Tahkovuoren tuskassa ja usvassa

Elokuun lopun Kiilopään reissulla jäähdyttelin päätäni kisan aattona selailemalla Vuoden luontokuvat -kirjaa. Kuva aamu-usvaisesta laaksosta liimautui mieleeni. Lisäsin näkymän haaveideni listalle: tuollaisesta maisemasta haluan vielä joskus löytää itseni. Kolme viikkoa myöhemmin, mökin suojissa tyyny vetää puoleensa, mutta illalla olin luvannut näyttää itselleni auringonnousun Tahkovuoren laelta. Aurinko voittaa. Tahkolahti on täyttynyt lempeän tiiviillä harmaudella. Ehdin jo heittää heipat ajatukselle auringosta, kunnes kulta ja kimallus valtasivat maiseman.

Olin noussut usvan yläpuolelle, keskelle haavettani, usvaisten hattaroiden ihailukorkeuteen. Aamupyrähdys venähtää yli tuntiin. Haluan nähdä mäen laen maisemat, suosikkipolkuni ja Huutavanholman aamun ihmeellisessä valossa, usvan pehmeydessä, kultareunuksilla.

Kun reissun ensimmäisenä aamuna löytää itsensä keskeltä unelmaansa, on aikamoinen voittajaolo. Työpäivä sujuu liekehtien ja kaikkivoipaisuuden tunne täyttää puseron. Näissä tunnelmissa onkin hyvä lähteä kohti seuraavaa seikkailua.

Tahkon kesäkuuta värittää Tahko MTB -tapahtuma. Aikomuksenani on osallistua tähän hauskuuteen jonain sopivana kesänä. Ehkä polkisin 120 kilometrin matkan tai miksi en pidempääkin? Olenhan kulkenut jalan yhteen menoon yli sata kilometriä, minulla on maastopyörä ja pidän kovasti luonnosta. Eikö näistä aineksista synnykin jo kelpo maastopyöräilijä? Päätän polkaista kisan 60 kilometrin mittaisen perusreitin ihan vain iloisena iltapäivälenkkinä.

Pyörä on matkannut auton kyydissä kokonaiset 450 kilometriä. Polkupyörän avain sen sijaan halusi viettää viikonlopun Espoossa. Ilokseni ja kauhukseni huomaan lukkoni olevan pihdeille ihan toffeeta. Ensimmäinen quest suoritettu. Kun tajuan, etteivät mukaan nappaamani kartat riitä puoleenkaan reitistä siirryn apaattisena selaamaan Instagram-virtaa. Nimimerkki @jukka_jii hihkuu postauksessaan: ”Suunto Ambitin navigointi on muuten tosi hyvä apu jos ei ole ihan tuttu reitti.” Ja hop! Nappaan Movescount-palvelusta Panu Aholan jakaman reitin ranteeseeni. Toisen erikois-questin selvittäneenä kiepsahdan tuuletellen matkaan.

On syyskuu, mutta minä, maailman suurin ammattipalelija poljeskelen pitkin Savoa shortseissa ja t-paidassa. Aurinko nauraa. Kuljen talvista tuttuja latupohjia, nautinnollisia neulaspolkuja. On ihanaa. Nilsiän jälkeen ajattelen: nyt alkavat minulle tuntemattomat maastot, nyt alkaa seikkailu.

Ensimmäisen metsäpolkuisen mäen työnnän suosiolla pyörääni. Mäen päällä pääsen jo hetkeksi satulaan. Jatkan työntämistä, nousen satulaan. Ylös, alas, horjahdus. Vastaan tulee aita. Alitan. Seuraavan ylitän. Poljen kymmenen metriä. Talutan kilometrin. Alittelen aitoja ja raahaan pyörääni. Vielä yksi rämisevä alamäki, pihatontin kierto heinikossa kahlaten ja olenkin hiekkatiellä. No eihän se nyt niin kamalaa ollut? Tämä oli varmasti kaikkein vaikein pätkä. Olihan?

