppu, että päästään tulemaan joku oikoreitti tms. lyhempikin vaihtoehto lopussa. Mutta jos saadaan 100 km talsittua vuorokauden aikana, ollaan kyllä aikamoisia oman maailmamme mestareita!

Kiilopään kylmäkylpylä Kuva: Terhi Jaakkola

Kiilopään kylmäkylpylä

220 senttimetriä kisaa varten mitattua reittisuunnittelulankaa repussamme saavumme Kiilopäälle. Tunturi täyttyy kilpailijoista kaikista maailman kolkista. Vanhimmat ovat puhaltaneet syntymäpäiväkakuistaan kerralla jo yli 70 kynttilää. Ahkerimmat ovat kiertäneet kaikki lajin 13 tähän mennessä järjestettyä MM-kisaa. Emme saavu vain kisakeskukseen, vaan solahdamme mukaan maailmanlaajuiseen yhteisöön. Riemukas retkueemme valtaa pian majoituksen ohi virtaavan tunturipuron omakseen. Siellä viilennämme kisajännitystä aamuin illoin.

Kisaa edeltävä viikko on tyypillistä jännityssekoilukierrettä, jossa psykofyysinen ihmismössö yrittää käyttäytyä ihmisiksi. Ainoana toiveena: olisipa jo lähtöviivalla – silloin kaikki helpottuu. Nyt tyyni saapuu päähäni kuitenkin jo edellisenä iltana. Juuri ennen nukahtamista sanon taisteluparilleni: ”Nyt on kaikki hyvin.”

MM-kyltillä Kuva: Terhi Jaakkola

Kansainväliset rogaining-säännöt kieltävät koirat ja aseet kilpailun aikana.

Edessä olevaa 24 tunnin koitosta enemmän pelottaa suunnistus tiettömässä kansallispuistossa. Eksymmekö Venäjälle? Pysäyttääkö joku meidät rajalla? Hoidan päävastuun joukkueemme suunnistuksesta. Tunturisuunnistuskokemukseni rajoittuu vuoden 1994 Luosto-Jukolan superpummikkaaseen reissuun. En uskalla ottaa yhtään riskiä, joten reittisuunnitelmastamme muodostuu hyvin varovainen, vaikeita rastipisteitä kaihtava.

Matka ensimmäiselle rastille taittuu kansainvälisessä letkassa polkua tarpoen. Leppoisasti tunturiin noustessa ehdin maistelemaan karttaa. Käyrät puhuvat minulle, ojat ovat paikoillaan, värit selkeitä. Itseluottamus kasvaa. Seuraavat rastit osoittavat kartan toimivuuden pääni kanssa. Muutamme reitinvalintoja ja lisäämme matkalle vaativampia rasteja.

Mallirastilla kisan aattona. Kuva: Terhi Jaakkola

Mallirastilla kisan aattona. Leimaussysteemi poikkesi tutusta emit-järjestelmästä.

Pohja on kova, maisema avara, kasvillisuus arktisen kyykyssä. Loivassa alamäessä en pysty enää jarruttelemaan. Kysyn pariltani voisimmeko juosta vähän, vaikka vauhti on sovittukin hyvin maltilliseksi. En voi olla juoksematta. On liian kaunista. Jalat eivät suostu pysymään maassa.

Rastit ovat paikoillaan. Aurinko paistaa. Kohtaamme ensimmäisen poron ja liikutumme. Viidennelle rastille saamme edetä loivia tuntureiden lakia 2,5 kilometrin avaran matkan. Tuntuu kuin olisin solahtanut maailman hienoimpaan polkujuoksuvideoon ja toivon, etten heräisi unesta ihan heti. On niin ihanaa, että itkettää. Mihinkään ei satu. Kaikki toimii.

Rengastettu sammal Kuva: Terhi Jaakkola

Kisaa ennen leimauskapulat sinetöidään kiinni ranteisiimme.

Muiden juodessa kilpailuissa litroittain vettä, minä annostelen juomani pipetillä. Nyt kauhomme täytettä astioihimme tunturipuroista. Juomakelpoista vettä on tarjolla ihan kaikkialla ja maku on niin uskomaton, että juon herkutellakseni – en janooni.

Herkullinen vesi kulkee mutkaisissa uomissa, joista yksi käänne sekoittaa sisäisen suunnistajani täysin. 20 minuutin ajan onnistun uskottelemaan itselleni, että olemme joen itäpuolella, vaikka kuljemmekin länsipuolta täysin toiseen suuntaan. Sitten on pakko pysähtyä. Ja samalla kaikki notkelman lentävät otukset huomaavat herkkuhetken koittaneen. Silmissä on mustanaan ötököitä ja korvat täyttyvät ininästä. En pysty keskittymään. ”Tämä on nyt todella noloa, mutta voisitko heilutella karttaasi ja hätistää ötökät ympäriltäni, kun yritän kuunnella ajatuksiani ja löytää meidät kartalle?”, huomaan sanovani. Joukkueemme toimii saumattomasti ja pian kipuamme taas kohti rastia pienen uudelleen reitityksen jälkeen.

Innokkaat sammalet Kuva: Tom Toivonen

Juuri ennen karttojen jakoa. Emme vielä tiedä miten uskomattoman upea seikkailu meillä on edessä. Helena – kiitos superhyvistä kisaleteistä taas kerran!

Syömme mustikoita ja variksenmarjoja. Kohtaamme kirkkaita lampia, läkähdyttävän kauniita kankaita, tupasvillapeltoja. Uimme joen yli.

Olen onnellinen. Ihan kokoajan ja välillä vielä onnellisempi. Kun tyynenä kesäiltana ui aivan hiljaisessa järvessä, voi tuntea samanlaista pehmeää onnellisuutta. Kesäjärvessä uivan yllättää aika ajoin veden kylmempi laikkua. Samanlaisia onnenlaikkuja läikkyy jostain minuun koko kisan ajan.

Valitsemme rinteessä väärän puron. Etsiskelyyn vierähtää tovi. Harmitus katoaa, kun kiipeämme taas ylös avotunturiin. Taas on ihan pakko juosta. Meditatiivisessa mielentilassa leijumme pitkin tunturia auringonlaskua ihaillen. Auringon tilalle syttyvät tähdet ja otsalamput.

sinettipussi Kuva: Terhi Jaakkola

Puhelin hätätilanteita varten sekä kaikki GPS-dataa näyttävät laitteet sinetöidään kisan ajaksi pussiin. Numeromme 313 on joko sijoitustamme enteilevä tai ehkä viittaa lopulta kulkemaamme matkaan: 113 km. Kyseessä oli myös historian 13. MM-rogaining-kilpailu.

