Röykkiöittäin tirkisteltävää

Olivia-lehti tarjoili 10 vinkkiä ammattiblogaajaksi aikovalle. Uutta on aina hauska oppia, vaikka tavoitteena ei ammattilaisuus olisikaan. Päätin toteuttaa ensimmäiseksi vinkin numero 5:

”Anna lukijoille sopivasti tirkisteltävää. Mitä enemmän itsestään antaa, sitä enemmän ihmisiä kiinnostaa. Siinä on sellaista tirkistelynhalua, että mitä teillä on joulupöydässä ja millaiset tapetit olohuoneessa. Täydellinen on tylsää.”

Joulupöydässä meillä oli niin ujo silli, etten uskalla kuvaa jakaa. Kuusen alla sen sijaan päivystivät kovin hohdokkaat kaverit.

kuusen alla Endorfiininmetsastaja Kuva: Terhi Jaakkola

Koska olo- eikä muissakaan huoneissamme ole tapetteja, paljastan sisustusajatteluni vankan kulmakiven: röykkiöt.

8-tunnin tammikuinen rogaining-tapahtuma vaati normaalia suuremman röykkiön, koska osallistuin kisaan pyörällä.

rogainvarusteet Endorfiininmetsastaja Kuva: Terhi Jaakkola

urheiluvarusteita Endorfiininmetsastaja Kuva: Terhi Jaakkola

Kestoröykkiön muodostavat uima- ja jumppailukassit sekä pyöräilyreppu. Talvisin kukkulaa koristaa myös retkiluistelureppu. Kaiken täytyy olla aina valmiina, muuten jää elämää elämättä. Tapahtumiin liittyvien röykkiöiden keruu käynnistyy jo pari vuorokautta ennen starttia. Eteisen lattia on aina toimiva paikka asioiden ripotteluun. Viime hetkellä ei mikään löydy. Keskellä lattiaa asioille annetaan mahdollisuus säilyä tallessa.

Reppuja Kuva: Terhi Jaakkola Joskus röykkiöitä voi kasvaa lattialle vaikkapa vain siksi, kun päätän kokeilla toimisiko pyöräilyreppu luistelureppuna ja voisinkohan  korjata pyörän siinä sivussa ja onnistuisinko rakentamaan retkipatjasta  retkiluistelusauvalle lämpimän kädensijan.

Kotiinpaluun ja lähtemisen välissä kuivattelen kamoja. Kuivatusröykkiö huolehtii kätevästi siitä, ettei kukaan ulkopuolinen eksy vahingossa saunaamme. Sisäpuolisillekin saunaan pääsy tuottaa toisinaan ongelmia. Jouluna tämä röykkiö oli kipattu piiloon. Keräsin kiitoksia.

sauna Endorfiininmetsastaja Kuva: Terhi Jaakkola

Röykkiöt voivat kasvaa lattioiden ja seinien lisäksi myös ovenkahvoihin.

kengänlämmittimet Endorfiininmetsästäjä Kuva: Terhi Jaakkola

rukkaset_Endorfiininmetsastaja_TerhiJaakkolaVielä elämätön vuorokausi lähestyy taas vinhaa vauhtia rakentaessani eteiseen muuria seuraavan päivän varusteista.

Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjassa sivulla 65 Nipsu, Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen ovat taivaltaneet koko yön.

”Nipsu alkoi kitistä.
– Minua väsyttää, hän sanoi.
– Olen väsynyt kaikkeen. Nyt on teidän vuoronne kantaa telttaa. Ja ohukaispannua.
– Se on hyvä teltta, sanoi Nuuskamuikkunen
Mutta pitää varoa kiintymästä liikaa omaisuuteen. Heitä se menemään. Ja ohukaispannu myös.
– Oletko tosissasi? Kysyi Nipsu ällistyneenä.
– Kuiluunko?
Nuuskamuikkunen nyökkäsi.”

Ystäviä ja ylistystä

Samalla viikolla ystävänpäivän kanssa Metsäntutkimuslaitos otsikoi: ”Luontoympäristöllä on ulkoiluseuraa suurempi merkitys emotionaaliseen hyvinvointiin”  Jutussa viitataan Kansainvälisessä Environmental Psychology -lehdessä julkaistuun tutkimukseen.

Olen kasvanut metsässä. Jos käyttäydyn oudosti, toivon tosiystävän kiikuttavan minut ensin metsään, sitten vasta ammattiauttajan luo, jos tarvetta enää ilmenee. Ihan parasta soppaa on, kun luonto ja liikunta lyövät kättä. Maistuu!