Viiletän läpi maalaismaiseman ja käännyn Suuntoni opastamana takaisin sammaleiseen satumetsään. Nousen satulaan ja hyppään pian taas alas. Työnnän, raahaan. Reitti on kaunis, mutta tajuan olevani tiepyöräilijä. En osaa polkea polkua. Luonto läikehtii, oma kattila kuumenee. Illan hämärtyessä istun sileän lammen rannalla, syön puolukoita ja olen ihan puhki.

Mökille olisi toki oikoreittikin tarjolla, mutta kova pää ei anna periksi. Evästaukojen väli venyy liian pitkäksi. Patukan paperi rahisee taskussa, mutten löydä oikeaa taskua. Olen niin poikki, etten jaksa etsiä. Olen änisevä, iso vauva. Raahaan pyörääni kivikossa. Polku pimenee, samoin lamppuni. Moitin itseäni miljoonasta typeryydestä ja samalla muistuttelen: tämähän on oikeasti ihanaa. Saan hikoilla lämpimässä syyskuun illassa, upeassa luonnossa ja mökissä odottaa lämmin sauna. Mitä muuta voisin toivoa?

Raahustan läpi samettisen pimeyden Tahkovuoren laelle joka toisella askeleella jupisten ja joka toiselle nautiskellen. Vihdoin alhaalla loistavat kylän valot. Vain yksi alamäki jäljellä. Voiko kauniimpaa näkyä ollakaan?

Seuraavana päivänä tutkin Tahko MTB -kisan sivuja. Naisten voittaja on viime vuonna kiitänyt reitin kolmeen tuntiin. Minulla meni koko seikkailuun seitsemän tuntia. Hetken oma osaamattomuus juilii, mutta pian pälyilen jo tekniikkakurssien suuntaan. En osaa, mutta ehkä voisin oppia?

Kun on heilunut heikkopäänä epämukavuusalueella, pitää päästää itsensä kirmaamaan hetkeksi mukavuuslaitumille. Vietän sunnuntain nuuskien Tahkon Vuorijuoksun reittiä (Tästä oma tarina: Polkujuoksija kiipesi vuorelle) ja käyn kurkistamassa suosikkirotkoni syysilmeen (Rotko nuolen kohdalla Kansalaisen karttapaikalla. Suosittelen!)

Edessä on vielä yksi taika-aamu Tahkolla. Sukellan märkäpukuun ja toivon usvan kelluvan taas lahdella, mutta pehmeys onkin nyt hiipinyt mäen päälle. Uin lahden yli, kiipeän ylös. Nautin maisemista ja maisemattomuudesta, uin takaisin. Tahko on taas tarjonnut miljoona elämystä. Reissuun lähtiessä luulen koluavani paikan viimeisetkin kiinnostavat kohteet, mutta sen sijaan löydänkin aina jotain uutta ja innostavaa.

Menenkö seuraavalla kerralla etsimään Huutavanholman geokätköä? Vai Pisan pikkuvuorelle, josta Metsänpiika blogissaan kirjoittaa, vai toteutanko pitkään mielessä muhineen melontaretken? Pohjois-Savon ulkoilureittejä en anna itseni edes kurkkia – aivan laittoman innostavaa aineistoa.

Kotimatkalla sulattelen ikävän kivuliasta tietoa: en ole (vielä) maastopyöräilijä. Tahkolla maastopyörää pimeydessä raahatessani luulin olevani merkittävästi mukavuusalueelta metsikön puolella. Mutta eipä vierähtänyt kuukauttakaan, kun löysin itseni kajakista Soča-joelta ja ymmärsin kuinka väärässä olinkaan ollut. Mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.

52 kertaa vuodessa

Madon sijaan aamupyöräilijä nappaa parhaat maisemat.

Meneillään oleva Liikkujan viikko huipentuu huomenna Auton vapaapäivään. Liikkujan viikon sivusto tiivistää tavoitteensa: ”Liikkujan viikolla kannustetaan ihmisiä pohtimaan omia, arkisia liikkumisvalintoja ja niiden vaikutuksia ympäristöön ja yhteiskuntaan. Kansainvälistä Liikkujan viikkoa vietetään vuosittain 16.–22.9. Vuonna 2015 teemana on erilaiset kulkumuodot eri matkoilla.”

