Lainapyörän selässä

Aamukahvilla alkukesäisen aamu-uinnin jälkeen triatlonista innostunut Myynnin Teräsmies pohti erilaisia polkupyöriä ja iloitsi opittuaan lenkkipyöräilyn lisäksi polkemaan hitaasti ja hikoilematta, palaverista toiseen siirtyen. Hän väitti, että mitä nopeampi pyörä, sen vaikeampaa sillä on polkea hitaasti ja hikoilematta. Pyöräytin salaa silmiäni ja ajattelin hänen olevan vain yksi pyöräteiden pöyhkeä arkikisaaja muiden joukossa. Kunnes pääsin itse maantiepyörän selkään. Aikomuksena oli ihan vain rauhallisuuden pilvessä leijuen polkaista toimistolle. En pystynyt. Pyörä halusi mennä kovaa. Maantiepyörän sarvia puristaen ja hikeä tursuten muistelin ystävääni A:ta, joka perusteli lievää ylinopeutta Lahden tiellä kaahaillessaan: ”Autoni ominaisvauhtinopeus on noin 121 km/h”.

Keväällä onni potkaisi ja voitin Pian Kaukomara-blogin arvonnasta lahjakortin Velo&Oxygen-kauppaan, pyöräilijän karkkitaivaaseen, jossa saa kamaeuronsa tärvättyä helposti niin vuokra- kuin ostopyöriinkin. Elokuussa kalenterista löytyi vihdoin sopiva viikko maantiepyörän kokeilulle. Nappasin mukaani mintunvihreän, kepeän karkin.

Ensimmäinen ilta vierähti innosta täristen. Lopulta tärisin vain kylmästä, kun en millään malttanut kääntyä kotiin, vaikka ilta kääntyi jo yöksi. Pyörä kiiteli. Ja minä pyörän mukana. Huikeaa!

Seuraavana aamuna takapuoli vaatii jo paluuta omaan satulaan. Mutta eikö viiden päivän ajan voi polkea millä vain satulalla? Voihan?

Lounaalla päädyn pöytään, jossa vaihdetaan vinkkejä hyvistä maantiepyöräilyreiteistä. Maantiekiiturilla pyöräteiden reunat ja pienetkin montut ovat muuttuneet kauhistuttaviksi. Aikaisemmin en olisi tajunnut tästä keskustelusta yhtään mitään. Nyt kuuntelen kiinnostuneena ja tajuan, että kyseessä onkin ihan oma lajinsa. Maantiepyörällä ei pääse joka paikkaan, mutta vastapainoksi voi polkaista vaikka Porvooseen ja takaisin – ihan vain huvikseen. Kaipaan reittihakua, joka näyttäisi Suomen tuoreimmat asfalttitiet.

Kolmantena aamuna en voi enää istua lainapyörän satulaan. On pakko ruuvata tilalle oman pyörän satula. Toivottavasti ihan kaikki maailman ihmiset ovat jo tajunneet hankkia omaan pyöräänsä omalle takapuolelle sopivan satulan. Ero on merkittävä ja investointi jokaisen euron arvoinen. Lähetän mielessäni jälleen kerran kiitoksia Nummelan Pro Bikeen, missä noin vuosi sitten näin valon bike fittauksen merkeissä.

Viimeisenä vuokrapäivänä pääsen todellisen maantiekiituroinnin makuun. Hotkin aamupalaksi kilometrejä maratonin verran ja illalla saman annoksen. Mielestäni pyöräilijöiden viljelemä n+1-yhtälö pyörien määrästä on ollut hymyilyttävä lohkaisu. Nyt en vain tajua sen olevan totta, vaan myös tunnen. Kun on aika palauttaa maantiekarkki, tuntuu n+1 ihan joka paikassa. Varpaat ja vatsakin kipristelee. Pyörän palauttaminen ei niinkään satu, vaan sen tajuaminen, ettei yhden pyörän hankkiminen riittäisi ikinä. Jos ostan maantiepyörän, hingun heti cyclocrossia, kepeämpää maantiepyörää, uutta seikkailupyörää, uusia kiekkoja.