Joskus metsään pitää päästä ihan yksin, mutta mieleeni tulvahtaa aivan silmänräpäyksessä kymmeniä luontoelämyksiä, joita en olisi voinut kokea samanlaisina ilman ystäviä.

Jääkiipeily_Terhi Jaakkola

Viime viikonloppuna pääsin kokemaan minulle jotain uutta: ylitin itseni pystyyn ripustetulla jäällä. Tähän tarvittiin ihmeellisen kultainen kaveri, joka vei Vierivät sammalet kiipeämään ja hihkumaan. Itseni ylittämiseen tarvitsin ystävän, joka huutaa luovuttamisen hetkellä: ”Pystyt kyllä!” Ja niin pystyinkin.

Olen päässyt kokemaan hienoja hetkiä kesäistä horisonttia tuijotellen ja miettien nouseeko aurinko vai laskeeko se vielä. Avomerelle en yksin rohkenisi. Ystävien kanssa kyllä.

auringonnousu Kuva: Terhi Jaakkola

Usein mieleni tekee kokeilla rajoja – ihan vain vähän. Jaksaisinko pyöräillä yhden päivän aikana koko Reitti 2000 -lenkin? No jaksanhan minä, kun mukaan lähtevät luottokaverit.

Reitti 2000 Kuva: Terhi Jaakkola

Venda jos toinenkin – matka Suomen upean saariston maisemia ahmien. Ei olisi ollut mahdollista minulle ilman ystäviä.

hveneily Terhi Jaakkola

Pimeä retkiluisteluretki aaltoilevalla jäällä, valtavasti uutta oppien ja luonnon upeudesta läkähtyen. Yksin ei jäälle voi lähteä. Olen onnekas – olen löytänyt kavereita, joiden kanssa voin turvallisesti opetella jään ihmeitä.

Retkiluistelu kompassi Kuva: Terhi Jaakkola

Elämäni ensimmäinen jääkukkameri. Miten surullinen olisinkaan, jos ei mukana olisi ollut ystäviä. Kenelle silloin sanoisin: ”Muistatko silloin Sammatissa?”

retkiluistelija selällään Kuva: Terhi Jaakkola

Ystäviltäni voin oppia jatkuvasti uutta. Opittuani voin vaikka laskeutua kalliolta, mutta yksin ei tämäkään minulta onnistuisi.

laskeutumassa Kuva: Terhi Jaakkola

Ystävämme luotsasivat meidät toissakesän meriretkellä paikkaan, jota emme olisi merikortin avulla löytäneet. Opastivat saunan, jossa maailman makeimmat löylyt ja näyttivät reitin uimaan. Poimimme yhdessä katajanmarjoja talvisiin patoihimme kesästä muistuttamaan. Ja jäykistyimme kauhusta käärmeitä nähdessämme. Ja aina uudelleen ja uudelleen muistelemme: ”ai, kamala – se oli se käärmesaari!” Elämyksiä. Luontoa.

kruunu Kuva: Terhi Jaakkola

















Ison ilon saan viemällä ystäviä niihin paikkoihin, jotka saavat itseni huokaamaan ihastuksesta kerta toisensa jälkeen. Muutamat tämän maiseman jo tunnistavatkin ja toivottavasti hymyilevät juuri nyt.

Kornati Kuva: Terhi Jaakkola

Pasilassa. Ei pelastuslautalla.

Aamuna, jona reipas sade on juuri on muuttumassa rännäksi, vaihtopaita unohtunut kotiin ja hiuksetkin jäivät ekologisista syistä (=laiskuus) kuivaamatta, kolahtaa takarengas kiperästi rotvallin reunaan ja tyhjenee.

Nousen satulasta ja etsin yleisöä. Tähän hetkeen olen varautunut. Tämän minä osaan. Olen vaihtanut renkaan kotioloissa jo kolmesti ja olen sanoinkuvaamattoman ylpeä taidostani. Satulan alla matkustaa jatkuvasti turvallinen paketti: varasisärengas, rengasraudat, patruunalla toimiva minipumppu, varapatruuna.

Kampean ulkokumin irti ennätysvauhdilla. Irrotan vanhan sisäkumin. Oikaisen uuden. Käännän pumpun patruunan toiminta-asentoon. Yksinkertainenkin palapeli muuttuu mahdottomaksi, jos kolme paloista kuvaa Matterhornia ja yksi Muoniota. Varasisäkumini venttiili ei sovi yhteen pumpun suuttimen kanssa. Ilma ei hyppää renkaan sisään vaikka kuinka tuijotan.

