Vaikka eläisi jokaisen päivän viiltävällä vimmalla, ei ehdi maailmasta kokemaan yhden elämän aikana kuin mannaryynin puolikkaan kokoisen siivun. Onneksi voi lukea!
”Lukeminen on retkeilyä, ilmaista hupia. Kirjan kautta pääset kuviin, ääniin, kehoon, muihin maihin, avaruuteen, menneeseen ja tulevaan. Kirja on mielikuvitusvyöry, tutkimusretki myös fantasian alueelle, semmoiseen, mitä ei ollenkaan olekaan. Paitsi että onpas”, kirjoittaa Juha Hurme jutussaan Ilman kirjaa on kurjaa
Raikkaan ja lohdullisen viisasta Onnellisen tädin treeni -blogia kirjoittava Mia viskasi minulle Facebookissa kirjahaasteen: Pitää kertoa viisi kirjaa viiden päivän aikana. Ensimmäisenä päivänä kirja, jota nyt luen. Toisena päivänä lapsuuden tärkeä kirja. Kolmantena päivänä kirja, joka jäi kesken. Neljäntenä päivänä kirja, joka teki suuren vaikutuksen. Viidentenä päivänä kirja, johon palaan aina uudelleen.
Tavoilleni uskollisena rikon haasteen sääntöjä ja vastaankin haasteeseen blogin muodossa paljastaen kaikki viisi kohtaa kerta rytinällä.
Poikkeuksetta ympärilläni ajelehtii lukuisia kesken olevia kirjoja. Vain lomilla hotkin säntillisen koukussa, yhden kirjan kerrallaan. Muina aikoina nappaan käteeni kirjan sekavin perustein: kirja on yksinkertaisesti vain käden ulottuvilla tai tuo päivän tunnelmaan tarvitsemani mausteen. Joskus kirja tarjoaa iltaan jotain päivää kepeämpää.
Nyt käsissäni kuluu Päivi ja Santeri Kanniston Vapaana elämisen taito. Tosin viime päivinä olen lukenut ahkerimmin Helsingin Sanomien Teema-lehteä Mitä nyt kannattaa lukea? Ah, niin herkullinen nidos, että tuntuu rikolliselta olla siteeraamatta lähes joka sivua koko maailmalle. Kuten nyt vaikka tämä Matti Röngän ajatus: ”Sitä tekee havainnon, kirjoittaa sen, ja joku lukee sen ja tajuaa. Se on ihme. Kirjoittajalla ei ole käytössään kenenkään muun havaintoa maailmasta kuin omansa.” ”Jollain tavalla havainnosta tulee yleinen, yhteinen.”
Lapsuudessani yksittäistä kirjaa tärkeämpää oli lukemiseen rakastuminen. Elämykset. Lukevan elämäntavan omaksi ottaminen. Vanhempani ovat mielestäni lukeneet aina. Yöpöytiä koristavat edelleen vankat kirjapinot. Kierrätämme kirjoja, keskustelemme niistä ja annamme lahjoiksi. Lukeminen – voiko parempaa perintö saada? Kaikista lapsena lukemistani kirjoista hieman muiden yläpuolelle nousevat kuitenkin Astrid Lindgrenin tarinat. Luen niitä edelleen. Ja miten iloinen olinkaan kuullessani veljenpoikieni nauravan ääneen Katto Kassisen toilailuille!
Tuomas Kaseva kirjoitti Teema-lehden pääkirjoituksessa oivasti stoppareista ja imureista. Hän kehotti vankasti stoppari-kirjan kohdalle osuessa: jätä kesken! Ensimmäinen kirja, jonka olen koskaan jättänyt kesken oli Oiva Paloheimon Tirlittan. Voin vieläkin maistella keskeyttämispäätöksen aiheuttamaa tunnetta – voiko näin tehdä? Kirjasta on jäänyt mieleen yksi sana: luuvalo.
Kaksi kirjaa ovat viime vuosina heilauttaneet mieltäni niin voimakkaasti, että olen päätynyt kirjoittamaan niistä blogissani. Olkoon nämä siis vastaukseni kohtaan Kirja, joka teki vaikutuksen:
- Asioita jotka saavat sydämen loiskumaan – kirjoitus Mia Kankimäen sielun sulattavasta kirjasta Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
- Tarahumalassa – kirjoitus Christopher McDougall:n Syntynyt juoksemaan -kirjasta.
Viime vuosituhannella, kun päätimme lopettaa yhteiselon silloisen rakkaan poikaystäväni kanssa, tuntui kuin puolet raajoista olisi revitty irti. Onneksi kasvoivat vahvoina takaisin. Lohduksi sain ystävältäni lahjaksi Wendy Copen kirpeän, ihanan ironisen Vakavia asioita -runokirjan. Tämän kirjan huomaan poimivani hyllystä edelleen aina aika ajoin.
”Rääkkää kehosi lisäksi myös aivojasi.”, yllytti Esko Valtaoja luennollaan, jonka otsikossa mainittiin onnellisuus. Kieriskeltyäni aamupäivän kirjoissa, kirjaimissa ja kirjoittamalla hölkättänyt aivojani, lähden jatkamaan eilen avaamaani hiihtokautta. Puhelimessa huutelee houkuttelevasti äänikirja. Kuuntelenko tänään kirjanlukijaa vai ladun laulua?
Tietoja Endorfiininmetsästäjä
Endorfiininmetsästäjä 
Vastaa