Ystävältäni Helenalta olen oppinut ajattelemaan, että totaalisen muutoksen sijaan tärkeämpää on tehdä jotain säännöllisesti, vaikka vähänkin.

Viikon sateisimpana aamuna muistin, etten ole vieläkään hankkinut kickbikeen lokasuojaa

Työmatkapyöräily ihan jokaisena aamuna on monelle mahdottomuus. Useimmat pystyisivät kuitenkin polkaisemaan töihin keskimäärin kerran viikossa. Keskimäärin kerran viikossa = keskimäärin 52 kertaa vuodessa. Sehän onkin jo aikamoinen saavutus! Muutos, jota kannattaa tavoitella.

He, jotka ovat jo päätyneet työmatkasatulaan, virnuilevat nyt. He tietävät, ettei tätä ihanuutta malta yhteen kertaan viikossa jättää.

Meloen toimistolle. Ehdottomasti hitain, mutta myös elämyksellisin aamu.

Vielä muutama vuosi sitten olin täysin vakuuttunut, etten voi työmatkapyöräillä. Nyt olen puolivahingossa viettänyt viikon sijaan kokonaista liikkujan vuotta! Ensin hurahdin työmatkapyöräilyyn. Pyöräilyn lisäksi olen vuoden sisällä juossut, kävellyt, melonut ja potkinut kickbikella työn ääreen. Mitä seuraavaksi? Hiihtäen? Rullaluistellen?

Miltä kuulostaisi kokeilla jotain uutta? Vaikka vain kerran viikossa?

Lainapyörän selässä

Aamukahvilla alkukesäisen aamu-uinnin jälkeen triatlonista innostunut Myynnin Teräsmies pohti erilaisia polkupyöriä ja iloitsi opittuaan lenkkipyöräilyn lisäksi polkemaan hitaasti ja hikoilematta, palaverista toiseen siirtyen. Hän väitti, että mitä nopeampi pyörä, sen vaikeampaa sillä on polkea hitaasti ja hikoilematta. Pyöräytin salaa silmiäni ja ajattelin hänen olevan vain yksi pyöräteiden pöyhkeä arkikisaaja muiden joukossa. Kunnes pääsin itse maantiepyörän selkään. Aikomuksena oli ihan vain rauhallisuuden pilvessä leijuen polkaista toimistolle. En pystynyt. Pyörä halusi mennä kovaa. Maantiepyörän sarvia puristaen ja hikeä tursuten muistelin ystävääni A:ta, joka perusteli lievää ylinopeutta Lahden tiellä kaahaillessaan: ”Autoni ominaisvauhtinopeus on noin 121 km/h”.

Keväällä onni potkaisi ja voitin Pian Kaukomara-blogin arvonnasta lahjakortin Velo&Oxygen-kauppaan, pyöräilijän karkkitaivaaseen, jossa saa kamaeuronsa tärvättyä helposti niin vuokra- kuin ostopyöriinkin. Elokuussa kalenterista löytyi vihdoin sopiva viikko maantiepyörän kokeilulle. Nappasin mukaani mintunvihreän, kepeän karkin.

Ensimmäinen ilta vierähti innosta täristen. Lopulta tärisin vain kylmästä, kun en millään malttanut kääntyä kotiin, vaikka ilta kääntyi jo yöksi. Pyörä kiiteli. Ja minä pyörän mukana. Huikeaa!

Seuraavana aamuna takapuoli vaatii jo paluuta omaan satulaan. Mutta eikö viiden päivän ajan voi polkea millä vain satulalla? Voihan?

Lounaalla päädyn pöytään, jossa vaihdetaan vinkkejä hyvistä maantiepyöräilyreiteistä. Maantiekiiturilla pyöräteiden reunat ja pienetkin montut ovat muuttuneet kauhistuttaviksi. Aikaisemmin en olisi tajunnut tästä keskustelusta yhtään mitään. Nyt kuuntelen kiinnostuneena ja tajuan, että kyseessä onkin ihan oma lajinsa. Maantiepyörällä ei pääse joka paikkaan, mutta vastapainoksi voi polkaista vaikka Porvooseen ja takaisin – ihan vain huvikseen. Kaipaan reittihakua, joka näyttäisi Suomen tuoreimmat asfalttitiet.