Palaan nöyränä oman Konani selkään. 14 vuotta yhteistaivalta menettää merkityksensä, kun vanha pyöräni haluaa diivailla. Puhkaisee renkaansa maanantaiaamun kunniaksi. Vannon polvillani ikuista rakkautta, mutta rengas ei täyty. Määränpäähän on tosin vain talutusmatkan verran metrejä. Ehkä meillä on vielä toivoa?

300 kilometriä, 290 000 ilometriä

Edessä 300 km.

Viime viikolla Liikkujan viikko innosti suomalaiset ylös, ulos ja liikkeelle. Samaisen viikon torstaina Kansallinen etätyöpäivä edisti etätyötä ja liikkuvaa työtä. Koska arjessani olen jo nyt kaiken läppärin äärestä liikenevän ajan ylhäällä, ulkona ja liikkeellä, ja työnikin teen aina kuhunkin hetkeen ja työtehtävään mahdollisimman mielekkäästä paikasta, halusin kokeilla teemaviikkona jotain minulle uutta. Parhaat lomapäiväni koostuvat ulkoilmasta, liikkeellä olosta ja yksinkertaisuudesta. Vielä en ole keksinyt keinoa lomailla ihan joka päivä. Siksipä pohdinkin miten voisin lisätä näitä lomapäivien mieluisia elementtejä arkeeni. Keuruun lähistöllä asuva veljeni oli kutsunut kylään jo muutaman kuukauden ajan. Ja näistä aineksista se ajatus sitten lähti…

Päätin pyöräillä Keuruulle ja pysähtyä matkalla työpäivien ajaksi. Matka kauhistutti: 300 km suomalaista tietä maastopyörällä. En ole koskaan pyöräillyt yhtä pitkää matkaa. Sääennuste lupasi kesän viimeisiä upeita kelejä. Kalenterini näytti etäpäiville vihreää valoa. Minä ja pyöräni olimme kutakuinkin ehjinä. En keksinyt mitään syytä lähtemättömyydelle. Paitsi että pelotti. En tiennyt mikä. Vai oliko se tervettä jännitystä?

Tuollako? No rouskuja, hirviä ja jäniksiä aivan varmasti.

Reitti siivuttui mukavasti kolmeksi 100 km:n koitokseksi. Pakkaan reppuni ja hyppään satulaan. 14 km:n kohdalla en jääkään oikealle kääntyvän auton alle. Opin miltä tuntuu liukua pyörällä hyvin lähelle peltiä. 16 km:n kohdalla kuulu RAKS! Allani ei olekaan satulaa. Tunnin kuluttua lähden melkein reitille osuneesta Variston Bike Planetista kiitollisuutta tursuillen. Kiitos, kun olitte avoinna! Kiitos, kun ehditte auttamaan! Kiitos, kun korjasitte kaikki nekin viat, joita en ollut itse pyörästäni löytänyt! Äärimmäisen ystävällistä, nopeaa ja ammattitaitoista palvelua. Suosittelen!

Satula narisi koko kesän. Opin mutterin olleen löysällä, kuluneen ja lopulta katkenneen.

