52 kertaa vuodessa

Madon sijaan aamupyöräilijä nappaa parhaat maisemat.

Meneillään oleva Liikkujan viikko huipentuu huomenna Auton vapaapäivään. Liikkujan viikon sivusto tiivistää tavoitteensa: ”Liikkujan viikolla kannustetaan ihmisiä pohtimaan omia, arkisia liikkumisvalintoja ja niiden vaikutuksia ympäristöön ja yhteiskuntaan. Kansainvälistä Liikkujan viikkoa vietetään vuosittain 16.–22.9. Vuonna 2015 teemana on erilaiset kulkumuodot eri matkoilla.”

Ystävältäni Helenalta olen oppinut ajattelemaan, että totaalisen muutoksen sijaan tärkeämpää on tehdä jotain säännöllisesti, vaikka vähänkin.

Viikon sateisimpana aamuna muistin, etten ole vieläkään hankkinut kickbikeen lokasuojaa

Työmatkapyöräily ihan jokaisena aamuna on monelle mahdottomuus. Useimmat pystyisivät kuitenkin polkaisemaan töihin keskimäärin kerran viikossa. Keskimäärin kerran viikossa = keskimäärin 52 kertaa vuodessa. Sehän onkin jo aikamoinen saavutus! Muutos, jota kannattaa tavoitella.

He, jotka ovat jo päätyneet työmatkasatulaan, virnuilevat nyt. He tietävät, ettei tätä ihanuutta malta yhteen kertaan viikossa jättää.

Meloen toimistolle. Ehdottomasti hitain, mutta myös elämyksellisin aamu.

Vielä muutama vuosi sitten olin täysin vakuuttunut, etten voi työmatkapyöräillä. Nyt olen puolivahingossa viettänyt viikon sijaan kokonaista liikkujan vuotta! Ensin hurahdin työmatkapyöräilyyn. Pyöräilyn lisäksi olen vuoden sisällä juossut, kävellyt, melonut ja potkinut kickbikella työn ääreen. Mitä seuraavaksi? Hiihtäen? Rullaluistellen?

Miltä kuulostaisi kokeilla jotain uutta? Vaikka vain kerran viikossa?

Jos rakastat liikennevaloja

”Minäkin voisin joskus pyöräillä töihin, mutta kun sinne on kotoani aivan liian pitkä matka”, toteaa ystäväni, jonka kodin sijainnin tiedän oikein hyvin. Tekee mieli halata ja sanoa: ”Olet suloinen. Olet IHAN kuin minä vuosi sitten”. Tyydyn hymyilemään leveästi ja kysymään kuinka monta kertaa hän on kokeillut. Siirtymispyöräilemättömyyden syyt ovat usein sympaattisia. Ja vain hyvin harvoin totta.

Vielä vuosi sitten kotoani oli lähes kaikkialle aivan liian pitkä matka ja kamalogistiikka oli ylipääsemätön este. Edellä mainitut olivat totuuksiani kunnes kokeilin ja koukkuunnuin. Vuoden aikana olen satulassa matkaten huumaantunut aamusumusta, seonnut kesäyöstä, rakastunut räntäsateeseen, epäonnistunut renkaanvaihdossa, ottanut hammaslukua. Olen saanut reppuuni mahtumaan aamu-uintipussin, läppärin, työvaatteet, monot ja melontavarusteet – siis samaan aikaan. Olen oppinut, että kaikkialle on alle tunnin matka.

Uimastadikan aamuun polkaisen hidastaen vain yksien liikennevalojen kohdalla. Autolla samaa matkaa kulkiessa pysäyttävät 14 liikennevalot.

Ääneen lausumani syyt satulaanmuuttooni olivat alun perin ehkä jotain ekologisuuden ja kuntoilun yhdistäviä yleviä tokaisuja. Oikeasti pyörällä kaikkialle kulkevat olivat mielestäni ällistyttävän makeita tyyppejä. Hyvin hiljaa ja salaa haaveilin olevani joskus samanlainen.

Tämän hetken lempiruokablogissani Jotain maukasta kirjoittaja toteaa: Kun mulla ei ole yhtään kiire. Kiire on mielentila.

Nyt hyppään satulaan ennen kaikkea siksi, että silloin olen perillä. Minulla on paljon vähemmän kiire.
Voin ähistä aamut autossa liikennevaloja tuskaillen. Useimmiten valitsen kuitenkin traktoripyöräni, nostan pullistelevan repun selkääni, annan maantiekiitäjien suihkia ohi ja viipotan vapaana.

”Jos rakastat pieniä tyttöjä
pieniä tyttöjä, pieniä poikia
koiria, mummoja, vanhojapiikoja
salaattia ja sellerinjuurta
lampaanpaistia, kevätaamuja
kylmien asemien yksinäisiä miehiä
minä tulen sinun kanssasi merenrantaan

Ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan”

Sanat: Kaj Chydenius