Itsenäisyyspäivä luonnon linnassa

Voiko olla hienompaa tapaa juhlia itsenäistä Suomea, kuin astella hiljaisessa luonnon linnassa, suomalaisessa kansallispuistossa?

Suomessa on 39 kansallispuistoa. Vanhin kansallispuistoista on Lemmenjoki, nuorin Teijo Juuri ennen Teijoa upeiden puistojen listalle nousi Etelä-Konneveden kansallispuisto. Pääsin juhlistamaan itsenäisen Suomen 98-vuotisjuhlaa Savon sydänmaille, vesistöjen ja jylhien kallioiden kuvioimalle alueelle.

Ennen retkeä varovainen vilkaisu Retkipaikka.fi:n Etelä-Konnevesi tarinoihin ja suosituksiin saa pääni sekoamaan. Läkähdyksiin asti koettavaa. Suljen selaimen. Muuten muuttaisin välittömästi Rautalammelle. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta ehtiä kokemaan kaikkea tuota, kuin asua aivan puiston kupeessa.

Vaikka elämystärppien runsaudenpula pökerryttääkin, esitän nyt vankan vaatimuksen kaikille 9-tietä milloinkaan reissaaville – siis esimerkiksi Tahkolle, Rukalle tai savolaisiin mummoloihin matkaaville: tehkää pieni mutka matkaan ja käykää hengähtämässä kansallispuistossa!

9-tieltä, Koskelon huoltoaseman kohdalta (57 kilometriä Kuopiosta/326 kilometriä Helsingistä) ajaa vain 20 minuuttia Kalajanvuoren kierroksen parkkipaikalle. Selkeät opasteet saattelevat perille 9-tien varresta asti. Parkkipaikalta lähimmälle laavulle on helppoa, hyvin merkattua polkua pitkin vain 900 metriä. Nyt ei ole kyse yötämyöten ultrajuoksusta. Tähän pystyy melkein kuka vain!

Vanhan laavun tilalle rakennetaan uutta. Kyltti kertoo laavun valmistuvan vuoden 2015 loppuun mennessä.

Laavulta voi ihailla aivan järjettömän kirkasvetistä, lukemani perusteella sukeltajienkien suosiossa olevaa, Vuori-Kalaja-lampea sekä Kalajanvuorta. Ja kun nyt sinne asti on kömpinyt, voi hyvin kiivetä Kalajanvuoren laelle maisemia ihailemaan. Koko Kalajavuoren kierros on noin viiden kilometrin mittainen. Reitti kaipaa vielä muutamia pitkospuita, joten vettä pelkäämättömät kengät kaikille mukaan.

Vuorelta laskeutuminen vaatii ketteryyttä. Huonokinttuisimmat voivat vuorikiipeilyn sijaan jäädä leppoisasti laavulle lettuja paistamaan. Todella helposti toteutettava, hurmaava miniretki.

Hämäränä joulukuun päivänä puiston saa juhlallisesti aivan omaan yksityiskäyttöönsä. On sileää ja hiljaista. Retkipaikka.fi:n jutun kommenteissa kerrotaan, että Kalajan ja Kituvuoren välissä on joskus mitattu absoluuttinen hiljaisuuden piste. Voisiko sen kuulla tänään?

Olen jo unohtanut alueen miljoonat nähtävyydet, kun törmään polulla kylttiin: ”Tämä reitti on Kolmen vuoren vaellus (14 km) ja sitä ei ole vielä viitoitettu ja se kulkee umpimetsässä. Tällä reitillä tarvitset ehdottomasti suunnistustaitoa, kartan ja kompassin. Käänny takaisin ja seuraa Kalajavuoren-viitoitusta.”

Tämähän on kutsu minulle! Olen juuri kyltin etsimä henkilö! Minulla on kartta, kompassi ja taitoa. Vilkaisen edellä pahaa aavistamatta kulkevaan mieheeni. Maltan tällä kerralla mieleni, mutta päätän: seuraavalla ohiajoreissulla mukaan lähtevät polkulenkkarit ja pyyhe. Tähän luonnon linnankutsuun olisi epäkohteliasta olla vastaamatta myöntävästi! Vuoret on valloitettava mahdollisimman pian!

Linkkejä:

• Yle.fi: Satavuotiaan Suomen kunniaksi perustetaan kansallispuisto – kaksi vahvaa ehdokasta sijainniksi
• Retkipaikka.fi: Etelä-Konneveden kansallispuiston monet jutut & vinkit löytyvät tältä sivulta
• Kolmen vuoren ja Kalavuoren reitit
• Etelä-Konneveden kansallispuiston Facebook-sivu
• Keskisuomalainen: Lentäjän näkökulmasta-blogi: Etelä-Konneveden kansallispuiston ylilento

Luuvalo ja lukemisen ihanuus

Vaikka eläisi jokaisen päivän viiltävällä vimmalla, ei ehdi maailmasta kokemaan yhden elämän aikana kuin mannaryynin puolikkaan kokoisen siivun. Onneksi voi lukea!