Onneksi pumpun yhteensopimattomuus tapahtui Pasilassa, ei pelastuslautalla. Tästä päivästä eteenpäin testaan mukana kulkevat varaosat käytännössä, ihan kaikki.

renkaanvaihto. Kuva: TerhiJaakkola

38 kisaa merellä ja metsissä

Croatia Open Kuva: Terhi Jaakkola

Syksyisellä polkulenkillä kaverini kertoi tuttavastaan, joka treenasi vuoden ajan triatlonin puolimatkalle. Kisa-aamun koittaessa kuume esti osallistumisen. Kuulin hänen kommentoineen pettyneenä: ”Kaikki ne aikaiset aamut uimahallilla ja muutkin treenit – aivan turhaan!”

Olin hetken surullinen tämän turhaantreenaajan puolesta. Viime vuonna uin, hiihdin, meloin, suunnistin, juoksin, pyöräilin ja harrastin monen monta muuta lajia yhteensä 331 kertaa. Uin 108 kertaa ja näistä suurimman osan aikaisin aamulla. Jokaiseen sporttailuun lähdin vain siksi, että halusin urheilla juuri silloin, siinä hetkessä. Minusta on hauskaa olla sellaisessa kunnossa, että voin lähteä kisailemaan ja kokeilemaan kaikenlaista, kun hauska tapahtuma osuu kohdalle. Vuonna 2013 osui aika monta. Vuosi oli uskomaton, upea.

Helmikuussa osallistuin elämäni ensimmäiseen seikkailukisaan. Toukokuussa tein jotain, mitä luulin mahdottomaksi: superkaverini kanssa sinnittelimme 12 tunnin rogain-kisan läpi. Kotimatkalla huokaisimme molemmat: ”Tämä on ehdoton yläraja. Tämän pidempään kisaan emme lähde!” Nyt olen jo aivan valmis pyörtämään päätöksen. Salpaus-rogain oli merkityksellinen myös toisesta syystä. Siellä kisasimme ensimmäisen kerran Vierivät sammalet -nimellä.

Toukokuun hauskimmat kommellukset koin Spring Adventuressa, joka oli elämäni ensimmäinen kesäseikkailukisa. Spring Adventure Kuva:TerhiJaakkolaKesäkuussa huomasin pohtineeni jo vuosikaudet, että joskus vielä osallistuisin oikeaan Jukolan-viestiin – siis siihen miesten viestiin. Venloissa olen toki juossut useita kertoja. Onneksi tajusin kysyä itseltäni mikä estää osallistumisen juuri tänä vuonna. Elämys oli upea!

Kesälomaa maustoi erittäin hauska, kansainvälinen ja värikäs Croatia Open, jossa rikoin aivan taatusti oman hitausennätykseni sekä osallistuin ensimmäistä kertaa sprinttimatkalle.

Nuuksio Classic Terhi Jaakkola Kuva: Tommi LainemaElokuun viimeisenä päivänä jalkani vaihtuivat siipiin ja kiitelin Nuuksio Classicin läpi käsittämättömällä vauhdilla. Joinain päivinä kaikki palaset ovat kohdillaan. Tuon päivän tunnetta aion maistella vielä monta vuotta tästä eteenpäin.

Kisavuoden huipensi Vierivien sammalten X-kaadon huima kolmas sija naisten kisasarjassa sekä iloinen kisakauden päätöspurjehdus.

Hämmentävän hieno vuosi takana. Repussa huima läjä elämyksiä ja oppeja.

Uusi vuosi on juuri räiskitty käyntiin. Muutaman yön päässä häämöttää jo Loppiaisrogain. Tänä vuonna osallistun kisaan pyöräillen. Jälleen aivan uusi kokemus luvassa. Mukava kisanodotustunnelma poreilee jo mielessä.