Klaukkalassa huomaan takarenkaan vuotavan. Osaan vaihtaa renkaan, mutta touhu on edelleen toivottoman hidasta tuhertamista. Pimeys lähestyy ja päätän vain pysähtyä tankkailemaan ilmaa tasaisin väliajoin. Meno on jatkuvaa sähläystä. En koe hippustakaan haaveilemaani maantie-euforiaa. Lopen tienoilla olen uupunut ja käännän Konan keulan pimeälle pikkutielle. Tämän reitin olin valinnut, eikä lähistöltä tunnut järkevää vaihtoehtoa löytyvän. Tie pienenee ja pimenee. Ensimmäisestä lampusta loppuu akku. Tajuan ettei minulla ole paperikarttaa mukana. Eikä varapuhelinta. Toisen lampun akku hyytyy. Notkelmissa sumu tulee suuhun ja näkyvyys on lampunkin kanssa nolla. Tankkaan rengasta ja yritän keksiä suunnitelman B, jonka avulla löydän perille pimeässä, jos kolmaskin lamppu päättää mennä nukkumaan ennen minua. Kiukuttaa, itkettää ja pelottaa. Miten tyhmä voin ollakaan! Vajaa valmistautuja ja liian ison haasteen haukkaaja. Typerys. Yritän tatuoida mieleeni selviä sanoja siitä, etten ole mikään oikea seikkailija. Olen surkea arkajalka. Nautin kolmannen lampun viimeiset valonhäiveet katuvalojen ilmestyessä näköpiiriin. Kaikenlaisia valokylttejä olen nähnyt, mutta en koskaan mitään niin kaunista, kuin Turengin syksyisen yösumun keskeltä kajastava punainen Hotelli Meskun kyltti.

Kypärä kainalossa hoipun sisään hotelliin samalla hetkellä, kun Rampe herätellään karaokevuoroaan kajauttamaan. Baarimikko-hotellivirkailija nostaa takapuoleeni tarttuneen Rampen ystävän eleettömäsi sivuun oikealla kädellään ja ojentaa vasemmalla minulle huoneeni avaimen. Olen perillä Kaurismäellä. Paikan pizzauuni ei jaksanut odottaa saapumistani, joten illalliseksi kuuntelen hotellihuoneesta käsin alakerran peikkojen lauluja ja nakerran pähkinäpatukoitani.

Aamiaisella ei näy baaripeikkoja. Peikot ovat ryömineet koloihinsa ja tilalle on saapunut Hämeen herttaisin hotellinomistajapariskunta. Aamiainen on täydellinen. Aurinko kurkistelee jo ikkunasta, kun avaan läppärin kannen ja aloitan työpäiväni.

Pälkäneen rauniokirkko

Online-koulutusta kuunnellessani vaihdan renkaan. Olen ladannut lamput, ostanut varapattereita, täyttänyt evästaskut. Aurinko paistaa. Onnea pursuillen poljen Aulangon kylkeä. Matkan maaseutumaisemat ovat juuri niin kauniita, kuin odotinkin.

Lahtuan tilan aamiaisherkkuja

Soitan seuraavan yön majapaikkaan. Lumoava ihminen kertoo olevansa ravustamassa ja että mökissä minua odottaa salaatti oman tilan luomuaineksista, aamiaistarvikkeet ja sauna. Taas itkettää. Nyt ilosta. Ei voi olla näin ihanaa. Voiko pyörää halata? Entä maantietä? No maatilan Marjaanaa ainakin voi. Halaankin heti, kun saan hänet käsiini.

Lahtuan tilan mökki aamu-auringossa

Saunan lämmössä edellisen yön epätoivoinen sekoilu jo hymyilyttää. Tajuan unohtaneeni syödä ja juoda. Olin liikenteessä liian väsyneenä. Päälle pari pientä vastoinkäymistä ja johan leikkasivat aivot kiinni. Kaikilla ei leikkaa. He voittavat niin seikkailukisoja kuin arjenkin.

Aamu-uinnilla mökin omassa järvessä

Kolmantena päivänä pyöräily jo naurattaa ja laulattaa vaikka takapuoli protestoikin repun painon alla todella vankasti. On perjantai ja takana on 300 km suomalaista maantietä maastopyörän selässä. Ensimmäisenä arki-iltana löydän itseni kirjakaupasta ja tulen kotiin Pyörällä maailman ympäri -kirja kainalossani.

Keuruulla. Melkein perillä.