Viime viikolla muutamakin tuttu postaili some-kanavissaan sitaatin:
”What if I fall?
Oh, my darling,
what
If you fly?”
Näin kävi minulle. Lensin. Eikä painovoima oikein toimi kohdallani vieläkään. Leijailen edelleen enkä tiedä toivunko entiselleen enää ikinä.
Viime vuoden Jukola-viikonloppuna seurasin ihailusta soikeana Vierivä sammal -ystävääni, joka osallistui elämänsä ensimmäistä kertaa Venlojen viestiin ja siinä samalla autteli vapaaehtoisena viestintä ja media -porukkaa. Joku siemen jäi kytemään. Kun tänä vuonna verkkoon ilmestyi mahdollisuus ilmoittautua vapaaehtoiseksi Kuopio-Jukolaan, ryntäsin mukaan ensimmäisten joukossa.
Jukolaa edeltävällä viikolla kuuntelin Uusi Lastensairaala 2017 -hankkeeseen puolen vuoden ajan työpanoksensa lahjoittavaa Thomas Noreilaa, joka totesi: ”Lähdin mukaan projektiin ollakseni onnellisempi.”
Samasta talkootyön ilosta kirjoitti Kirsi Pehkonen Savon Sanomien pääkirjoituksessa Kuopio-Jukolan aattona: ”Kuopio-Jukolaa tosin ei rakenneta orjuudessa, vaan vapaaehtoisesti. Se näkyy tekijöiden ilmeissä. Keskittyneitä mutta hyväntuulisia, määrätietoisia mutta ystävällisiä.”
”Hassua kyllä, työ josta ei makseta, tuntuu erityisen arvokkaalta. Kokemus siitä, että on pieni hyödyllinen osa suuresta koneistosta, tekee hyvää. Usko kanssaihmisiin, ihmisten kykyyn ja haluun toimia yhteiseksi hyväksi vahvistuu.”
Nämä ajatukset mielessäni pakkasin läppärini, lumiani ja laturini reppuun. Ajattelin saavani investoimalleni ajalle korkean katteen. Tulisin iloiseksi. Olen saanut nauttia elämäni aikana lukuisista upeista Jukola-viikonlopuista. Ajattelin, että nyt on minun vuoroni olla tekemässä tapahtumaa muille.
Kuinka väärässä olinkaan.
Jo ennen tapahtuman alkua pääsin mm haastattelemaan säkenöivää, umpikoukuttunutta ja iloisen jännittynyt Annikaa, kuvaamaan karjankutsunnan MM-voittajaa ja raportoimaan hauskan tarinan siitä, miten rastiriipusten sekaisin menneet ilmansuunnat selvisivät. Korvaamattomia kokemuksia.
Ja sitten postiini putoaa kaino viesti:
”Kiinnostaisiko tällainen lisäpesti: Kuvauspäällikkömme lähtee vesitasokoneen kyytiin kuvaamaan kisakeskusta ja mahdollisesti Venlojen lähtöä. Mukaan mahtuisi myös videokuvaaja, joka voisi kuvata videokuvaa kisakeskuksesta ja ympäristöstä. Haluaisitko olla tuo videokuvaaja?”
”Mutta enhän minä ole videokuvaaja. Eihän minulla ole videokameraa. En ole TV-toimittaja. Mutta enhän minä ole kuvannut koskaan mitään tällaista, saatikka lentokoneesta.”, hätäilen. Mutta minä olen paikalla, minulla on kamera ja minua on pyydetty. Nyt ei ole aika kainostella, vaan tarttua hetkeen kaksin käsin. Ja niin minä nousin taivaalle kuvauspäällikkö Petri Jauhiaisen ja lentäjä-Mönkkösen kanssa kuvaamaan Venlojen lähtöä.
Viikonlopulla on takataskussaan loputon nippu yllätyksiä: pääsemme kuvaamaan myös Jukolan lähdön. Keli on kirkastunut. Ilma tyyntynyt. Istun talkooteltassa kuvaajan kanssa ja piirrämme paperipalalle lentosuunnitelmaa. Jukolan lähdön kajahdettua lentää Hornet yli kisakeskuksen. Piirrämme Hornetin mukaan suunnitelmaamme. Nipistän salaa itseäni. Tuntuu hyvin epätodelliselta. Hornet ja minä samalla paperilla.
Kuopio-Jukolan kisakeskusta ympäröivät uskomattoman upeat järvimaisemat. Auringon hipoessa taivaanrantaa liihotamme peilityynien vesien yllä. Puut näyttävät ylhäältä satukirjasta poimituilta. Kultaiset, keltaiset karvamadot luikertelevat pitkin savolaista metsää.
Opin suunnistamaan 30-vuotta sitten. Olin pohtinut, miten tätä paalua juhlistaisin. En mieti enää.
”Mutta eihän tämä ole sinun jalka ollenkaan!”, hämmästelee maailman paras 
Luen 
Endorfiininmetsästäjä 