Vuoden 2013 kisat

6.1.2013

Loppiaisrogain Rogain

24.2.2013

SnowFlakes   Talviseikkailu Seikkailu

4.5.2013

Salpausrogain – 12   tunnin sarja Rogain

11.5.2013

Spring Adventure Seikkailu

Touko-syyskuu

11 kertaa   Tiistaikisoissa Purjehdus

Touko-syyskuu

11 kertaa Westhouse   Cupissa Purjehdus

7.-9.6.2013

Slam Suursaari Race Purjehdus

15.-16.6.2013

Venlat & Jukola Suunnistus

5.-7.7.2013

Hangon Regatta Purjehdus

23.-24.7.2013

Croatia Open Suunnistus

16.-17.8.2013

Helsinki-Tallinna   Race Purjehdus

31.8.2013

Nuuksio Classic Polkujuoksu

20.-22.9.2013

Tahko Sailing &   Golf Golf

28.10.2013

X-kaato Seikkailu

Musta mieletön taikatalvi

Jään miljoonat olomuodot Kuva: Terhi Jaakkola

Olen aina ihmetellyt muiden tarinoita lapsuuden valkoisista jouluista. Mielestäni lapsuuteni joulut olivat aina lumettomia ja kylätie tummaa jäätikköä. Aattona sain tehtäväksi kiikuttaa naapuriin hyasintin. Toinen käsi kukkatötterössä, toinen puunrunkoa puristaen mietin, miten liukuisin ehjänä seuraavalle puulle. Heti kotiin päästyäni sain avata naapurille oven. Oli jännittävää saimmeko vastalahjaksi saman- vai erivärisen hyasintin.

Lumettomat talvet olivat piinaavia. Halusin hiihtää. Parin onnellisen, valoisan, lumisen päivän jälkeen mieli mustui jälleen kilpaa maan kanssa. Paloheinän kilometrin mittainen latusirkus tuli tutuksi.

Hukatessani aikaa laduttomien latupohjien murehtimiseen on luonto tarjoillut upeita talvielämyksiä ihan joka vuosi.

Onneksi olen älynnyt nostaa pääni ja löytänyt huikeita juttuja. Viime viikko tarjoili monta talvista helmeä. Maanantaina espoolaispuut hohtivat sokerikuorrutteisina. Yllättävimmät luontoelämykset löytyivät lenkkipolun varren kosken jäätaidenäyttelystä. Pimeä ilta loi upeat puitteet otsalamppuiselle valonäytökselle.

Espoolaiskosken jäätaidetta Kuva: Terhi Jaakkola

Torstaiaamun maastopyörälenkki käynnistyi lempeässä udussa sulaa hiekkatietä siivutellen.

Joulukuun utua maastopyörälenkillä Kuva: Terhi Jaakkola

Pieniltä poluilta löysin juuri sopivan haastavia (matalia) juurakoita leveämpien polkujen avautuessa jääkenttinä, joilla sain riemuita rapisevista nastarenkaista. Sopivan jännittävää, opettavaista ja ennen kaikkea hurjan hauskaa!

Nastarenkailla maastopyöräilemässä Kuva: Terhi Jaakkola

Joulukuun poluilla maastopyöräilemässä Kuva: Terhi Jaakkola

Lauantaina sain kokea jotain, mitä luulin olevan vain saduissa ja retkiluistelijoiden reissutarinoissa. Pääsin aivan kirkkaalle superluonnonjäälle.

Joulukuun upea jää. Kuva: Terhi Jaakkola

En tiennyt olisinko nauttinut luistelusta vai tuijottanut polvillani lumoutuneena läpinäkyvän jään miljoonia, pieniä taideteoksia. Tein molempia. Täysillä. Polvisuojille oli käyttöä. Ryömin ja riemuitsin.

Lumme kurkkii jään alta: No onkos tullut kesä? Kuva: Terhi Jaakkola

Lumme kurkkii jään alta: ”No onkos tullut kesä?”

Sunnuntai toi lumipyryn, mutta Skrinnareiden ryhmän mukana ehdin kuitenkin Tuusulanjärvelle kokemaan vielä toisenlaisen luisteluelämyksen. Lauantaina etenin jäätä opetellen, koputellen. Sunnuntaina pääsin viilettämään kokeneen letkan jatkeena 35 km:n matkan sakenevassa lumipyryssä pitkin pitkää, jäätynyttä järveä.

Retkiluistelemassa Tuusulajärvellä Kuva: Terhi Jaakkola

Vaikka viikko vierähtikin myönteisesti hyperventiloiden, odottavat sukset eteisessä täydessä valmiudessa ja katsovat aina ohi kulkiessani kysyvästi: ”Joko mennään?”

