2 vuotta pelkoja, pohdintaa ja paljastuksia

Kaatuneet X:t eli Vierivät sammalet X-Kaato-kisan maalissa

Viikko sitten blogini täytti kaksi vuotta. Merkkipäivä osui niin kuplivaan, elämystentäyteiseen viikonloppuun, etten oikein vieläkään uskalla muistella kaikkea hauskaa pitämättä paperipussia käden ulottuvilla. Onneksi kaikessa mukana ollut Mia eli Onnellinen täti kirjoitti tunnelmat talteen ja jakoi kaikkien luettavaksi juttuunsa Kakaramaista touhua. Koko viikon olen herkutellut Mian julkikirjoittamalla ajatuksella: leikkiähän tämä kaikki on, ja siksi niin hauskaa!

Näin iloisen joukon kanssa sain purjehtija heti X-Kaato-kisan jälkeen syyskuun helliessä kesäkeleillä.

Juhlaraportin sijaan päädyin hengittelemään rauhassa ja tutkailemaan tilastoja. Blogini kaikkien aikojen luetuimmat jutut ovat:

1. Polkujuoksijan parempi talvi, jonka kuvissa olen juoksemassa Tahkon teillä ja poluilla ensimmäistä pitkää lenkkiä ison nilkkaoperaation jälkeen. Kirjoitusta kurkkiessani valtaa aina riemu ja tunnen hangen narskuvan.
2. 10 ajatusta aloittelevalle polkujuoksijalle -jutun kuvista suurimman osan otin testaillessani veljeltäni joululahjaksi saamaani kaukosäädintä lempipoluillani. Jutun jälkeen olen hylännyt gaiterit kesäkäytöstä, etsiskellyt edelleen täydellisiä polkulenkkareita ja venyttänyt käsitettä kesäloma säännöllisen lihashuollon osalta lokakuulle asti.
3. Multisportohjeita ensikertalaiselle -jutun luin uudelleen pakatessani X-kaato -kisaviikonloppua varten ja huomasin kirjoittaneeni itselleni ihan kelpo muistilistan.

Kaikkien aikojen pisimmän pohdinnan ennen Julkaise-napin painallusta vaativat nämä kolme tarinaa:

1. Solmu joka vei seikkailuihin, koska vieläkään – jo toiset purjehdushousut rikki kuluttaneena ja monet kesät veneessä viettäneenä – en nosta päätäni, kun joku sanoo: ”Hei purjehtija!”
2. Kuka palaa lomalta? -tarina kertoi itselleni niin henkilökohtaisesta prosessista, että rohkeus riitti vain juuri ja juuri jakamaan tarinan. Miten iloinen olinkaan, kun ystävä kertoi saaneensa jutusta itselleen eteenpäin vievän ajatuksen!
3. Miten inhosta tuli iloa eli sanoja kirjoittamisesta -jutun julkaisu jumiutui pohdintaan: ”Kuka minä olen sanomaan mitään kirjoittamisesta?” Vasta-argumentteina: ”Olethan kirjoittanut myös polkupyörän korjaamisesta (viikonlopun kisan ajoin takapyörä puoliksi irti omatoimikorjauksieni jäljiltä, ultrajuoksusta (2 kisan kokemuksella), retkiluistelusta (2 kauden kokemuksella) ja Lönnrothista (käytyäni Sammatissa luistelemassa ja käytettyäni hakukonetta)!”

Yllättävän paljon blogiini saapuu edelleen vierailijoita, joita kiinnostavat peroneusjänteet. Omaa operaatiota harkitessani ja nilkan kivuista kärsiessäni kahlasin ahkeran epätoivoisesti netin syövereissä löytämättä pohdinnoilleni ruokaa. Olisin todella onnellinen, jos edes yksi samoja ajatuksia pyörittelevä saisi kirjoituksistani jonkun valoa matkaan tuovan murun. Jutun 12 ajatusta kuntoutujalle lopusta löytyvät linkit koko nilkkaleikkausmatkan juttuihin.

Vesi on kirkastunut käsittämättömän upeaksi. Merenpohjassa huikeita värejä ja vedessä leppoisasti leijuvia meduusoja.

Omat, hieman vähemmän lukijoita keränneet suosikkini näiltä kahdelta vuodelta, kertovat kaikki pökerryttävistä luontoelämyksistä, joista suurimmman osan olen taltioitu hyvin varhain aamulla:

1. Haikuja talvelle
2. Aamu taikavuorella
3. Tajuttomana tuomen ja sireenin välissä

Hieman bataatti kurkussa poikittain -tunnelmissa päätin kurkistaa millainen oli aivan ensimmäinen kirjoitukseni. Selaimeen avautuu juttu: Nainen katolla. Vaikka olenkin tehnyt kirjoituksessa tekijänoikeusvirheen, voin nyökätä tyytyväisenä ja todeta: Hikoillen aloitettu aamu on edelleen ehdottomasti ihmisen parasta aikaa.