12 tunnin kohdalla on todella vaikeaa, mutta pienen tauon jälkeen minut valtaa taas flow. Ajattelen appelsiinia. Kuinka hyvältä appelsiini maistuisikaan. Kuljen tunteja ajatellen vain appelsiineja. Ja sitä, miten hienoa olisi olla poro. Taisteluparini tahti hidastuu. Minulta sammuu lamppu. Yhden lampun varassa pysähdymme ihastelemaan yössä hämähäkin seittiä.

Olemme laatineet suunnitelman, jossa pimeässä ja kaikkein väsyneimpänä kuljettavat kohdat ovat suunnistuksellisesti helpoimpia. Aamuyöllä huomaamme näiden rastien olevan myös kaikkein matalimmissa maastonkohdissa. Suklaat ja sormet jäätyvät. Normaalisti kovin puliseva kaksikkomme tarpoo aivan hiljaa. Molemmat käyvät mielessään läpi reppujensa sisältöä: mitä voisin vielä pukea päälleni. Jo yhden korkeuskäyrän nousu helpottaa oloa. Poikkeamme suunnitelmasta ja jätämme yhden rastin väliin.

Tunturipuron kuvaaja Kuva: Tom Toivonen

Matkalla aamu-uinnillle kisan aattona. Takana aamulenkki ja pieni puronvarsijooga.

Sammalkaverini vauhti hiipuu entisestään. Mietin mielessäni, miten voisin vielä kannustaa jaksamaan. Onko edes inhimillistä kannustaa, kun takana on jo 16 tuntia taivallusta? Mitä silloin saa sanoa olemalla vielä ihminen? Mutta jaloillani on vahva vimma päästä eteenpäin. Kaivamme yhteisen historiamme ensimmäisen kerran hinausköyden käyttöön. Ja yhtäkkiä elämä helpottuu täysin. Saan pidettyä taisteluparini pulinaetäisyydellä. Vauhtimme kasvaa. Aurinko lämmittää taas.

Kolmen kilometrin päässä maalista teemme kiperän valinnan. Päädymme varmistelemaan ja jätämme suunnitellun kuuden pisteen rastin käymättä. Emme halua yhtään maalista myöhästymisen aiheuttamaa miinuspistettä.

Laskettelemme kohti kisakeskusta Ahopäältä saapuvaa polkua pitkin. Muistelen elämäni ensimmäistä Lapin reissua 30 vuoden takaa. Silloin hiihdin marraskuisessa valossa tätä samaa reittiä. Sain lapinkasteen, ihailin keloja ja podin koti-ikävää. Silloin en voinut kuvitellakaan millaiselle reissulle tänne vielä palaisinkaan.

Leimaamme joukkueemme maaliin taivallettuamme 23 tuntia. Olo on käsittämättömän leijuva. Hihkumme ja riemuitsemme.
Maalissa nopeakin vilkaisu karttaan paljastaa monta laatimaamme viisaampaa reittisuunnitelmaa. Olemme kuitenkin ylpeitä suorituksestamme. Reittisuunnitelman teimme kaikella sillä viisaudella ja kokemuksella, joka meillä oli suunnitelmaa tehdessä käytössämme. 23 tunnin jälkeen olemme tietenkin paljon kokeneempia.

Kaverit rivissä Kuva: Terhi Jaakkola

Kotimatkallakaan hymy ei hyydy. Kiitos Te upeat tyypit – mieletön reissu!

Pelkkä kisaan osallistuminen oli elämys, josta riittää pureskeltavaa vuosikausiksi. Osallistumistakin upeampaa oli matka kokonaisuudessaan. Matka, joka alkoi talvisena aamuna uimahallin kahviossa joukkueita ja lentoaikatauluja pohtien. Kaikki ryhmämme yhdessä kokemat naurut, jaetut opit, MM-treenit ja hilpeät hetket. Tännekö ne johtivat? Tunteikkaaseen tunturiin.

Keräämme ryhmän kaikki kuplivat juomat, leiriydymme auringonpaisteisen tunturipuron varteen viilentämään rääkättyjä jalkojamme ja kohottamaan maljoja upeille suorituksillemme. Taskuuni saapuu viesti kotoa kisaa jännittävältä mieheltäni:
”Sammalet alustavissa tuloksissa oman sarjan kolmas ja yleisessä 105. Loistavaa! Onneksi olkoon!”

Olemme KOLMANSIA! Oho!

PS: Sinettipussista avattu mittari paljasti kulkemaksemme matkaksi 113 (k)ilometriä.

Linkkejä:

Kisaraportteja:

Mainokset

24 tuntia tuntureilla

Lokakuussa 2012 osallistuin ystäväni kanssa elämäni ensimmäistä kertaa rogaining-tapahtumaan. Kisan aikana kävimme vakavan keskustelun 5 tuntia kestävän koitoksen sopivuudesta. Olimme vakuuttuneita, että tämä tapahtuma on meille kestoltaan juuri sopiva. Pidempään emme pysty. Seuraavan vuoden tammikuussa osallistuimme 8 tuntia kestävään Loppiais-rogaining-tapahtumaan ja toukokuussa juoksimme jalkamme tohjoiksi 12 tunnin rastihullutuksessa.

Kotimatkalla 12 tunnin kisasta teimme lähes verivalat ja vannoimme: 12 tuntia on ehdoton maksimi. Tämän pidempään tapahtumaan emme lähde.

Ensi lauantaina starttaamme Kiilopäältä yhdessä suursuklaashamaanin, maailman parhaan Vierivät sammalet -seikkailutaisteluparini kanssa 24 tunnin kisaan.

Rogainingkartta Kuva: Terhi Jaakkola

Rogaining.fi-sivusto selittää lajin seuraavasti:
”Rogaining-kilpailuissa liikutaan 2-5 -henkisillä joukkueilla sarjasta ja kilpailusta riippuen yleensä kahdesta tunnista vuorokauteen. Kilpailijoiden tarkoituksena on kerätä mahdollisimman paljon pisteitä käymällä eriarvoisilla rasteilla haluamassaan järjestyksessä annetun ajan puitteissa.”

Erityisesti pidän siitä, miten kansainvälinen rogaining-järjestö tiivistää lajin säännöt:
”Rogaining is an amateur sport to be enjoyed by social and competitive participants and event organisers. These rules have been drafted with simplicity and enjoyment as primary guides and govern the conduct of all rogaining events organised by any group affiliated with the International Rogaining Federation”

Yksinkertaisuuteen ja nautinnollisuuteen ensisijaisesti nojautuvien sääntöjen yhdistyessä luonnossa liikkumiseen olin tietenkin oikopäätä ilmoittautumassa mukaan lajin Suomessa käytäviin MM-kisoihin ajattelematta sen tarkemmin onko vuorokauden mittainen tarpominen tunturissa ihmiselle ylipäätään mahdollista.

