Vielä aivan vuoden viime metreillä pääsin kokeilemaan uutta lajia: lavasukellusta. En ihan sitä aitoa oikeaa, jossa on yleensä mikrofooni kädessä ja luut vaarassa, vaan laitteetonta, henkistä lavasukellusta.
Wikipedia kuvaa lavasukelluksen näin: ”Stage divingissä artisti (tai joku yleisöstä) hyppää lavalta yleisön joukkoon ja yleisö ottaa hänet käsillään vastaan. Usein oletuksena on, että yleisö kannattelee häntä käsillään (niin sanottu crowd surfing) ja kantaa hänet lopulta takaisin lavalle.”
Istuin hyvää aavistamattomana allasfilosofien ympäröimänä aamukahvilla. Pöydällä paloi kynttilä. Annoimme itsemme lipuilla aamussa, kuin meillä olisi kaikki maailman aika tuhlattavanamme. Paljastin haaveeni. Ei, haave on liian suuri sana tähän. Päästin ilmoille pienen unelman, ajatuksen poikasen. Yksi kahvittelija sanoi tietävänsä jonkun, joka voi auttaa eteenpäin. Toinen tiesi jonkun, joka osaisi neuvoa. Kolmas kannusti ja neljäs kannatteli. Olin sukeltanut ja kaverit kannattelivat.
Kuinka usein olen litistänyt muiden ajatuksia hyvää tarkoittavilla neuvoilla ja kysymyksillä: ”Oletko miettinyt tätä? Huomioinut tuon?” Oppisinko vain kannustamaan? Kannattelemaan? Olisiko ensi vuosi lavasukeltajien vuosi?
Kädet ovat jo ylhäällä. Kuka haluaa hypätä?
Endorfiininmetsästäjä 