Marraskuun halauksessa

Pisaraiset havut Kuva: Terhi Jaakkola
Marraskuisessa metsässä tallustellessani pohdin Jyrki Harin Jäitä pitkin -kirjasta lukemaani vanhan hylkeenpyytäjän viisautta:

”Ei haittaa mitään, jos putoaa jäihin kaksi kertaa saman päivän aikana, mutta kolmatta kertaa on visusti varottava.”

”Olen sittemmin käytännössä kokenut tuon kolmannen nousemisen vaikeuden, olin ihan lopussa.
Kysyin eräältä lääkäriltä, voisiko tällainen heikkous johtua adrenaliinivaraston tyhjentymisestä. Hän laskeskeli päässään, että varastoon mahtuu pari kolme kerta-annosta, ja että niiden annosten uudelleen tuottamiseen kuluu pari päivää.”

Suohelmet Kuva: Terhi Jaakkola

En ole vielä pudonnut jäihin, mutta jonkun varaston huitaisin hetkeksi tyhjäksi. Neljään upeaan syysviikkoon sain mahtumaan kolme koitosta, yhteensä 182 jalan kuljettua (k)ilometriä ja miljoona mieletöntä elämystä. Hienoimpien elämysten läpitarpominen vaatii aina oman latautumisensa, kamasäätönsä sekä mittavan itsepetoksen.

Punainen sammal Kuva: Terhi Jaakkola
Olen siirrellyt mielessäni kipua kantapäistä peukaloihin, naureskellut jalkapohjassa loiskuvalla rakkulalle. Lahjonut itseäni täysin katteettomasti. Kovistellut lahjakkaasti ja vaatinut kohtuuttomia.

Hitaasti huijaamalla ei ehkä adrenaliinivarasto tyhjene, mutta jonkinlainen elastisuus katoaa niin lihaksista kuin mielestäkin. Ihan kuin pieni sielu lukittautuisi pernan portin taakse loukkaantuneena vaatien kuninkaallista kohtelua ja maailman nöyrintä ja aidointa anteeksipyyntöä.

Marraskuun lampi Kuva: Terhi Jaakkola

Onneksi on marraskuu. Vuoden kuukausista lempeimmän halauksen omaava hämärän hyssyn tyyssija. Kuukausi, johon voi piiloutua. Valoa riittää vain hetken ja sekin niin paksun pehmeää, että siihen voi melkein nojata.

Pakkaan reppuun kahvinkeittovälineet, otsalamput ja vara-akut. Vietän viikonlopun täysin vailla aikataulua, tavoitteita, lenkkareita ja ihmisjoukkoja. Konttaan suolla ja kuvaan karpaloita. Syön jokaisen kuvaamani marjan. Kuuntelen metsää ja kastelen kenkäni.

Karpalo Kuva: Terhi Jaakkola
Metsä parantaa. Ihan kuin jostain haiman takaa kuuluisi jo Yonan kappaleen Poppamiehelleni hyräilyä:

”Kun ulkona tuiversi tuuli, sitä jo noutajamieheksi luulin, mutta hellästi naurahdit sanoen: ”Tyttöseni pieni, sinun aikasi on vasta alkanut täällä”
Ja vierelläsi sen, totta tosiaankin tunnen, ehkä sittenkin elämä on hyvää ja uskallan minä olla onnellinen, vaikka varjoa rakastankin.”

(Tätä kirjoittaessani taisin ilmoittautua vuoden 2016 ensimmäiseen kisaan.)

Ruuhijärvi Kuva: Terhi Jaakkola

Miten juosta mahdollisimman pitkälle juoksemalla mahdollisimman vähän?

Mäkijuoksija 1 Kuva: Terhi Jaakkola11 kuukautta sitten istuin auringonpaisteessa, kipsi jalassa vanhempieni takapihalla matonkuteita leikaten. Tuijotin ruudulla hyvin hitaasti eteneviä pisteitä. Ystäväni tarpoivat NUTS Karhunkierros -tapahtumassa. Yritin työntää heidän pisteitään kartalla ajatuksen voimalla eteenpäin.

Kisaraporteista ymmärsin: olosuhteet olivat järjettömät. Reiteen asti lunta. Lumen alla solisi jäisiä puroja. Reitti tarjoili upottavia soita, liukkaita pitkospuita, kontattavia mäkiä. Olin myyty ja ensimmäisenä jonossa, kun ilmoittautuminen vuoden 2015 lähtöön avautui.