Rogaining-suunnittelua Rogainingkartta Kuva: Terhi Jaakkola

Kesälomalla näin unta, jossa kadotin kaverini tunturiin. Löysin hänet vihdoin paksussa toppapuvussa kesähelteessä puuskuttamasta. Unessa teimme yhdessä kaikki mahdolliset ja mahdottomat mokat. Ajattelin tämän olleen loistokas kenraaliharjoitus, jota seuraisi sulavaisen sujuva kisa.

Onneksi kävimme verryttelemässä roga-tunnelmia ihan oikeassakin kisassa Someron yössä. Touhukkaasti käytimme yli puolet reitin suunnitteluun annetusta ajasta, kunnes tajusimme karttoja olevan luulemamme yhden paperin sijaan kaksi. Loma oli paahtanut henkisen hiusvärimme astetta blondimmaksi. Aikapaineen alla ajattelu on lajin suola. Nyt suolapitoisuus kohosi turhan korkeaksi. Tärkein oppi Someron yöstä: mokan sattuessa otetaan kiukulla ja turhautumisella täytetty kuppi nöyrästi käteen. Kaadetaan sisältö maahan. Täytetään henkinen kuppi alkuperäisellä iloisella innostuksella ja aloitetaan tyynesti alusta.

Kisaa alustava viikko on sikermä sekoilua, hermoilua, ärsyyntyneisyyttä, malttamatonta odotusta, kihelmöivää spekulointia, eväiden pakkausta, sääennusteen kyttäystä, varustepohdintaa, sääntöjen lukua, harjoituskartan tutkintaa, hetken onnellisia fiilistelyjä ja sitten taas vähän varustesekoilua.

Lauantaina olemme samalla viivalla satojen muiden kisaajien kanssa. Ensimmäiseen koskaan napapiirin pohjoispuolella järjestettävään lajin MM-kilpailuun on ilmoittautunut osallistujia Australiasta, Espanjasta, Norjasta, Uudesta-Seelannista, Puolasta, USA:sta ja 16 muusta maasta. Lähtöviivalla meillä on reput täynnä eväitä ja käsissämme kartat, joille olemme suunnitelleet noin 100 kilometrin reitin.

Vierivät sammalet somerolla Kuva: Terhi Jaakkola

Joukkueemme hilpeästä sitkeydestä huolimatta, me emme pysty kisaamaan kärkisijoista. Jossain uskon joukkueemme kuitenkin olevan maailmanmestaruustasoa. Me olemme loistokkaan hyviä nautiskelemaan, iloitsemaan elämyksistä. Pahin moka ei tulekaan olemaan väärä sukkavalinta tai armoton sekoilu reitinsuunnittelussa. Suurin moka, jonka voisimme tehdä, olisi se, ettemme nauttisi kauan odottamamme tapahtuman aivan jokaisesta sekunnista.

Tätä kisaa me emme mokaa.

 

Linkkejä:

Missä lymyää polun pää?

Neulaspolku Kuva: Terhi Jaakkola

Postilaatikkooni putosi hauska, polkuaiheinen viesti. Pyörittelen päivittäin mielessäni metsiä, joissa en ole vielä juossut, haaveilen juoksemattomista poluista ja suunnittelen tulevia.

Aloittelevalle polkujuoksijalle metsään lähtö ei olekaan niin yksinkertaista. Intoa riittää, mutta mistä löytää polun pää? Alla vastaukseni kysyjälle. Mukavaa, jos näistä ajatuksista ja vinkeistä on iloa muillekin.

Olisiko sinulla antaa vinkkiä hyvästä polkujuoksupaikasta Nuuksiossa tai sen lähellä? Mukavaa, jos paikkaan ei olisi  hirveän pitkä matka Helsingistä.

Ekologisin paikka löytyy aina ihan kotiovelta. Suomessa polkuja on kaikkialla. Seuraavalle tielenkille lähtiessä kannattaa tarkkailla tien pientareita. Polun bongattuaan voi hypätä polulle ja juosta niin kauan, kuin polkua riittää ja palata sitten takaisin. Tämä toistetaan niin kauan kuin virtaa tai aikaa riittää. Pian lähikulmille on muodostunut muutama oma lempireitti.

Käpypolku Kuva: Terhi Jaakkola

Joulukuussa olin mukana järjestämässä Vierivien sammalten Joulupolkujuoksua. Merkit on nyt kerätty pois, mutta poluthan ovat toki paikoillaan. 10 km reitin kartan voi käydä hakemassa täältä.

Erittäin hyvä tapa tutustua pääkaupunkiseudun polkuihin, on liittyä mukaan muiden letkoihin. Facebookissa kommunikoiva Helsinki Trail Running Club on uskomattoman aktiivinen ja mukavan henkinen ryhmä. Melkein joka päivä joku tarjoaa juoksuseuraa pääkaupunkiseudun poluille.

TrailRunning.fi-sivustolla on pitkä lista polkujuoksutapahtumia. Useimpien tapahtumien sivuilta löytyvät myös kartat sekä opasteet lähtöpaikalle. Olisipa hauskaa kiertää jonain vuonna kaikkien tapahtumien polut ihan vain lenkkeillen!

Suosikkipolkuni Kuva: Terhi JaakkolaOma suosikkimetsäni on lapsuudenkotini ympärillä, Kirkkonummen ja Espoon rajamailla, Ämmässuon kaatopaikan takana. Siellä käyn säännöllisesti läkähtymässä luonnosta ja korjautumassa arjen kiireistä. Lempipoluilleni luonnostelin noin 8 kilometrin mittaisen reitin. Kartan voi hakea käyttöönsä täältä.

Mihin päin Pirttimäestä kannattaisi lähteä, että pääsisi kunnolla poluille/metsään juoksemaan?

Pirttimäestä lähtiessä ehdottomasti parasta polkuluxusta tarjoavat Bodom Trail -kisan reitit. Reissun avaa 12 kilometriä pitkä alkuosa, joka tunnetaan nimellä ’Kivet ja kannot’. Loppulenkki on 9 kilometrin mittainen ja lempinimeltään ’Ummet ja lammet’. Aivan umpihurmaavia molemmat. Tapahtuman sivuilla on Movescount GPS-reitti sekä reittikartta ladattavana.

Mitä muita lähtöpaikkoja suosittelet Pirttimäen lisäksi?

Luontoon.fi-sivusto esittelee karttalinkkeineen monia Nuuksion reittejä. Nämä kaikki, kun nautiskelee, onkin jo aika kokenut polkujuoksija.