Ylpeys käy halkeemuksen edellä

Uusi takaratas Kuva: Terhi JaakkolaKun pyörähuoltamon kellariveijari mainitsi kolmannen työkalun nimen, jota en tunnistanut ja jonka käyttötarkoitusta en edes selityksen jälkeen ymmärtänyt, päätin, että polkupyörän rattaiden vaihtaminen on parasta ojentaa ammattilaisen käsiin.

Rattaita vaihdetaan tuhansien kilometrien välein, joten tätä taitoa en tarvitse. Sen sijaan nopeammin kuluvat osat päätin opetella huoltamaan itse.

Viime viikolla olin henkilö, joka teettäisi mielellään polkupyörän renkaidenkin täytön jollain muulla. Nyt olen henkilö, joka vaihtaa jarrupalansa itse. Ja nastarenkaat. Ja vauhtiin päästyään myös vaihdevaijerin!

Jarrupalojen vaihtoon löytyy helposti hyviä ohjeita esimerkiksi Matkafillari.com:n erittäin selkeä kuvasarja neuvoo tärkeimmät vaiheet. Oma oivallukseni oli kuvata kaikki yksityiskohdat ennen kokonaisuuden purkamista. Toinen oivallus oli, ettei paketin ohjetta kannata kyseenalaistamatta noudattaa. Jarrupalojen oikea prikkajärjestys selvisi vanhoja paloja tutkaillen ja paketin ohje osoittautui toimimattomaksi.

Polkupyörän jarrupalat Kuva: Terhi Jaakkola

Vasemmalla prikkojen oikea järjestys, oikealla paketin neuvoma.

Nastarenkaita vaihtaessani opin, että rengasrautojen koukku ei ole ensisijaisesti seinälle ripustamista varten. Onneksi kaikki muut tiesivät tämän jo.

Rengasraudat. Kuva: Terhi Jaakkola

Jarrupalojen ja renkaiden kanssa näpertely oli oikeastaan aika hauskaa puuhaa. Riittävän opettavaista ja palkitsevaa. Vaihdevaijerin vaihdon kohdalla tuli seinä vastaan. En saanut vaijeria irti ohjaustangon päädystä. Selasin keskustelupalstojen kommentteja, joista jokainen kehottaa avaamaan takapyörän päädyn vaijerista ensin. Sitkeästi pidin vaijerin takapään kiinni pyörässä. Enhän voi irrottaa jotain melkein toimivaa, jos en sitten saisikaan toista päätä irti. Keskustelupalstoilta opin, ettei pyörää kannata purkaa terassilla tai nurmikolla. Siis jos ei halua purkaa myös terassia, kuten joku onneton mutterinhukkaaja oli tehnyt. Päätin myös, etten avaa ohjaustangossa kiinni olevaa vaihdekahvaa luettuani mm kommentin: ”Koko illan opetellut kahvaa ja ihan hiton kiva.” Yhden pitkän illan jälkeen lopetin lukemisen kommenttiin ”Yritän tätä neuvoa heti, kun vitutus lakkaa.” Yö järjestelee ajatukset ja aamulla tajusin: vaijerin toinen takapää täytyy irrottaa, jotta tangon pään vaijerista saa irti. Tyhmyydestä sakotetaan. Nyt meni vain aikaa, yleensä kuluu myös kamaeuroja.

Loppu olikin aika simppeliä askartelua. Vaijerin kuoren sivuleikkurointiin jouduin lainaamaan vahvempia käsiä. Vaijerin loppupään kiinnityksessä pääsin jo aika monennen kerran turvautumaan ennen osien purkua ottamiini kuviin. Pientä säätöä pääsen vielä tekemään. Apuna toimii YouTubesta löytämäni suhteellisen selkokielinen video-ohje.

Kaiken korjailun ansiosta olen niin ylpeä itsestäni, että todennäköisesti halkean ennen kuin ehdin seuraavalle pyörälenkille. Jos vastoin ennakkoarvauksiani pääsen ehjänä pyörän selkään, telon itseni varmasti törmäämällä pylvääseen. Näin meinasi jo käydä, kun ihan vähän testailin pyörääni, ja tuijottelin upouusia, kimaltavia rattaita – en eteeni. Kun toikkaroin, lupaan hymyillä ylpeän onnellisena ohjan pohjallakin uusia taitojani sekä korjattua pyörääni ihaillen!Joulupyörä Kuva: Terhi Jaakkola

Pyöräilijä otti hammaslukua

Mielikuva ja todellisuus eivät aina näytä ihan samalta. Pyöräilyvalaistuksen saatuani viiletän mielikuvissani pitkin upeita metsäpolkuja. Rapaisena sankarittarena palaan seikkailuista ja todella reippaina päivinä jopa pesen pyöräni. Olen aina varautunut pahimpaan – kulkeehan mukanani vararengas.