Mäkijuoksija 7 Kuva: Terhi Jaakkola

No sun pitää varmaan harjoitella ihan kamalasti”, totesi joku hieman kysyvästi, kun kerroin ilmoittautuneeni 80 km:n mittaiseen hullutukseen. Syksyn keskityin houkuttelemaan muita mukaan omiin lempilajeihini. Opastin kavereita poluille ja houkuttelin seikkailemaan. Joulukuun lopussa katsoin kalenteriin ja sitten peiliin: nyt on jo kiire. Jos aion rämpiä koitoksen läpi, pitää harjoitella. Ei kamalasti vaan viisasti. Istuin excelin ääreen. Pyörittelin viikkoja, harjoituksia ja rytmitystä vuoroin koneella, vuoroin hiihtolenkillä.

Rakensin itselleni 8 ajatukseen pohjautuvan Karhunkierros-ohjelman:

  1. Rytmitys

Rytmitin kevään viikot mallilla 3+1. Yhdellä viikoista saan hotkia määrää käsijarrutta. Neljäs viikko on aina selkeä lepo. Ei sinne-päin-lepo, vaan selvästi löysäilevä viikko.

  1. Juoksua vain valikoiden

Jos harjoittelisin vain juosten, olisin juossut jalat altani jo monta viikkoa sitten. Siksipä juoksenkin vain tärkeimmät, lajinomaiset harjoitukset. Pohjaa kunnolleni rakennan uiden, pyöräillen, hiihtäen, lumikenkäillen, kävellen. Kauhulla käyn kurkkimassa ultrajuoksijoiden keskustelupalstoja, joilla pidetään ehdottomuutena juosta välillä vähintään 100 km viikossa. Olen juossut tänä vuonna keskimäärin 24 km viikossa.

  1. 5 x viikossa huoltoa ja koordinaatiota

Juoksuni pysyy selvästi paremmin kasassa, kun teen säännöllisesti juoksutekniikkaharjoituksia. Juoksutekniikka tarvitsee tuekseen myös lajinomaista lihaskuntoharjoittelua. Jooga asettelee palat paikoilleen, ja hieroja hoitaa lopun. Helppo kirjoittaa, mutta melkein mahdotonta toteuttaa, kun mikään näistä ei aiheuta minussa hinkua. Siksipä rakensin itselleni pisteytyssysteemin vessan oveen. Joka viikko on kerättävä 5 pistettä. Pisteitä saa kaikesta edellä mainitusta. Lisäksi pisteitä voi keräillä kuminauhajumpaten, juurakoilla tasapainoillen, kuntopallolla pelleillen, foam-rullalla hieroen.

  1. Palautuminen, kuuntelu

Aikaisemmin lähinnä hihittelin pulssimittareiden palautumisajoille. Oli jotenkin hauskaa, kun sai kovasta treenistä 2-numeroisen tuntimäärän palautumisajaksi. Moneen kertaan olen vetänyt päin seinää, kun oman elimistön huutelu on ollut liian helppoa jättää huomioimatta. Nyt olen nöyränä käyttänyt mittarin lukemia apuna. Palautumisaika on sääntö, ei vitsi.

  1. Mäkeä, portaita, sohjoa, lunta

Kuunneltuani kokemuksia viime vuoden Karhunkierrokselta, ymmärsin, että vastassa on jotain muuta, kuin leppoisaa polkujolkottelua. Päästäkseni maaliin, täytyy rautaa kerätä niin korvien väliin kuin reisiinkin. Joka viikko olen harjoitellut mäessä, portaissa, lumessa, pitkospuilla tai sohjossa. Pimeässä, pitkässä lumisessa mäessä olen solvannut itseäni: ”Mitä, ottaako lipsuva lumi päähän?! Hyvä! Jos ottaa, voit jäädä kotiin! Vieläkö valitat vai noustaanko ylös asti!?” Tällaisten hetkien jälkeistä hyvän olon tunnetta eivät kaikki ymmärrä.

  1. Avaintreenit keskittyen

Palauttelevalle aamu-uinnille voi hyvin heilahtaa rutiinin voimalla. Leppoisa siirtymäpyöräily tarjoaa hyvää pohjaa ajatuksetta. Viikoissani on kevään ajan 1-2 avaintreeniä, jotka teen ajatuksella ja keskittyen. Vauhdikas harjoitus tai tiukka tekniikkasetti siirtyy ajatuksiin jo paria päivää ennen itse harjoitusta. Väitän harjoitusvaikutuksen olevan näin tehden moninkertainen. En pysty perustelemaan. Uskomusjuttuja.