Juoksemattomia polkuja Kuva: Terhi Jaakkola

Polulla kaipaisin kunnon karttaa, jossa näkyisi polut. Onko tällaisia karttoja olemassa?

Verkossa on monia hyviä karttapalveluita kaikkien käytettävissä. Ainakin näitä kahta olen itse käyttänyt Retkikartta.fi ja Pikakartta.fi. Kun mittakaavan säätää sopivaksi, näkyvät molemmissa palveluissa isoimmat polut. Hyllyilleni on kertynyt myös aimo kasa erilaisia ulkoilukarttoja. Ulkoilukarttoja voi käydä haaveilemassa mm Karttakeskuksen karttakaupassa.

IKuntorastikarttoja Kuva: Terhi Jaakkola

Mitä karttoja itse käytät?

Kaikkien mieluiten juoksen ihan oikea suunnistuskartta kädessäni. Lähiseudun karttoja on kertynyt hyllyille vuosien varrella erilaisilta kuntorasteilta. Karttoja voi usein ostaa suoraan suunnistusseuroilta. Lista kaikista Suomen suunnistuseuroista linkkeineen löytyy Suomen Suunnistusliiton sivuilta. Helsingin suunnistajat järjestävät maanantaisin Iltarastit. Kunkin viikon kartan voi käydä ostamassa Helsingin Suunnistajan Kaupasta (Museokatu 34). Samalla voikin hullaantua uuteen, polkujuoksijalle hyvin luontevaan lajiin, suunnistukseen!

Olisi iloinen yllätys, jos joku tämän kirjoituksen lukeneista rohkenisi paljastamaan kommenttikentässä oman lempipolkunsa pään tai suosikkikarttapalvelunsa!

Lisäyksiä 17.5.2015

Tanja Kantolan Partioaitan blogikirjoituksessa erittäin monipuolisia vinkkejä polkujenetsijälle niin Suomeen metsiin kuin ulkomaillekin: Ummet ja lammet – juoksupolkujen jäljillä

Facebook-kommenteista poimittua:
Tommi  neuvoi: Karttaretkisteristä löytää kaikki alueet, joista on tehty suunnistuskartta.
Ollin suunnistuskarttalinkit:
Nurmijärven suunnistuskartat
Espoon Akilleksen suunnistuskartat

 

Multisport-ohjeita ensikertalaisille

karttapiilo Kuva: Terhi Jaakkola

Sain houkuteltua lauantaina 9.5.2015 käytävään Spring Adventure -multisportkisaan joukkuekaverikseni ensikertalaisen. Sähköpostitse yhden henkilön opastuksen sijaan jaan ajatukseni, ohjeeni ja pakkauslistani julkisesti. Ehkä listalta löytyy joku hyvä vinkki kokeneemmillekin?

Ensikertalaisen kysymykset:

Miten pitkiä etapit ovat? Tiedämmekö etukäteen missä järjestyksessä eri lajit kisassa ovat?
Kuntosarjalaisina meillä kisan kokonaismatka on noin 30 km. Matka koostuu enimmäkseen pyöräilystä ja vähiten melonnasta. Loput matkasta kuljetaan juosten. Tapahtuman Facebook-sivulla on jo paljastettu miesten kisasarjan lajien järjestys sekä eri lajien matkat. Samat tiedot kuntosarjasta paljastunevat viimeistään perjantaina. Muutenkin tuota FB-sivua kannattaa seurailla. Jaossa on hyviä vinkkejä, mutta ennen kaikkea hauskaa kisafiilistä nostattavia julkaisuja.

Kannammeko mukana vaihtovarusteemme? Jätämmekö johonkin meitä odottamaan?
Juomareppuun kannattaa napata mukaan omaa akilleenkantapäätä varten vaihtovaatteet vesitiiviiseen pussiin. Itselläni jäätyvät kädet kaikkein helpoiten, joten pakkaan mukaan parit vaihtohanskat. Kilpasarjoissa voi olla tarjolla hyvinkin märkiä pätkiä pitkin kisaa. Meidät kuntosarjalaiset saatetaan näin kevään kisassa säästää pahemmilta uiskenteluilta reitin varrella. Joskus melontaosuus voi olla keskellä kisaa. Tällöin on melontapaikalle saanut antaa kuljetettavaksi oman varavarustepussin.

Voiko käyttää pyöräilykenkiä vai kannattaako lähtee juoksulenkkareilla?
He joille pyöräilyosuudet ovat kaikkein vahvimpia, lukkopolkimet tuovat polkemiseen selkeästi lisää voimaa, polkimet eivät sovi lenkkareille ja polkupyöräilyn sijaan he kutsuisivat lajia pyörityspyöräilyksi – heille selvä kenkävalinta näyttää olevan klossikenkä.

Omista jaloistani pyöräilykengillä juoksu tuntuu kömpelöltä. En ole kovin ketterä klossipyörittelijä (vielä) ja polkimillani voi hyvin pyöräillä myös lenkkareilla. Minun kenkävalintani ovat polkulenkkarit. Mutta mitkä niistä? Onneksi ei tarvitse ihan vielä päättää!

Jotkut kuljettavat toisia kenkiä mukanaan ja vaihtavat kengät lajin vaihtuessa.

Onko juoksu enemmän asvaltilla vai maastossa?
Selvästi enemmän maastossa. Osittain jopa metsässä. Ihanaa!

Metsässä Kuva: Terhi Jaakkola

Pärjääkö normipyörällä vai onko maastopyörä parempi?
Maastopyörä on parempi. Kuntosarjassa pärjää ihan millä vain pyörällä. En ihan maantiekiiturillä matkaan lähtisi, mutta vanhalla 3-vaihde-nopsalla jo reitistä selviäisi.

Voisiko pyöränpaikkaustarvikkeita yhdistää?
Voi hyvin yhdistää. Mielestäni on kuitenkin hyvä rutiini pitää aina pyörässä omat huoltovälineet mukana. Minulla pieni huoltolaukku kulkee aina pyöräillessä satulan alla kätevästi. Sitten, kun lähdemme urhoilemaan monen vuorokauden mittaisiin seikkailukisoihin, joissa aivan kaikki varusteet kannetaan koko ajan mukana – sitten voimme hieman optimoida ja pakata mukaan vain yhdet rengasraudat. On aina tärkeää osata tehdä itse tärkeimmät pikakorjaukset omaan pyörään.

Mukaan kannattaa pakata myös varaosia pyörän karttatelineeseen. Juuri oikeasta kohdasta kadonnut ruuvi muuttaa pyöräsuunnistuksen hetkessä muistisuunnistukseksi.