”Lukeminen on retkeilyä, ilmaista hupia. Kirjan kautta pääset kuviin, ääniin, kehoon, muihin maihin, avaruuteen, menneeseen ja tulevaan. Kirja on mielikuvitusvyöry, tutkimusretki myös fantasian alueelle, semmoiseen, mitä ei ollenkaan olekaan. Paitsi että onpas”, kirjoittaa Juha Hurme jutussaan Ilman kirjaa on kurjaa

Raikkaan ja lohdullisen viisasta Onnellisen tädin treeni -blogia kirjoittava Mia viskasi minulle Facebookissa kirjahaasteen: Pitää kertoa viisi kirjaa viiden päivän aikana. Ensimmäisenä päivänä kirja, jota nyt luen. Toisena päivänä lapsuuden tärkeä kirja. Kolmantena päivänä kirja, joka jäi kesken. Neljäntenä päivänä kirja, joka teki suuren vaikutuksen. Viidentenä päivänä kirja, johon palaan aina uudelleen.

Tavoilleni uskollisena rikon haasteen sääntöjä ja vastaankin haasteeseen blogin muodossa paljastaen kaikki viisi kohtaa kerta rytinällä.

Poikkeuksetta ympärilläni ajelehtii lukuisia kesken olevia kirjoja. Vain lomilla hotkin säntillisen koukussa, yhden kirjan kerrallaan. Muina aikoina nappaan käteeni kirjan sekavin perustein: kirja on yksinkertaisesti vain käden ulottuvilla tai tuo päivän tunnelmaan tarvitsemani mausteen. Joskus kirja tarjoaa iltaan jotain päivää kepeämpää.

Nyt käsissäni kuluu Päivi ja Santeri Kanniston Vapaana elämisen taito. Tosin viime päivinä olen lukenut ahkerimmin Helsingin Sanomien Teema-lehteä Mitä nyt kannattaa lukea? Ah, niin herkullinen nidos, että tuntuu rikolliselta olla siteeraamatta lähes joka sivua koko maailmalle. Kuten nyt vaikka tämä Matti Röngän ajatus: ”Sitä tekee havainnon, kirjoittaa sen, ja joku lukee sen ja tajuaa. Se on ihme. Kirjoittajalla ei ole käytössään kenenkään muun havaintoa maailmasta kuin omansa.” ”Jollain tavalla havainnosta tulee yleinen, yhteinen.”

Lapsuudessani yksittäistä kirjaa tärkeämpää oli lukemiseen rakastuminen. Elämykset. Lukevan elämäntavan omaksi ottaminen. Vanhempani ovat mielestäni lukeneet aina. Yöpöytiä koristavat edelleen vankat kirjapinot. Kierrätämme kirjoja, keskustelemme niistä ja annamme lahjoiksi. Lukeminen – voiko parempaa perintö saada? Kaikista lapsena lukemistani kirjoista hieman muiden yläpuolelle nousevat kuitenkin Astrid Lindgrenin tarinat. Luen niitä edelleen. Ja miten iloinen olinkaan kuullessani veljenpoikieni nauravan ääneen Katto Kassisen toilailuille!

Tuomas Kaseva kirjoitti Teema-lehden pääkirjoituksessa oivasti stoppareista ja imureista. Hän kehotti vankasti stoppari-kirjan kohdalle osuessa: jätä kesken! Ensimmäinen kirja, jonka olen koskaan jättänyt kesken oli Oiva Paloheimon Tirlittan. Voin vieläkin maistella keskeyttämispäätöksen aiheuttamaa tunnetta – voiko näin tehdä? Kirjasta on jäänyt mieleen yksi sana: luuvalo.

Kaksi kirjaa ovat viime vuosina heilauttaneet mieltäni niin voimakkaasti, että olen päätynyt kirjoittamaan niistä blogissani. Olkoon nämä siis vastaukseni kohtaan Kirja, joka teki vaikutuksen:

• Asioita jotka saavat sydämen loiskumaan  – kirjoitus Mia Kankimäen sielun sulattavasta kirjasta Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
• Tarahumalassa – kirjoitus Christopher McDougall:n Syntynyt juoksemaan -kirjasta.

Viime vuosituhannella, kun päätimme lopettaa yhteiselon silloisen rakkaan poikaystäväni kanssa, tuntui kuin puolet raajoista olisi revitty irti. Onneksi kasvoivat vahvoina takaisin. Lohduksi sain ystävältäni lahjaksi Wendy Copen kirpeän, ihanan ironisen Vakavia asioita -runokirjan. Tämän kirjan huomaan poimivani hyllystä edelleen aina aika ajoin.

”Rääkkää kehosi lisäksi myös aivojasi.”, yllytti Esko Valtaoja luennollaan, jonka otsikossa mainittiin onnellisuus. Kieriskeltyäni aamupäivän kirjoissa, kirjaimissa ja kirjoittamalla hölkättänyt aivojani, lähden jatkamaan eilen avaamaani hiihtokautta. Puhelimessa huutelee houkuttelevasti äänikirja. Kuuntelenko tänään kirjanlukijaa vai ladun laulua?