  1. Hyötyä vai haittaa?

Pitkä vai ylipitkä? Vieläkö kilometri vai jättääkö koko lenkki väliin. Aina en tiedä, vaikka apuna olisi selkeä suunnitelma ja tukena hyvä mittari. Juoksija-juoksuvalmentaja Jouni Leppäsaajolta opin ohjenuoran: ”Mieti onko siitä enemmän hyötyä vai haittaa.” 25 km:n lenkki on hyvä, pitkäkestoinen harjoitus. 50 km:n lenkki voi vaatia niin pitkän palautumisen, että seuraavan viikon hyvät harjoitukset jäävät tekemättä. Kun treeniin on lähtenyt, ei pidä enää empiä. Silloin käytän uimahallissa samalla radalla uivalta herrasmieheltä kuulemaani ajatusta: ”Sattuuhan se, mutta ei siihen kuole.” Vielä en ole kuollut.

Mäkijuoksija 4 Kuva: Terhi Jaakkola

NUTS Karhunkierroksen lähtöön on 27 yötä. Mielessä väijyvät kymmenet asiat, joita olisi hyvä harjoitella – alueet, joita olisi hyvä kehittää. Jankutan itselleni: nyt malttia. Tämän enempää en ehdi. Olen itseni paras asiantuntija ja tiedän, että olen tehnyt juuri niin hyvää työtä kuin pystyn. Tämä riittää kyllä. Nyt voin vain mokailla. En mokaa. Nalkutan ja nautin.

Uimahallilla tuttu huikkaa: ”Joko jännittää?”

Ei. Minua ei jännitä yhtään. Odotan jo todella maltamattomana.

Mäkijuoksija 5 Kuva: Terhi Jaakkola

Kohtaaminen 16-vuotiaan kanssa

Annika Norlin kirjoittaa kirjassaan ’Texter’ itselleen: ”Och mest av allt vill jag tillägna den till Annika femton år som hade det här som sitt stora intresse. Tack för allt du du läste. Tack för allt dåligt du skrev som gjorde att det til slut blev bra.”

Annika on kiitollinen itselleen. Listaan monesti mielessäni ihmisiä, joille olen kiitollinen siitä, että juuri he ovat osuneet elämääni. Itseäni en ole muistanut kiittää. Ehkä voisin yrittää?

Lukeva, vihreä jänis Kuva: Terhi Jaakkola

Somessa pyörineen nuortenkirjahaasteen innostamana tartun Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmel-kirjaan. Ensimmäisellä sivulla tyttö saatellaan matkaan: ”He uskoivat kuitenkin, että tyttö pelastaisi pallon. Kuten kaikki vanhemmat, he olivat siitä ihan varmoja. Kukaan ei pystyisi hoitamaan maailmaa paremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias.”

Kuusitoistavuotiaana olin varmastikin viisaampi, kuin koskaan sen jälkeen. Ehkä voisin kiittää tuota kuusitoistavuotiasta?

Kiitän häntä ensin Annika Norlinin tavoin kaikista kirjoista, joita hän on tuohon mennessä lukenut. Olen saanut elää niiden kautta monta elämää. Muuten olisin ehtinyt vain yhden. Kiitän sitkeästi urheilemisesta, vaikka kolhuja on jo osunut matkalle pari. Kerron saaneeni liikkumisen ansiosta itselleni oman laiseni, jatkuvasti uusia elämyksiä tarjoavan elämäntavan.

Kuusitoistavuotias vaivautuu. Ei osaa ottaa kiitoksia vastaan.

Vihreän jäniksen häntä Kuva: Terhi Jaakkola

Hätäännyn. Täytän ilman puheella, ettei hetki menisi ohi. Yritän keksiä kiitosten väliin jotain, josta tuo tyttö voisi kiinnostua. Kerron olevani matkalla elämäni ensimmäiseen ultramatkan juoksutapahtumaan. Selitän kuinka iloinen olenkaan, kun pääsin mukaan syksyn isoon rogaining-kisaan ihan suoraan, vaikka pelkäsin, että osallistumiseen vaaditaan kovia karsintatuloksia.

Tyttö katsoo minua tyrmistyneenä ja kysyy: ”Olet siis iloinen, kun pääsit mukaan? Mitä oikein tavoittelet?”