Miten paljon varaenergiaa kannattaa kantaa mukana?
Meillä kisaan mennee noin 4-5 tuntia. Juomaa ja muutama geeli tai patukka reppuun tai taskuihin riittää hyvin. Pyörässä lisäjuomapullot kulkevat kätevästi mukana. Kisassa on monta lajivaihtoa ja jatkuvasti jotain hauskaa mietittävää. Syöminen ja juominen saattavat helposti unohtua. Onneksi minulla on toistaiseksi ollut onni kisata kavereiden kanssa, joiden syömisestä en ole joutunut huolestumaan, ja jotka ovat muistuttaneet minua aiheesta kärsivällisesti.

Onko järjestäjien puolesta mitään juomapisteitä tai muuta tankkausta?
Kannattaa varautua kantamaan kaikki omat eväät mukanaan. Omaan reppuuni harkitsen hankkivani mukaan kokoontaitettavan muovikuksan, jolla voi kätevästi kaapaista lisää vettä mukaan mahdolliselta tankkauspisteeltä.

Kuinka vaativat kiipeilyosuudet ovat? Kannattaisiko harjoitella etukäteen?
Hyvä kuntoinen seikkailija pärjää kuntosarjassa ilman lajiharjoittelua. Kisat, joita olen ehtinyt koluamaan, ovat tarjonneet toistaiseksi vain erilaisia köysillä tasapainoilutehtäviä. Joinain vuosina tämän saman sarjan kisoissa on ollut laskeutumistehtävä, josta on suoriutunut turvallisesti vailla aikaisempaa kokemusta. Ensimmäinen kerta selkä kohti tyhjyyttä voi kuitenkin tuntua aika hurjalta, joten kiipeilyä tai laskeutumista – jotain missä pääsee kokeilemaan luottamustaan köysiin, on hyvä kokeilla etukäteen. Onnekseni olen päässyt kokeilemaan. Kokeilusta lisää tarinaa täällä.

Muutamia edellisissä kisoissa opittuja juttuja:

Emit repussa Kuva: Terhi Jaakkola

Emit-leimauskortti teipataan kuminauhaan tiukasti kiinni. Kuminauhan toinen pää kietaistaan varmasti pysyvällä, mutta helposti irroteltavalla solmulla kiinni juomareppuun. Yksi joukkueen jäsenistä vastaa kaikilla rasteilla leimauksesta. Kerran tuli kuitenkin vastaan tilanne, jossa leimausvastuullisen kannatti jäädä suorittamaan kiipeilytehtävää, suunnistusvastuullisen sännätessä leimauskorttia vaativan muistisuunnistustehtävän kimppuun. Tuossa kisassa olimme teipanneet emit-laitteen tiiviisti kiinni leimausvastuulliseen. Hampailla oli saksia ikävä.

karttapuuro Kuva: Terhi Jaakkola

Saamme kisan materiaalit (kartat + reittikirja) 2 tuntia ennen lähtöä. Piirrettyämme suunnittelemamme reitit kartoille päällystämme kartat tiiviisti kontaktimuovilla, jonka saumakohdat varmistamme erityisen tarkasti. Ensimmäisessä kisassa muovittamaton suunnistuskartta ui melontaosuudella mukana ja löytyi mössönä repun taskusta suunnistusosuuden koittaessa.

Illat ennen kisaa:

  • Lataa sykemittari ja tyhjennä tarvittaessa
  • Huolla pyörä
  • Kiinnitä karttateline pyörään
  • Viritä emit-kapulan kuminauha
  • Pakkaa juomareppu
  • Lue kisan säännöt ajatuksella läpi

Mukaan:

  • Kisan jälkeen: vaihtovaatteet, pyyhe, eväät
  • Muovipusseja mutaisten vaatteiden ja kenkien kotiinkuljetusta varten*
  • Kisaan:
    • Polkulenkkarit
    • Polkupyörän karttateline
    • Kypärä
    • Polkupyörä + korjaustarvikelaukku
    • Juomareppu/liivi
    • Kontaktimuovia, sakset, korostustusseja reitin piirtämistä varten
    • Aurinkolasit/pyöräilylasit
    • Reppuun:
      • vesipullot
      • energiageelejä, patukoita
      • puhelin vedenpitävästi pakattu (joukkueelle riittää yksi puhelin)
      • sidostarpeita, urheiluteippiä vähintään 5cm x 1m ja 2 laastaria
      • avaruuslakana*
      • vessapaperia kaiken varalta*
      • emit-kortti kuminauhalla kiinnitettynä (yhdellä joukkueen jäsenistä)
      • kompassi (molemmilla – taktikon kompassi on suunnistusvastuullisen varakompassi)
      • vaihtohanskat/-sukat / -paidat
      • kynä
      • varahakaneuloja, jos kisanumero kiinni hakaneuloilla

Pitkiä listoja ja pohdintoja. Vankinkin valmistautuja tulee kohtaamaan yllätyksiä. Tämä kuuluu kisan luonteeseen. Vastassa voi olla peilikuvakartta, älynystyröitä ja hermoja riipova pulma, ennen kokeilematon köysirata, muistisuunnistusta – mitä vain! Ah ja nam – ja aina jää joku juttu mieleen kaivelemaan: miksi emme heti tajunneet! Ensi kerralla osaamme!

Kisassa lajit vaihtuvat tiheästi, kulkumuoto muuttuu, matka jatkuu, ja sitten aivan yhtäkkiä oletkin maalissa. Siksi kannattaakin keskittyä nautiskelemaan menosta jo aivan ensimmäisistä metreistä alkaen!

Linkkejä:

*lisätty 8.5.2015 pakkauksen tiimellyksessä

Asioita jotka saavat sydämen loiskumaan

Viime kesäloman kuumimpana päivänä suolasimme itseämme ystäväni kanssa meressä. Huomasimme potevamme samaa kateuden lajia. Olemme kateellisia sille itsellemme, joka ei ole vielä lukenut tätä tai tuota suosikkikirjaamme. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä Mia Kankimäen sielun sulattava Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ei ole tällainen kirja. Kankimäen tyynyn alle sopiva kirja ei ole luettava, se on tunnetila.

Sivu 697. Kuva: Terhi Jaakkola

Auringon palattua kevään myötä taivaalle, ilmaantui Kankimäen kirjan tunnetila mieleeni. Luin kirjan vuosi sitten juuri tämän saman huhtikuunvalon valloittaessa.