Mielikuva on värikäs ja kirkas, kunnes rattaista kuuluu ”kruncxzh” uudelleen ja uudelleen. Ei tietenkään kotiovella, vaan korven kainalossa, kesken ylihauskan ja -pitkän lenkin.
Asiantuntevampi pyörälenkkikaverini tutkii hetken pyörääni ja kysyy, enkö ole katsonut yhtään rattaitani. ”Ööh, kyllä minä ne viime viikolla rasvasin”, mutisen hölmönä.
Mitä – pitääkö pyörää huoltaa?

Mitä? Pitääkö pyörää huoltaa? Kuva: Terhi Jaakkola
Jos ei omat taidot riitä, kannattaa mukaan lenkille houkutella yksi jolla on työkalut, yksi joka löytää vian ja yksi joka jaksaa väsymättä pitää yllä hyvää tunnelmaa ja ruokkia varikkohenkilökuntaa. Onnekseni lenkin letkasta löytyi nämä kaikki. Iso kiitoshalaus teille kaikille kolmelle!

Viilaten ja vääntäen kumartunut piikki suostuu väistämään riittävästi, jotta voin jatkaa lenkkiä vain isoin eturatas apunani. Etureidet valittavat tapahtuneesta etureisiliittoon. Valitus hylätään.

Ratas kumartaa Kuva: Terhi Jaakkola
Kotiin palattuani olen nöyrtynyt uudelle ajatukselle: jos haluan pyöräillä, täytyy minun opetella huoltamaan pyörääni.

Avaan oven uuteen maailmaan. Netin ja lehtien sivuilta löydän tuttuja sanoja oudoissa yhteyksissä: pakka, kiekko, droppi, laippa, kampikierros, hammasluku. Kahlaan uudessa maailmassani luottavaisin mielin kunnes törmään englanninkieliseen testiin Test Your Fix-It IQ, jonka kysymyksistä en ymmärrä yhtäkään, mutta mukava loppusointu sentään löytyy: ”Fix a ding in your rim..” Päätän kerätä energiaa parin yön ajan ja lähteä vasta sitten hölmönä varaosakauppaan. Niiskuttaen haen lohtua erään artikkelin lauseesta: ”Kampien pituus on henkilökohtainen asia.”

Aion oppia. Aivan varmasti.Keuliva sammal Kuva: Terhi Jaakkola

Sisällä sataa

Kuva: Terhi Jaakkola Somessa huokaillaan: on pimeää ja sataa. Kuinka moni huokailijoista olisi muutenkaan ulkona? Eikö sisällä ole valot? Sataako siellä? Muiden kärsiessä olen saanut viipottaa pyöräni satulassa ja nauttia käsittämättömistä luontoelämyksistä: marraskuisen auringon kultaamista kaisloista, myrskyävästä rantakaistaleesta, punaraitaisesta aamunkajosta.

Kesällä päädyin pohtimaan millainen olisi mukava työpäivä. Konkretisoin ajatustani piirtämällä kuvan ja huomasin piirtäväni itseni työmatkalle pyörän selkään. Olin todella hämmästynyt. Tätäkö haluan? Olen ekokatastrofaalinen yksityisautoilija, jonka urheiluvälinevarasto kulkee usein auton kyydissä. Työmatkapyöräily olisi logistinen mahdottomuus.

Järkevämpien pakatessa polkupyöriään talviunille teippasin kypärääni lampun ja päätin kokeilla. Enkä vain työpöydän ääreen vaan kotoa uimahalliin ja uimahallilta toimistolle. Sateen metelöidessä kilpaa herätyskellon kanssa pohdin millaisen sankaripatsaan itselleni pystytän tästä pimeyttä uhmaavasta uroteostani. Kunnes tajusin pyöräteiden täyttyvän aivan joka aamu urheista pyöräilijöistä, joita kelit eivät heilauttele. Mieletöntä porukkaa! Ihailen!