Kolmantena aamuna en voi enää istua lainapyörän satulaan. On pakko ruuvata tilalle oman pyörän satula. Toivottavasti ihan kaikki maailman ihmiset ovat jo tajunneet hankkia omaan pyöräänsä omalle takapuolelle sopivan satulan. Ero on merkittävä ja investointi jokaisen euron arvoinen. Lähetän mielessäni jälleen kerran kiitoksia Nummelan Pro Bikeen, missä noin vuosi sitten näin valon bike fittauksen merkeissä.

Viimeisenä vuokrapäivänä pääsen todellisen maantiekiituroinnin makuun. Hotkin aamupalaksi kilometrejä maratonin verran ja illalla saman annoksen. Mielestäni pyöräilijöiden viljelemä n+1-yhtälö pyörien määrästä on ollut hymyilyttävä lohkaisu. Nyt en vain tajua sen olevan totta, vaan myös tunnen. Kun on aika palauttaa maantiekarkki, tuntuu n+1 ihan joka paikassa. Varpaat ja vatsakin kipristelee. Pyörän palauttaminen ei niinkään satu, vaan sen tajuaminen, ettei yhden pyörän hankkiminen riittäisi ikinä. Jos ostan maantiepyörän, hingun heti cyclocrossia, kepeämpää maantiepyörää, uutta seikkailupyörää, uusia kiekkoja.

Palaan nöyränä oman Konani selkään. 14 vuotta yhteistaivalta menettää merkityksensä, kun vanha pyöräni haluaa diivailla. Puhkaisee renkaansa maanantaiaamun kunniaksi. Vannon polvillani ikuista rakkautta, mutta rengas ei täyty. Määränpäähän on tosin vain talutusmatkan verran metrejä. Ehkä meillä on vielä toivoa?

300 kilometriä, 290 000 ilometriä

Edessä 300 km.

Viime viikolla Liikkujan viikko innosti suomalaiset ylös, ulos ja liikkeelle. Samaisen viikon torstaina Kansallinen etätyöpäivä edisti etätyötä ja liikkuvaa työtä. Koska arjessani olen jo nyt kaiken läppärin äärestä liikenevän ajan ylhäällä, ulkona ja liikkeellä, ja työnikin teen aina kuhunkin hetkeen ja työtehtävään mahdollisimman mielekkäästä paikasta, halusin kokeilla teemaviikkona jotain minulle uutta. Parhaat lomapäiväni koostuvat ulkoilmasta, liikkeellä olosta ja yksinkertaisuudesta. Vielä en ole keksinyt keinoa lomailla ihan joka päivä. Siksipä pohdinkin miten voisin lisätä näitä lomapäivien mieluisia elementtejä arkeeni. Keuruun lähistöllä asuva veljeni oli kutsunut kylään jo muutaman kuukauden ajan. Ja näistä aineksista se ajatus sitten lähti…

Päätin pyöräillä Keuruulle ja pysähtyä matkalla työpäivien ajaksi. Matka kauhistutti: 300 km suomalaista tietä maastopyörällä. En ole koskaan pyöräillyt yhtä pitkää matkaa. Sääennuste lupasi kesän viimeisiä upeita kelejä. Kalenterini näytti etäpäiville vihreää valoa. Minä ja pyöräni olimme kutakuinkin ehjinä. En keksinyt mitään syytä lähtemättömyydelle. Paitsi että pelotti. En tiennyt mikä. Vai oliko se tervettä jännitystä?

Tuollako? No rouskuja, hirviä ja jäniksiä aivan varmasti.