Kirjassa sekä kirjoittaja että kirjan päähenkilö laativat listoja. Listoja kaikesta: miellyttäviä asioita, asioita joita huomaa matkalla, julkeita asioita, ärsyttäviä asioita ja tietenkin asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Listaan asioita, jotka ovat saaneet mittarin mukaan sydämeni lyömään nopeammin viimeisten viikkojen aikana:

  • Porrastreeni Malminkartanon jätemäellä
  • Mäkijuoksu Haukkalammen metsissä
  • Kevät-rogaining
  • Pääsiäisen sohjokenkäkävely Kettukankaalta Sammakkolamminholman kautta Välimäelle
  • Lapasesta lähtenyt iltalenkki luistelusuksilla

Oliko tämä polku tässä jo silloin? Kuva: Terhi Jaakkola

Kirjan päähenkilö, Sei Shonagon tarkoittaa kuitenkin sykkeen sijaan jotain muuta. Hänen listansa eivät olekaan listoja asioista, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, vaan listoja asioista, jotka saavat sydämen läikkymään ja loiskumaan, kammiot tärisemään vailla ensiavun tarvetta.

Näitä hetkiä ei ehkä juuri eläessään huomaa. Siksi on syytä listata.

Juuri nyt, huhtikuun valossa, tässä istuessani sydämeni saavat läikkymään seuraavat ajatukset tulevista tai jo menneistä hetkistä:

  • Juuri kantavaksi jäätyneen jään laulu edellä luistelevan terien alla
  • Riemu mittarin kilometrien vaihtuessa 49:stä 50:een Hyvinkään Sveitsin pimeässä, märässä, lumisessa ylämäessä, kun luulen voivani jatkaa lenkkiä ikuisesti ja jokainen soluni on täynnä onnellisuutta
  • Kesäkuun ensimmäisen viikonlopun aamuyön hetki avomerellä, kun kädessä on kahvimuki, eikä kukaan veneessä tiedä laskeeko aurinko vielä vai joko kääntyi nousuun
  • Maaliskuinen ajatus Sipoonkorvessa kompassi kädessä, kun tajuan juosseeni metsässä jo monta tuntia, eikä satu yhtään mihinkään
  • Kesäloman ensimmäinen aamukahvi juuri oikeasta kupista, kun aikaa on niin paljon, että siinä voi kieriä (kahvi jo toista kertaa mukana listalla. Syytä huoleen?)

Ensi viikolla vietetään valtakunnallista lukuviikkoa. Ensi viikolla vien sydämeni lyömään sohjoiseen mäkeen, ja pääsen lukemaan ensimmäistä kertaa Peppi Pitkätossun tarinoita veljenpojilleni. Nämä ajatukset saavat sydämeni läikkymään.

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin Kuva: Terhi Jaakkola

Blogosfäärin arvioita kirjasta:

1 / 1600 osa ruususta

Kuopio-Jukola mediakeskus 2014 Kuva: Terhi Jaakkola

Sain sähköpostin viime kesän Jukolan kilpailunjohtajalta Jouko Kaihualta, jossa hän kertoi Kuopio-Jukolan saaneen kunniakirjan 239 vuotisjuhliaan viettäneeltä Kuopion kaupungilta Esimerkillisestä ryhmäsuorituksesta.

Olin viime kesänä yksi Kuopio-Jukolan noin 1 600 talkoolaisesta. Meille jokaiselle kilpailunjohtaja viestitti tänään: ”Kiitos tästä kuuluu teille jokaiselle!”

Viime kesän unohtumattoman upeista talkookokemuksista kirjoittelin otsikolla Gravitaatio kadoksissa. Nousen edelleen hieman ilosta ilmaan, kun muistelen viime kesän talkookokemuksia. Vaikka Kuopion kaupungin huomionosoitus olikin vain kunniakirja ja ruusu, ilahdutti tällainen muistaminen, ja erityisesti kilpailunjohtajan oivallus kiittää meitä kaikkia talkoolaisia.

Jukola 2014 toimitsija Kuva: Terhi Jaakkola

Talkoisiin voi osallistua ihan jokainen. Mukana voi olla monella tavalla, vaikkapa soppaa jakamalla. Ensi kesän talkooletkaan voi ilmoittautua jo täällä.

Toki Jukolaan kannattaa osallistua ihan juoksijanakin. Kuka lähtee mukaan? Vielä 204 yötä aikaa. Etkö osaa vielä suunnistaa? Opit kyllä. Voin opettaa.

Korsunmetsästäjä

Raunion sammalryijy Kuva: Terhi Jaakkola

Raunion sammalryijy

Seison kartan kanssa marraskuisessa rinteessä ja tajuan, etten ihan tarkalleen ottaen tiedä, mikä on korsu. Olen luvannut viedä kyltit 5 juoksuhaudalle, 4 bunkkerille,  2 korsulle, rauniolle ja kivilohkareikolle. 13 viemätöntä lappua repussani pohdin miltä näyttää melkein 60 vuotta käyttämättömänä ollut juoksuhauta. Entä mikä on bunkkeri? Mitä olen etsimässä?

Parenteesilaput Kuva: Terhi Jaakkola

Suunnistusseura Lynx aloitti Mårten Boströmin vetämänä Parenteesiprojektin lokakuussa 2013. Projektissa etsitään mielenkiintoisimmat Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi vuonna 1994 vuokratun Porkkalan vuokra-alueen kohteet, ja merkitään ne kartalle kaikkien käyttöön. Seuran suunnistajat ovat vuoden ajan kolunneet metsiä ja merkinneet kartoille kohteiden tarkkoja sijainteja. Kartoitus on edelleen käynnissä ja uusia Parenteesikarttoja on valmistumassa.

Sammaltorvien soittoa Kuva: Terhi Jaakkola

Lynx järjesti sunnuntaina 16.11. Parenteesirastit. Lupauduin ripustelemaan laput metsään leppoisa lenkki mielessäni. Metsään lähtiessäni osasin ennakoida marraskuun karun kauneuden lumoavan täysin. En aavistanut lähihistoriaan voivan lumota, kun siihen sukeltaa etsimällä sammaleiden pehmittämiä, sotavuosien tylyjä tarinoita.

Alkuperäisen sopimuksen mukaan vuokra-aika olisi kestänyt vuoteen 1994 saakka. Nyt vapautumisesta olisi kulunut 20 vuotta. Olen suunnistanut alueella jo 30 vuotta sitten.

parenteesirastit Kuva: Terhi Jaakkola

Muistelen muita koluamiani metsiä ja havahdun: vastaavia kohteita olen nähnyt lukuisia ennenkin. En ole pysähtynyt pohtimaan mitä rakennelmia metsissämme maatuukaan. “Those who don’t know history are doomed to repeat it.” totesi Edmund Burke. Voisiko projekti muistuttaa lähihistoriastamme uudella tavalla? Myös heitä, jotka eivät ehkä kirjan ääressä viihdy?

parenteesirastit Kuva: Terhi Jaakkola

Kartan avulla löydän ensimmäisen korsun ja toisenkin. Kohtaan kauriin, metsästäjän, koiran ja rusakon ja pian huomaan ajattelevani: ”Kas, enää kaksi juoksuhautaa ja yksi bunkkeri.”

parenteesirastit Kuva: Terhi Jaakkola

Kuulen Parenteesitapahtuman yllättäneen järjestäjät suosiolla. Kartat loppuivat kesken. Metsään ripustelemia lappujani on siis käynyt ihmettelemässä jo satoja kiinnostuneita!