Jo ensimmäisellä uimahallille polkaisulla yllätyin: tännehän on ihan lyhyt matka. Ja toimistollekin oli melkein pelkkää alamäkeä. Kamalogistiikka on toistaiseksi melkoista sähellystä, mutta joka päivä voi oppia. Maanantaina opin, mitä reittiä kenkäsuojiin mennään sisälle. Kuvassa vasemmalla lähes mahdoton reitti eli ensin kengät jalkaan ja sitten kengänsuojat kengän päälle. Ihan yhtä helppoa kuin pukea ensin kengät ja sitten vasta sukat. Kuvassa oikealla oikea reitti eli ensin suojat nilkkoihin, kengät jalkaan ja sitten sujautetaan suojukset kengän päälle. Onneksi kaikki muut tämän jo tiesivätkin.

Kuva: Terhi Jaakkola

Salaa selailen jo talvipyöräilijöiden punaposkisia postauksia.

Talvi tulee, oletko valmis? naurattaa ja kannustaa.  Kaamos on pyöräilijälle myös mahdollisuus erityisesti kommenttiosuudessa valoisaa keskustelua.

Juutunko (henkiseen)kinokseen vai löydänkö itseni satulasta vielä talvenkin tultua?

Kuva: Terhi Jaakkola

Takapuoli: 13

”Umm, kun en minä ole mikään oikea pyöräilijä”, mumisen. ”Ethän puhu minulle pyöräilijää. En ymmärrä mitään pyöräilystä.”, jatkan jänistelypuhettani. Erittäin ystävällinen mieshenkilö kehottaa istumaan levylle ja toteaa takapuoleni olevan mitaltaan 13. Näin käynnistyi bike fitting -ilta, jonka seurauksia en osannut aavistaakaan.

endorfiini_bikefitting1_660x400

Keväällä 2000 toteutin pitkään muhittelemani haaveen ja ostin ihan oikean maastopyörän. Pirteän punainen raahautui mukanani muutosta toiseen, tukki varastot ja tökki kahvoillaan, mutta jostain syystä meistä ei oikein koskaan tullut kavereita. Syytin itseäni laiskaksi. Jossain vaiheessa annoin periksi: ehkä minä en vain enää pidä pyöräilystä. 13 vuoden ajan pyörä keräsi pölyä ja ikävuosia, kunnes törmäsin Apon blogissa sanaan bike fitting ja silmäni avautuivat: ehkä vika ei olekaan minussa!

Nummelan ProBiken Bike fitting -tilaisuuteen napataan mukaan oma pyörä, mutta suurin osa sovituksesta tehdään pyörällä, jossa lähes jokaista ulottuvuutta pääsee helposti säätämään, mittaamaan ja kuvaamaan. Aivan aluksi tehdään olo mukavaksi, eli sovitellaan sopiva satula. Levylle istahtaminen kertoo takapuolen luiden etäisyyden toisistaan – kas satulassa istutaankin luiden päällä. Nyt ymmärrän, miten jotkut voivat pyöräillä kahtena päivänä peräkkäin. Kun mitta on selvillä, pääsen koeistumaan kymmenisen minun mitalleni sopivaa satulaa, joista mitä ilmeisimmin kalliin maun omaava takalistoni valitsee harmikseni kaikkein tyyriimmän ihanuuden.

Unelmien satulassa istuskellessa saan jalkoihini lukuisia merkkiteippejä, joiden linjoja videokamera taltioi sovitustyökalun käyttöön sekä sivulta että edestä. Satulan korkeutta olen joskus säätänyt ja miettinyt, että tankoakin voisi ehkä säätää ymmärtämättä kuinka paljon säätömahdollisuuksia pyörässä onkaan. Poljen ja kuuntelen kiinnostuneena. Välillä hyppään satulasta kyykkäilemään ja ojentelemaan koipiani lattialle, jotta sovittaja näkee onko vika omien liikkeideni rajoitteissa vai pyörän asetuksissa. Jalkojen asento korjautuu nopeasti pohjallisilla. Luulin, että pyöräillessä jalkapohjat puutuvat. Eivät puudu enää. Luulin pyöräilyn kiduttavan polvia. Nyt polvet ovat hymyillen hiljaa.

Kuva: Terhi JaakkolaKun oikeat mitat ja asetukset ovat löytyneet testipyörän avulla, siirrymme pohtimaan, miten minun pyörästäni tehdään juuri minulle sopiva.
Satulani löytää oikean korkeuden lisäksi myös oikean etäisyyden tangosta. Tangon runkoon kiinnittävä pala käännetään, jotta tanko saadaan oikealle etäisyydelle ja oikeaan korkeuteen. Pyöräni saa uudet renkaat. Luulin, että on ihan normaalia käydä kyljellään ihan joka lenkillä, kun ei saa jalkojaan irti lukkopolkimista. Opin, että polkimissa on ruuvi, jota voi säätää. Nyt kengät irtoavat polkimista ajatuksen voimalla. Lopuksi pyöräni pääsee vielä eroon muutamasta rämisevästä osasta.