Vihreä jänis ja pinkki kirja Kuva: Terhi Jaakkola

Vastaan haaveilevani ultramatkalla maaliin pääsystä.

Hän ei ymmärrä. Ei ymmärrä, miksi matkustaa mihinkään, jos ei aio voittaa. Hän on tyrmistynyt ja ehdoton. Mieleeni nousee sana kirkasotsainen, vaikken merkitystä täysin tiedäkään. Lähetän lämpimän, osaaottavan epätoivoisia ajatuksia kaikkien teinien vanhemmille. Tästä ei nyt tule yhtään mitään. Emme ymmärrä toisiamme. Yritän sanoa jotain matkan merkityksellisyydestä määränpäähän verrattuna, mutta kuulostan lattealta aforismitädiltä.

Kiitollisuus taitaakin olla tuoretavaraa. Pitää kiittää itseään tänään. Tämän päivän asioista tänään ja huomenna lisää. Yritän vielä huikata lämmöllä tytölle Norlinia mukaillen: ”Tack för allt dåligt du gjorde som gjorde att det til slut blev bra.”, mutta hänellä taisi olla mielenkiintoisempi lankapuhelu kesken.

Tack det blev bra. Kuva: Terhi Jaakkola

Tarahumalassa

Syntynyt juoksemaan -kirja Kuva: Terhi Jaakkola
”Joka vuosi 60-80% juoksijoista loukkaantuu. Juostujen kilometrien määrällä ei ole merkitystä, loukkaantumisriski on aina sama.”

Viime keväänä nilkkaleikkauksesta toipuessani ahmin Christopher McDougall:n Syntynyt juoksemaan -kirjan. Huomasin ujuttavani kirjamerkkejä itselleni erityisen merkityksellisten aukeamien kohdalle. Jossain vaiheessa luovuin laputuksesta. Kirja hukkui lappuihin.

Kirja on tarina tarahumara-intiaaneista, paljasjalkajuoksusta, ultramatkoista, hurmaavalla tavalla vinksahtaneista ihmisistä, ihmisen evoluutiosta, ja mikä tärkeintä: juoksemisen ilosta.

Kipsi jalassa mietin, miten tulisin liikkumaan tästä eteenpäin. Rikkooko juoksu jalkani? Kestääkö jo kolmesti operoitu jänne enää rasitusta? Jos jatkan, mikä on hinta? Mikä muu voisi tuottaa saman ilon kuin juokseminen? Riittäisikö vain puolikas ilo?

”Jalan keskipisteenä on jalkaholvin kaari, joka on hienoin koskaan luotu painoa kantava rakenne. Kaaren upeus perustuu sen tapaan vahvistua paineenalaisena.” ”Jalkojen laittaminen kenkiin on sama kuin pistäisi jalat kipsisidokseen. Jos jalka kipsataan, sen lihaksista 40–60 % surkastuu kuuden viikon aikana. Samantapaista näivettymistä tapahtuu myös silloin, kun jalat laitetaan kenkiin.”

Kuuden viikon kipsituomio ei tuntunutkaan enää kovin pahalta. Olinhan upottanut jalkani monenmoisiin näivettäviin kenkiin jo vuosikymmenten ajan.

Jalkapohjani Kuva: Tom Toivonen

Kirja saa vakuuttumaan: ihminen on suunniteltu juoksemaan. Kirjan luettuani olin ajatuksissani perinteiset kengät hylkäävä, täyskäännytetty luomujuoksija. Onneksi paljasjalkakenkäkauppojen lisäksi surfailin myös kokeneempien paljasjalkailijoiden blogeissa. Aitoon Nylkky paljastaa hankkineensa kuukausien juoksutauon ja Tahdonvoiman käyttöohje -blogi raportoi mahtavia rakkulatarinoita. Hitaan hillitysti tyydyinkin kesän vain kävelemään five fingerseilläni. Vuoden vaihteesta lähtien olen juossut paljasjalkaillen keskimäärin kerran viikossa. Tekniikka on vielä aivan hukassa. Pohkeet jämähtävät sementiksi jokaisen lenkin jälkeen.

Tahto saada jalkaterieni kaikki 52 luuta, 110 niveltä, 214 nivelsidettä ja 62 lihasta toimimaan niille suunnitellulla tavalla on kova. Uudet paljasjalkasandaalit ovat jo kesää odottamassa. Tuoreet tekniikkaneuvot mielessäni aion saada askeleen siirtymään edes vähän kantapäältä päkiälle kesään mennessä.