Uusi tapahtuma on kuulemma jo mietinnässä. Tapahtumaa odotellessa voi kohteita käydä kopioimassa omalle kartalleen Lynx:n Parenteesi suunnistuskartalle -sivulta. Kukakohan innostuisi laatimaan näistä oman sovelluksen taskussa kulkemaan?

 

Lisää Parenteesiprojektista:

Yle: Porkkalan bunkkerit ja sotajäänteet kootaan kartalle

Lynx: Parenteesi suunnistuskartalle

 

Potkijan paluu

 

Työmatkalla - kickbike & minä Kuva: Terhi Jaakkola

Kuulas, kaunis, hyytävä lokakuu. Potkien aamulla uimaan ja illalla töistä kotiin.

Elokuun lopulla X-kaadon Facebook-sivuilla vihjattiin:

”Treeniä ei kannata jättää viime tinkaan…

kickbike.com

…pikku potkutteluilla saattaa saada potkutekniikan kuntoon vielä kuukaudessa”

Postauksen bongattuani säntäsin varastoon. Mullahan ON kickbike! Mutta missä se on? Elääkö vielä? Potkutin piti saada ihan heti kuntoon. Mieluiten eilen. Paitsi että oli sunnuntai ja Kickbike-huolto avaisi ovensa vasta seuraavan päivän iltapäivällä. Mutta ainahan voi kysyä…

20 vuotta sitten pääsin suunnistusleirille, jolle oli pakattu lääkäriksi mukaan kaiken potkinnan supermaestro, kickbiken isä ja äiti, Hannu Vierikko. Nilkkoja teippaillessaan Hannu jakeli lääkärinvinkkejään suunnistajille, mutta kaiken muun ajan hän puhui potkimisesta. Viikon jälkeen olin valmis myymään rippilahjarahoilla ostamani kippurasarviseni ja vaihtamaan takapyöräni pienempään. Hannun autotallista lähti mukaan sininen kaunotar.

Kickbike ja minä Norjassa kesällä 1994

Mieleeni palaavat alkuperäiset syyt KB:n hankintaan: äärimmäisen tehokas juoksutreenin korvike, kehittää juoksussa tarvitsemiani ja itselläni jatkuvasti juoksuun liian heikkoja keskivartalon ja pakaran lihaksia, säästää sekundakoipiani. Mitä ihmettä olen miettinyt kaikki nämä välivuodet hillotessani tätä hienoutta varaston pohjimmaisena?!?

Kickbike Worldwide Oy vastasi vartissa malttamattomaan viestiini: ”Moi tule huomenna klo 10. Jos ei jostain syystä saada huollettua odottaessa saat ”vuokra”baikin käyttöösi huollon ajaksi.”

Mieletöntä palvelua!

Maailmanmestaripotkija huoltaa ja ihailee vanhusta Kuva: Terhi Jaakkola

Maailmanmestaripotkija huoltaa, ja ihailee samalla kokonaan Suomessa valmistetun vanhuksen taidolla hitsattua runkoa.

Huollossa iloinen kickbike-asiantuntija-trio häkeltyy pyörästäni: ”Onko tämä joku kilpamalli?”

”Ei, tämä on malli”, vastaan.

Vuonna 1994 ei päättämättömän onneksi muita malleja ollut tarjolla.

Nuori ja vanhus Kickbiket nokakkain. Kuva: Terhi Jaakkola

Markkinoiden uusin ja ehkä Suomen vanhin kohtaavat

Gravitaatio kadoksissa

Vesitaso, minä ja lentäjä-Mönkkönen
Viime viikolla muutamakin tuttu postaili some-kanavissaan sitaatin:
”What if I fall?

Oh, my darling,
what
If you fly?”

Näin kävi minulle. Lensin. Eikä painovoima oikein toimi kohdallani vieläkään. Leijailen edelleen enkä tiedä toivunko entiselleen enää ikinä.

Viime vuoden Jukola-viikonloppuna seurasin ihailusta soikeana Vierivä sammal -ystävääni, joka osallistui elämänsä ensimmäistä kertaa Venlojen viestiin ja siinä samalla autteli vapaaehtoisena viestintä ja media -porukkaa. Joku siemen jäi kytemään. Kun tänä vuonna verkkoon ilmestyi mahdollisuus ilmoittautua vapaaehtoiseksi Kuopio-Jukolaan, ryntäsin mukaan ensimmäisten joukossa.

Jukolaa edeltävällä viikolla kuuntelin Uusi Lastensairaala 2017 -hankkeeseen puolen vuoden ajan työpanoksensa lahjoittavaa Thomas Noreilaa, joka totesi: ”Lähdin mukaan projektiin ollakseni onnellisempi.”

Samasta talkootyön ilosta kirjoitti Kirsi Pehkonen Savon Sanomien pääkirjoituksessa Kuopio-Jukolan aattona: ”Kuopio-Jukolaa tosin ei rakenneta orjuudessa, vaan vapaaehtoisesti. Se näkyy tekijöiden ilmeissä. Keskittyneitä mutta hyväntuulisia, määrätietoisia mutta ystävällisiä.”
”Hassua kyllä, työ josta ei makseta, tuntuu erityisen arvokkaalta. Kokemus siitä, että on pieni hyödyllinen osa suuresta koneistosta, tekee hyvää. Usko kanssaihmisiin, ihmisten kykyyn ja haluun toimia yhteiseksi hyväksi vahvistuu.”

Nämä ajatukset mielessäni pakkasin läppärini, lumiani ja laturini reppuun. Ajattelin saavani investoimalleni ajalle korkean katteen. Tulisin iloiseksi. Olen saanut nauttia elämäni aikana lukuisista upeista Jukola-viikonlopuista. Ajattelin, että nyt on minun vuoroni olla tekemässä tapahtumaa muille.

Kuinka väärässä olinkaan.

Jo ennen tapahtuman alkua pääsin mm haastattelemaan säkenöivää, umpikoukuttunutta ja iloisen jännittynyt Annikaa, kuvaamaan karjankutsunnan MM-voittajaa ja raportoimaan hauskan tarinan siitä, miten rastiriipusten sekaisin menneet ilmansuunnat selvisivät. Korvaamattomia kokemuksia.