Tärkein oppi oli tietenkin etupyörän kiinnitys:
”Onko muuten väliä kummin päin pyörän kiinnittää etuhaarukkaan?”
”Kahva tietenkin vasemmalle”
”Ai miksi?”
”No onhan se nyt noloa, jos se on oikealla.”

Pyöräsovitusta ylistäessäni kuulen aina saman kysymyksen: ”Mikä yksittäinen muutos teki pyörästäsi kuin uuden?” Sileämmät renkaat auttavat toki rullaamaan vauhdikkaammin, mutta nopeus ei ole se ratkaiseva tekijä. Kaikkien pienten säätöjen ansiosta viihdyn nyt pyöräni selässä, eikä minulla ole sieltä mikään kiire pois. Hyvää tuntumaan tarvittiin ne kaikki pienet säädöt, jotka pyöräni sai. Euforiaa lisää toki ratkaisun edullisuus ja ekologisuus verrattuna uuden pyörän hankintaan.

Elokuussa löydän itseni yhä useammin ja useammin pyörän selästä. Syyskuun X-kaato-kisoissa seikkailukaverini, joka normaalista haikailee palellen päivän lehteä seurakseen odotellessaan minua pyöräilyosuuksilla, on melkein hinausköyden tarpeessa. Lokakuussa huomaan matkan uimahallille olevan helpostikin pyöräiltävissä. Marraskuussa kuuntelen onnellisena työpäivän lopulla ulkona ujeltavaa tuulta ja mietin: ihanaa tuonne sekaan pääsen ihan kohta pyöräni kanssa!

Kuva: Terhi Jaakkola

Aamukuurassa

Kuva: Terhi JaakkolaKuva: Terhi Jaakkola Mittari näyttää pakkasta, jaloissa painaa eilisillan sauvarinne ja puhelimen laturi huolehti huonoista yöunista. Eilen vielä niin ihanat, uudet pyöräilykenkien suojat eivät mahdukaan kenkien päälle. Minkä ihmeen vuoksi kampean itseäni pyörälenkille aamun pimeyteen?

Unen karistua silmistä ja aamun valjettua nostan katseeni. Valkoiseksi kuuraantuneen pellon reunoilla läikkyy keltaisten lehtien meri. Pellon yli loikki kolme peuraa. Kolmikko pysähtyy. Katsovat minuun kauniin symmetrisessä rivissä ja jatkavat sitten matkaa. Tätä maisemaa en olisi halunnut menettää.

Lähierä™

Luonto on lähellä

Kaikkea teestä

Teeblogi rennolla otteella.

Rauli Rautavuori

Melonnasta ja muustakin ulkoilmaelämästä

Erämaan vaeltajatar

Tarinoita retkiltä & vaelluksilta Saamenmaalta sekä Lapista

Polku

Outdoor Life Above the Arctic Circle

Vapaa verbaalikko

Kirjoittavan yrittäjän elämää ja työnäytteitä | Terhi Kangas

LUONTOHAASTE

Tartu haasteeseen ja lähde kanssamme seikkailulle luontoon!

Totaalisen pihalla / Totally out

Sekalaisia kertomuksia kiipeilystä, talvivaelluksista ja niihin liittyvistä asioista sekä aivopieruista / Random stories of climbing and winter skihikes and things related to those // Follow me on twitter @LauriHilander

Elämäntapana Elämä

Kiivetään vuorille, juostaan alas, matkustetaan maailman ääriin.

Heiluva Setä

Voisiko setä jaksaa heilua uuvuttamatta itseään?

HELENA KEMPPAINEN

Intohimona maistuva elämä ruokarajoitteisille

Lyhyenä hetkenä

Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.

MAISEMAONNELLINEN

Maastossa ja maailmalla

Juuret maassa

Luonnon antimia ja luonnon tarjoamia elämyksiä

Huitelua

METSÄ • TUNTURIT • VUORET

kristiinatee

tavallisen poluntallaajan blogi, josta löydät retkeilyä, liikuntaa, purjehdusta, puutarhanhoitoa, havaintoja, sattumuksia ja ajatelmia ruokaakaan unohtamatta