Askellanpa kengittä, kantapäillä, metsässä tai maantiellä, haluan juosta ajatuksiltani kuin tarahumara. Tarahumalassa, koska juokseminen on niin hurmaavaa.

”Ei ihme, että niin monet ihmiset inhosivat juoksemista. Jos sitä vain ajatteli keinona saavuttaa jokin päämäärä – nopeammaksi, laihemmaksi tai rikkaammaksi tuleminen – miksi sitä olisi syytä jatkaa, ellei saisi investoinnilleen tarpeeksi vastinetta?”
”Se oli tarahumarojen varsinainen salaisuus. He eivät olleet koskaan unohtaneet, miltä tuntui rakastaa juoksemista.”

Chia ja lime Kuva: Terhi Jaakkola

PS: Jos aiot lukea kirjan, varaudu totaaliseen hurahdukseen. Jos et ole hurahtajatyyppiä, osta kuitenkin valmiiksi jo pussillinen chia-siemeniä ja lime-hedelmiä. Luettuasi tiedät kyllä miksi.

Linkkejä muihin blogosfäärissä tästä kirjasta kirjoitettuihin juttuihin:

Helpoin on haastavinta

Kun ystävä pyytää mukaan uuteen urheiluhullutukseen, mietin harvoin ehdinkö, pystynkö, jaksanko tai osaanko. Jos tarjolla on jotain, mitä en ole ennen kokeillut, jotain mitä voin tehdä pidempään tai pidemmälle, kuin koskaan ennen ja mielellään hikoilla samalla, olen aivan intopäänä pakkaamassa reppuani. Mahdottomassa on imua. Mahdoton on mahdollista.

Pieni ja tuttu on minulle haastavinta.

jumppajänis #1 Kuva: Terhi Jaakkola

Vasen nilkkani leikattiin 232 päivää sitten. Leikannut lääkäri lupasi, että toipumiseen menee vuosi. Huhtikuu meni haavaa umpeen kasvatellessa. Touko- ja kesäkuu ahkerasti jumpaten. Heinäkuun vene toimi tasapainolautana. Aurinko silitti arpea. Syys- ja lokakuu katosivat johonkin. Marraskuu irvisti tylysti ja totesi: jalka on vielä ihan höntti. Kaivoin esiin lähetteen ja varasin nöyränä taas ajan fysioterapeutille. Lääkäri on osuutensa taidolla hoitanut ja typerintä, mitä nyt voisin tehdä, olisi jättää kuntoutus hoitamatta.

Annan terapeutille tuntiin tuplahaasteen: jalka täytyy saada polkujuoksukuntoon, mutta samalla haluan oppia välttämään uudet vammat. Opin etteivät keskimmäiset pakaralihakseni osallistu lainkaan talkoisiin. Nilkan kuntoutuksen lisäksi minun tulee opetella kommunikoimaan kankkuni kanssa.

Palaan kotiin taas kerran apaattisena, uudet jumppaohjeet mukanani. Ymmärrän, etten voi puskusuorittaa jumppailujani projektina. Haluan liikkua jaloillani hyperaktiivisesti loppuelämäni, joten tästä täytyy tulla tapa elää.

jumppajänis #3 Kuva: Terhi Jaakkola

Lähdekritiikittä selaan nettiä ja törmää monesti väitteeseen, jonka mukaan uuden tavan voi oppia 21 päivässä. Kuulostaa kepoiselta. Päädyn hämmästyksekseni selaamaan amerikkalaisen painonnostajan tarinoita. James Clear kirjoittaa tutkimuksesta, jonka mukaan uuden tavan oppimiseen menee mitä tahansa 66 ja 254 päivän välillä. Tai sitten enemmän. Plääh.

Onneksi Herra Clear jatkaa juttua. Tärkeää ei olekaan tavoite vaan sitoutuminen. Mutta miten? Hän kehottaa keskittymään menetelmään ja prosessiin tavoitteen sijaan. Nauttimaan matkasta. Tätä osaan muille hokea, mutta näköjään olen itse unohtanut. Jos keskittyisin vain tavoitteeseen, joko lopettaisin tavoitteen saavutettuani tai olisin pettynyt, kun en saavuta tavoitetta. Ei voittoa. Kun minulla on prosessi, voin jopa kyykähtää välillä ja olla silti onnistuja, joka sitoutuu systeemiin. James muistuttaa myös, ettei tulevaisuutta voi ennustaa. Siksi yhteen tavoitteeseen itsensä tatuointi ei tee onnelliseksi, vaan prosessi, jota voi matkalla analysoida ja muuttaa. Tavoitteet antavat toki suunnan ja tuuppaavat vauhtiin.