Ja sitten postiini putoaa kaino viesti:
”Kiinnostaisiko tällainen lisäpesti: Kuvauspäällikkömme lähtee vesitasokoneen kyytiin kuvaamaan kisakeskusta ja mahdollisesti Venlojen lähtöä. Mukaan mahtuisi myös videokuvaaja, joka voisi kuvata videokuvaa kisakeskuksesta ja ympäristöstä. Haluaisitko olla tuo videokuvaaja?”

”Mutta enhän minä ole videokuvaaja. Eihän minulla ole videokameraa. En ole TV-toimittaja. Mutta enhän minä ole kuvannut koskaan mitään tällaista, saatikka lentokoneesta.”, hätäilen. Mutta minä olen paikalla, minulla on kamera ja minua on pyydetty. Nyt ei ole aika kainostella, vaan tarttua hetkeen kaksin käsin. Ja niin minä nousin taivaalle kuvauspäällikkö Petri Jauhiaisen ja lentäjä-Mönkkösen kanssa kuvaamaan Venlojen lähtöä.

Endorfiininmetsästäjä vesitasossa Kuva: Petri Jauhiainen

Viikonlopulla on takataskussaan loputon nippu yllätyksiä: pääsemme kuvaamaan myös Jukolan lähdön. Keli on kirkastunut. Ilma tyyntynyt. Istun talkooteltassa kuvaajan kanssa ja piirrämme paperipalalle lentosuunnitelmaa. Jukolan lähdön kajahdettua lentää Hornet yli kisakeskuksen. Piirrämme Hornetin mukaan suunnitelmaamme. Nipistän salaa itseäni. Tuntuu hyvin epätodelliselta. Hornet ja minä samalla paperilla.

Kuopio-Jukolan kisakeskusta ympäröivät uskomattoman upeat järvimaisemat. Auringon hipoessa taivaanrantaa liihotamme peilityynien vesien yllä. Puut näyttävät ylhäältä satukirjasta poimituilta. Kultaiset, keltaiset karvamadot luikertelevat pitkin savolaista metsää.

Opin suunnistamaan 30-vuotta sitten. Olin pohtinut, miten tätä paalua juhlistaisin. En mieti enää.
Kuopio-Jukola Kuva:Terhi Jaakkola

10 tikkiä laudalla

Koira vai lammas? Kuva: Terhi Jaakkola

Koira vai lammas?

19 vuotta sitten toukokuussa Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa ja vasen nilkkani avattiin toistamiseen. Arpia oli kertynyt matkan varrella muitakin. Päätin: haluan kävellä 50-vuotiaana, en nilkuttaa. Suunnistusmitalit saivat jäädä muiden metsästettäväksi. Kannustin itseni keskittymään muihin asioihin. Päätin ettei jalkojani enää leikattaisi. Jos jotain irtoaa, voi sen ommella kiinni. Muut vaivat hoitukoon yrttiteellä.

Viime lokakuussa havahduin: nilkka on yrittänyt huudella huomiota jo kuukausien ajan. Lopetin juoksun. Lopetin kaiken mikä aiheutti kipua – siis jalkaan. Välillä testailin varovaisen toiveikkaana voisinko jo juosta. Kävin hierojalla, kiropraktikolla, työpaikkalääkärillä. Kahlasin netin tietosuossa. Hain apua ostopaatilta ja lopulta jopa karjalaiselta jäsenkorjaajalta. Sitkeästi etsin netistä oireisiini täsmäävää tarinaa ja ongelmaan avun löytänyttä, edes jotain johtolankaa.

Kun kipu täytti puoli vuotta, halusin saada sille nimen. Ajattelin, että diagnoosi kainalossa on helpompi aloittaa luomuhoitokierros uudelleen. Taskuun ostin valmiiksi osteopaatin sarjalipun.

Tammikuisena keskiviikkoiltana vietettiin nimenantojuhlaa: ruptura longitudinalis tendinis peroneus longus (”lienee useampi etunimi turva sen pienen ihmisen”). Lääkäri kysyi: millainen vakuutus sinulla on?

Peroneus longus jänteessäni on calcaneuksen distaalipään seudussa osarepeämä. Lääkäri ei tarjonnut vaihtoehtoisia parantumiskeinoja. Taas olisi tikkejä tarjolla. 39-vuotiaana ryhdyn neuvottelemaan 21-vuotiaana itselleni laatimiani lakeja uuteen muotoon.

Löytyykö joustoa? Vielä en tiedä.

Peroneus Longuksen seikkailut Kuva: Terhi Jaakkola

Vapaa verbaalikko

Luovan toteuttajan töiden ja ajatusten arkisto

LUONTOHAASTE

Tartu haasteeseen ja lähde kanssamme seikkailulle Suomen luontoon!

Totaalisen pihalla / Totally out

Sekalaisia kertomuksia kiipeilystä, talvivaelluksista ja niihin liittyvistä asioista sekä aivopieruista / Random stories of climbing and winter skihikes and things related to those // Follow me on twitter @LauriHilander

Elämäntapana Elämä

Kiivetään vuorille, juostaan alas, matkustetaan maailman ääriin.

liikuntapaivakirjacom.wordpress.com/

Nelikymppinen (43) täti-ihminen harrastaa triathlonia ja syö kasvisruokaa

Heiluva Setä

Voisiko setä jaksaa heilua uuvuttamatta itseään?

Intohimona maistuva elämä ruokarajoitteisille!

Allergisen elämää, reseptejä ja vinkkejä.

Lyhyenä hetkenä

Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.

OUT OF OFFICE

#Maisemaonnellinen maastossa ja maailmalla

Juuret maassa

Maanläheistä elämää kaupungin laidalla ja koulutusta luonnon antimien hyödyntämisestä.

Huitelua

METSÄ • TUNTURIT • VUORET

kristiinatee

tavallisen poluntallaajan blogi, josta löydät retkeilyä, liikuntaa, purjehdusta, havaintoja, sattumuksia ja ajatelmia ruokaakaan unohtamatta

Wow-Palvelua!

Ylivoimaisia asiakaskokemuksia luomassa

Pipo silmillä

Lumeen rakastunut seikkailija

Ukonilma.com

Outdoor endurance adventures - any weather

Onnellisen tädin treeni

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada liikunnallinen aikuisuus. Keski-ikäistyvä täti bloggaa liikunnan ilosta, ystävyydestä ja kokemuksista uusien ja vanhojen lajien ympärillä. Inspiraatioksi ihmisille, jotka haluavat löytää oman tapansa liikkua painosta, iästä ja olosuhteista huolimatta ja niistä johtuen.