Reitti siivuttui mukavasti kolmeksi 100 km:n koitokseksi. Pakkaan reppuni ja hyppään satulaan. 14 km:n kohdalla en jääkään oikealle kääntyvän auton alle. Opin miltä tuntuu liukua pyörällä hyvin lähelle peltiä. 16 km:n kohdalla kuulu RAKS! Allani ei olekaan satulaa. Tunnin kuluttua lähden melkein reitille osuneesta Variston Bike Planetista kiitollisuutta tursuillen. Kiitos, kun olitte avoinna! Kiitos, kun ehditte auttamaan! Kiitos, kun korjasitte kaikki nekin viat, joita en ollut itse pyörästäni löytänyt! Äärimmäisen ystävällistä, nopeaa ja ammattitaitoista palvelua. Suosittelen!

Satula narisi koko kesän. Opin mutterin olleen löysällä, kuluneen ja lopulta katkenneen.

Klaukkalassa huomaan takarenkaan vuotavan. Osaan vaihtaa renkaan, mutta touhu on edelleen toivottoman hidasta tuhertamista. Pimeys lähestyy ja päätän vain pysähtyä tankkailemaan ilmaa tasaisin väliajoin. Meno on jatkuvaa sähläystä. En koe hippustakaan haaveilemaani maantie-euforiaa. Lopen tienoilla olen uupunut ja käännän Konan keulan pimeälle pikkutielle. Tämän reitin olin valinnut, eikä lähistöltä tunnut järkevää vaihtoehtoa löytyvän. Tie pienenee ja pimenee. Ensimmäisestä lampusta loppuu akku. Tajuan ettei minulla ole paperikarttaa mukana. Eikä varapuhelinta. Toisen lampun akku hyytyy. Notkelmissa sumu tulee suuhun ja näkyvyys on lampunkin kanssa nolla. Tankkaan rengasta ja yritän keksiä suunnitelman B, jonka avulla löydän perille pimeässä, jos kolmaskin lamppu päättää mennä nukkumaan ennen minua. Kiukuttaa, itkettää ja pelottaa. Miten tyhmä voin ollakaan! Vajaa valmistautuja ja liian ison haasteen haukkaaja. Typerys. Yritän tatuoida mieleeni selviä sanoja siitä, etten ole mikään oikea seikkailija. Olen surkea arkajalka. Nautin kolmannen lampun viimeiset valonhäiveet katuvalojen ilmestyessä näköpiiriin. Kaikenlaisia valokylttejä olen nähnyt, mutta en koskaan mitään niin kaunista, kuin Turengin syksyisen yösumun keskeltä kajastava punainen Hotelli Meskun kyltti.

Kypärä kainalossa hoipun sisään hotelliin samalla hetkellä, kun Rampe herätellään karaokevuoroaan kajauttamaan. Baarimikko-hotellivirkailija nostaa takapuoleeni tarttuneen Rampen ystävän eleettömäsi sivuun oikealla kädellään ja ojentaa vasemmalla minulle huoneeni avaimen. Olen perillä Kaurismäellä. Paikan pizzauuni ei jaksanut odottaa saapumistani, joten illalliseksi kuuntelen hotellihuoneesta käsin alakerran peikkojen lauluja ja nakerran pähkinäpatukoitani.

Aamiaisella ei näy baaripeikkoja. Peikot ovat ryömineet koloihinsa ja tilalle on saapunut Hämeen herttaisin hotellinomistajapariskunta. Aamiainen on täydellinen. Aurinko kurkistelee jo ikkunasta, kun avaan läppärin kannen ja aloitan työpäiväni.

Pälkäneen rauniokirkko

Online-koulutusta kuunnellessani vaihdan renkaan. Olen ladannut lamput, ostanut varapattereita, täyttänyt evästaskut. Aurinko paistaa. Onnea pursuillen poljen Aulangon kylkeä. Matkan maaseutumaisemat ovat juuri niin kauniita, kuin odotinkin.