Avomeriakrobaatit

Miten inhosta tuli ilo eli sanoja kirjoittamisesta

Katukahvilassa istuu nainen ja kirjoittaa. Kahvilan naisen ohittaessani ajattelen: ”Istuisinpa minäkin juuri nyt tuossa kirjoittamassa.” Miten hyvältä tämä ajatus tuntuikaan!

2009 kesäloman kynnyksellä, aamu-uinnin jälkeen puimme kahvikupin ääressä ystäväni Mian kanssa maailmaa kuntoon. Tuskailin silloisiin työtehtäviini liittyvää pientä tekstinpätkää. Ihmettelin, miten kirjoittaminen voikin olla niin vaikeaa ja työlästä. En ollut koskaan kirjoittanut mitään kouluaineita ahkerampaa, en tuottanut tekstejä, en kiintynyt kirjoittamiseen. Nyt oli kuitenkin puolipakko pakertaa jotain maailmalle.

Ystäväni antoi ymmärtämättään kaksi niin hyvää ohjetta, että jopa tänään, kuusi vuotta myöhemmin, kesäloma-aamuna, halusin herätä katsomaan ensin auringonnousun, ja sitten kirjoittaa pelkästä kirjoittamisen ilosta.

Ensimmäisen ohje oli: kirjoita. Kirjoita mitä vain. Kirjoita vain itsellesi. Kirjoita jostain, mistä pidät.

Ja niin minä kirjoitin. Joka toinen päivä, koko kesäloman ajan avasin saman Word-tiedoston, johon kirjoitin asioita lomastani, tutuista paikoista, ruuista, tuoksuista, mauista, tunnelmista. Tärkeintä oli, ettei tekstiä ollut tarkoitus näyttää kenellekään. Ei korjata. Ei kritisoida. Ei muokata. Tavoitteena oli vain kirjoittaa. Harjoitella.

Toinen ohje oli: verryttele. Ennen varsinaiseen tekstiin tarttumista, kirjoita jotain. Helppo lämmittelyharjoitus on kirjoittaa siitä, mitä juuri sillä hetkellä näkee: Pöydällä on turkoosi hiiri, postikortti ja ostoskuitti. Ostoskuitin kääntöpuolelle on kirjoitettu sitaatti. Kärpänen surisee.

Miten typerä olinkaan ollut. Jos joku kertoisi yhden, täyttä vauhtia puristetun juoksuyrityksen jälkeen, ettei juoksu ole hänen lajinsa, osaisin toki opastaa oivalluksen polulle. Maratonille tähtäävän on syytä ymmärtää, että kyseessä on matka, joka alkaa kävelyaskelin. Erilaisten urheilulajien opetteluun olen ollut aina valmis sijoittamaan aikaa ja ajatuksia, mutta kirjoittamisen ajattelin olevan sisäinen lähde, jota minulla ei vain ole.

Ei. Kirjoittaminen on laji, jota voi harjoitella.

Kun päättää lähteä matkalle – oppimaan uutta lajia tai selättämään kirjoituskammoa, ei tiedä mihin päätyy.

Kirjoittaminen ei jäänytkään yhteen tekstiin. Inhosta tuli into. Rakastuin sanoihin ja niiden yhteen virkkailuun, mutta ennen kaikkea ryhdyin jäsentämään ajatuksiani kirjoittamisen kautta. Jäin koukkuun siihen, miten kirjoittamisen ajattelu ohjaa tarkistamaan löytyisikö haituvasta merkitystä – oivallusta, jonka voisin jakaa. Opin vaatimaan omilta ajatuksenpoikasiltani metrin verran enemmän.

Mutta tärkein kaikesta on ilo.

Helposti opittu ja omaksuttu taito tuottanee iloa. Taito, jonka saavuttaakseen on taivaltanut matkan, hikoillut, kolhiutunut ja oppinut – sellainen taito tuo iloa, joka saa varpaatkin kipristymään riemusta aina uudelleen ja uudelleen.

Kun taidosta tulee hinku, voi onnellisena kadehtia katukahvilassa kirjoittajaa. Huokaista ohi pyyhältäessään ja olla itsestään ylpeä: miten mielenkiintoisen matkan olenkaan kulkenut!