jumppajänis #2 Kuva: Terhi Jaakkola

Rakensin itselleni systeemin, johon nyt sitoudun. Jumppaan jalkojani viitenä päivänä viikossa. Kulutan kuminauhaa, keikun ja venyttelen. 133 päivän kuluttua leikkauksesta on kulunut 365 päivää. Silloin on aika arvioida tilanne uudelleen. Sillä välin noudatan James Clarin kehoitusta: ”Fall In Love With Systems”.

Rakkauteni roikkuu nyt vessan ovessa.

Systeemi vessan ovessa. Kuva: Terhi Jaakkola

496 leuanvetoa

Vuoden 2013 viimeisenä päivänä törmään Facebook-ryhmään, joka haastaa tekemään jokaisena tammikuun päivänä yhden leuanvedon enemmän kuin edellisenä. Olen aina ajatellut etten pysty tekemään enempää kuin kaksi leuanvetoa. Järkeily ei perustu mihinkään. En ole miettinyt millä aikavälillä nämä kaksi leuanvetoa olisi mahdollista suorittaa. Ehkä vuodessa?

leuanvetohaaste

Yllytyshulluna huudan LV-haaste-seinällä: Mukana!

Ensimmäiset 10 päivää sujuvat helposti. Seuraavat 10 päivää tuntuvat vähän hölmöiltä. Työlästä rimpuilua, en kehity. Maailman paras Tatu-hieroja avaa tangossa sätkimisestä kipeytyneen selän. Kyllä, selän.

Viimeiset 11 päivää ovat kivuliaita, mutta hihkun jatkuvasti innosta. Olen kehittynyt! Pääsen viisi putkeen ja jopa kuusi!

Lopulta koittaa tammikuun viimeisen päivän ilta ja oveen teippaamaani seurantakalenteriin on kertynyt merkintä 496 leuanvedosta. Mahdoton muuttui mahdolliseksi.

Verbaalisten absurditeettien aavoilla seilaava Kahvila Utula pohti vuoden alussa käänteisperspektiiviä. Pohdin minkä pääni sisäisistä muka-mahdottomuuksista seuraavaksi selättäisin.

leuanveto Kuva: Terhi Jaakkola

LUONTOHAASTE

Tartu haasteeseen ja lähde kanssamme seikkailulle Suomen luontoon!

Totaalisen pihalla / Totally out

Sekalaisia kertomuksia kiipeilystä, talvivaelluksista ja niihin liittyvistä asioista sekä aivopieruista / Random stories of climbing and winter skihikes and things related to those // Follow me on twitter @LauriHilander

Elämäntapana Elämä

Kiivetään vuorille, juostaan alas, matkustetaan maailman ääriin.

liikuntapaivakirjacom.wordpress.com/

Nelikymppinen (42) täti-ihminen harrastaa triathlonia ja syö kasvisruokaa

Heiluva Setä

Voisiko setä jaksaa heilua uuvuttamatta itseään?

Helena Kemppainen

Allergisen elämää, reseptejä ja vinkkejä.

Lyhyenä hetkenä

Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.

OUT OF OFFICE

#Maisemaonnellinen maastossa ja maailmalla

Juuret maassa

Maanläheistä elämää kaupungin laidalla ja koulutusta luonnon antimien hyödyntämisestä.

Huitelua

METSÄ • TUNTURIT • VUORET

kristiinatee

tavallisen poluntallaajan blogi, josta löydät retkeilyä, liikuntaa, purjehdusta, havaintoja, sattumuksia ja ajatelmia ruokaakaan unohtamatta

Wow-Palvelua!

Ylivoimaisia asiakaskokemuksia luomassa

Pipo silmillä

Lumeen rakastunut seikkailija

Ukonilma.com

Outdoor endurance adventures - any weather

Onnellisen tädin treeni

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada liikunnallinen aikuisuus. Keski-ikäistyvä täti bloggaa liikunnan ilosta, ystävyydestä ja kokemuksista uusien ja vanhojen lajien ympärillä. Inspiraatioksi ihmisille, jotka haluavat löytää oman tapansa liikkua painosta, iästä ja olosuhteista huolimatta ja niistä johtuen.

Saaressa

Elämää meren keskellä