Lahtuan tilan aamiaisherkkuja

Soitan seuraavan yön majapaikkaan. Lumoava ihminen kertoo olevansa ravustamassa ja että mökissä minua odottaa salaatti oman tilan luomuaineksista, aamiaistarvikkeet ja sauna. Taas itkettää. Nyt ilosta. Ei voi olla näin ihanaa. Voiko pyörää halata? Entä maantietä? No maatilan Marjaanaa ainakin voi. Halaankin heti, kun saan hänet käsiini.

Lahtuan tilan mökki aamu-auringossa

Saunan lämmössä edellisen yön epätoivoinen sekoilu jo hymyilyttää. Tajuan unohtaneeni syödä ja juoda. Olin liikenteessä liian väsyneenä. Päälle pari pientä vastoinkäymistä ja johan leikkasivat aivot kiinni. Kaikilla ei leikkaa. He voittavat niin seikkailukisoja kuin arjenkin.

Aamu-uinnilla mökin omassa järvessä

Kolmantena päivänä pyöräily jo naurattaa ja laulattaa vaikka takapuoli protestoikin repun painon alla todella vankasti. On perjantai ja takana on 300 km suomalaista maantietä maastopyörän selässä. Ensimmäisenä arki-iltana löydän itseni kirjakaupasta ja tulen kotiin Pyörällä maailman ympäri -kirja kainalossani.

Keuruulla. Melkein perillä.

 

 

Jos rakastat liikennevaloja

”Minäkin voisin joskus pyöräillä töihin, mutta kun sinne on kotoani aivan liian pitkä matka”, toteaa ystäväni, jonka kodin sijainnin tiedän oikein hyvin. Tekee mieli halata ja sanoa: ”Olet suloinen. Olet IHAN kuin minä vuosi sitten”. Tyydyn hymyilemään leveästi ja kysymään kuinka monta kertaa hän on kokeillut. Siirtymispyöräilemättömyyden syyt ovat usein sympaattisia. Ja vain hyvin harvoin totta.

Vielä vuosi sitten kotoani oli lähes kaikkialle aivan liian pitkä matka ja kamalogistiikka oli ylipääsemätön este. Edellä mainitut olivat totuuksiani kunnes kokeilin ja koukkuunnuin. Vuoden aikana olen satulassa matkaten huumaantunut aamusumusta, seonnut kesäyöstä, rakastunut räntäsateeseen, epäonnistunut renkaanvaihdossa, ottanut hammaslukua. Olen saanut reppuuni mahtumaan aamu-uintipussin, läppärin, työvaatteet, monot ja melontavarusteet – siis samaan aikaan. Olen oppinut, että kaikkialle on alle tunnin matka.

Uimastadikan aamuun polkaisen hidastaen vain yksien liikennevalojen kohdalla. Autolla samaa matkaa kulkiessa pysäyttävät 14 liikennevalot.

Ääneen lausumani syyt satulaanmuuttooni olivat alun perin ehkä jotain ekologisuuden ja kuntoilun yhdistäviä yleviä tokaisuja. Oikeasti pyörällä kaikkialle kulkevat olivat mielestäni ällistyttävän makeita tyyppejä. Hyvin hiljaa ja salaa haaveilin olevani joskus samanlainen.

Tämän hetken lempiruokablogissani Jotain maukasta kirjoittaja toteaa: Kun mulla ei ole yhtään kiire. Kiire on mielentila.

Nyt hyppään satulaan ennen kaikkea siksi, että silloin olen perillä. Minulla on paljon vähemmän kiire.
Voin ähistä aamut autossa liikennevaloja tuskaillen. Useimmiten valitsen kuitenkin traktoripyöräni, nostan pullistelevan repun selkääni, annan maantiekiitäjien suihkia ohi ja viipotan vapaana.

”Jos rakastat pieniä tyttöjä
pieniä tyttöjä, pieniä poikia
koiria, mummoja, vanhojapiikoja
salaattia ja sellerinjuurta
lampaanpaistia, kevätaamuja
kylmien asemien yksinäisiä miehiä
minä tulen sinun kanssasi merenrantaan

Ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan”

Sanat: Kaj Chydenius

Edelfeltin huvilan tammi ja Veinin siirtolohkareikko

 

Lojun pihalla pyörääni nojaten eikä satula houkuta yhtään. Olon pitäisi olla pelkkää riemuloikkaa, kun pääsen kuukausien tauon jälkeen takaisin satulaan. Toisella kuntoutumisviikollani saan pyöräillä pienellä vaihteella tasamaita rauhalliseen tahtiin. Pieni, tasainen ja rauhallinen eivät ole ihan ne adjektiivit, jotka motivoivat minua liikkumaan. Jos en saa mennä pidemmälle tai hankalammin kuin koskaan ennen, haluan ainakin kokea jotain uutta ja mielellään luonnossa.

Edelfeltin huvilan tammi

Mistä löydän jotain uutta ja luontoa? Mustarastas sekoilee lähipuussa ja samalla muistan ladanneeni puhelimeeni Espoon luonto -sovelluksen.

Lähimmät kohteet -ominaisuus vaikuttaa juuri sopivan suunnittelemattomalta tavalta edetä. Edelfeltin huvilan tammi saa kunnian olla ensimmäinen bongaukseni. Olen kulkenut puun ohi satoja kertoja sitä näkemättä. Espoo.fi-sivusto kertookin: ”Kun luonto rikkauksineen tulee tutuksi, sitä oppii havainnoimaan eri tavalla” Kyllä! Yhtäkkiä pyörätien varrella on vaikka mitä mielenkiintoista nähtävää.

”Luontokirja esittelee espoolaisten lähiympäristöä, arkiluonnon kauneutta. Monien arvokkaiden ja suojeltujen luontokohteiden rinnalla Espoossa kukoistaa rikas lähiluonto.” Arkiluonto ja lähiluonto. Näistä sanoista pidän. Päätän kuitenkin haaveilla myös juhla- ja kaukoluonnosta.

Pohdin koko lenkkini ajan, miten juuri nämä lohkareet, puut, kosteikot ja jäkälät ovat päätyneet luontokohteiksi. Espoon sivuilta löytämäni kaupunki-insinööri Harri Tanska vastailee viestiini nopeasti:

”Kirjanen koottiin aikanaan tuolloisen kaupungininsinööri Martti Tieahon aloitteesta juhlistamaan Espoon 550 juhlavuotta. Kirjan pohja-aineiston muodosti Espoon Luontokohteet -vihkonen. Toinen merkittävä lähde oli julkaisu Espoon arvokkaat geologiset kohteet.
Uusia kohteita on kirjan julkaisun jälkeen tullut useampien luonnonsuojelualueiden muodossa. Uusia kohteita saa toki ehdottaa!”

Sovelluksen kanssa jokainen löytää varmasti perille. Pohjalla on yksinkertainen kartta, jolla kohteet näkyvät punaisella ja oma sijainti sinisellä palkilla. Sitkeä suunnistaja minussa protestoi kartan helppoa zoomausta: enhän tiedä mikä mittakaava milloinkin on käytössä! Rotuaari-blogin kirjoittaja on kiertänyt kohteita sovelluksen sijaan kirja kainalossaan bongaten kallioita, kirnuja ja onkaloita.

Huomaan retkeilleeni suunnittelemani tunnin sijaan jo kaksi. Onneksi unohdin ladata kapulani. Akku loppuu ja maltan palata kotiin.

282 eri kohdetta. Ehtisinkö bongaamaan nämä kaikki yhden kesän aikana?

Ekbackan tammi

 

Lisäys 28.5.2014

Espoon kaupunki-insinööri Harri Tanska jakoi vielä hauskan tarinan: ”Kirjan julkaisuvuoden lopulla eräs mies oli esitellyt erittäin luetun näköistä kirjaa, joka oli turvonnut noin kolminkertaiseksi ja kertoi käyneensä kaikissa kohteissa.
Hän tosin oli liikkeellä moottoripyörällä.” Käyköhän kännykälleni samoin, jos yritän koluta kaikki kohteet polkupyöräillen?

Ja vielä yksi täsmennys Harrilta: ”Mobiilisovelluksessa on mukana myös kirjan julkaisun jälkeen perustetut luonnonsuojelualueet.”