Uusin ihastukseni: swimrun

Nyt kerron teille salaisuuden, jonka kaikki muut jo tiesivätkin: syksyllä järvien vesi kirkastuu aivan ihmeellisen ihanaksi. Koko elämäni ajan metsät ovat olleet täynnä kaikille avoimia järviä ja lampia, lähes yksityisiä kirkasvesialtaita. Tästä upeudesta olen ollut autuaan tietämätön. Maailmahan on amme!

Tämä tajunnan räjäyttävä seikka paljastui viime viikon tyynenä taikailtana. Kaksi sporttiystävistä sai puuhakalenteriinsa ujutettua Solvalla Swimrun -tapahtuman. Meitä rannalle jääneitä ei harmittanut kuin hetken, kun viisain tajusi: ei tähän mitään tapahtumaa tarvita. Siellähän ne järvet ovat meitä jo odottamassa!

Aikaisemmin olin tuupannut koko lajin ei-oo-mun-juttu-laariin. Silmät pyöreinä kuuntelin hurjia tarinoita jo 10 vuotta Ruotsissa järjestetystä Ötillö-kisasta.  En todellakaan halunnut lähteä Itämereen vapaaehtoisesti hukkumaan. Mutta kuka sanoo, että pitäisi kisata lajin haastavimmassa kisassa? Tai kisata ollenkaan?

Olinhan toki juossut monesti pohjalle ja sitten uinut hieman päälle. Kesälomalla jopa juoksin monet aamut auringonnousun kanssa jonkun poukaman reunaan ja uin takaisin. Luulin tajuavani lajin juonen, mutta en oikeasti tiennyt mistään mitään.

Viime viikon juoksentelu märkäpuvussa hurmaavan hullujen ystävien kanssa päästi maistamaan lajin todellista luonnetta. Ei riitä, että juoksee yhden lammen rantaan. Pitää juosta polulla yhteen rantaan, nousta toisesta ylös, juosta ja sitten taas uida ja juosta. Kirmailla märkäpuvussa lapsen lailla. Pyllähtää taas veteen. Istahtaa, kompastua, iloita. Edetä niin, että unohtaa muun, kuin alla olevan polun tai pohjan. Kokea olevansa hyvällä tavalla vinksahtanut. Onnellinen. Kolmen tunnin nautiskelun jälkeen poluille hiipi hämärä ja oli pakko lopettaa.

Mutta hinku jäi. Tällä viikolla sain taas yhden yllytyshullun mukaani. Kun oikein varhain herää, ehtii metsään arkisinkin ennen työpäivää. Ja niin me menimme. Viikonloppuna vein rasteja metsään uiden vaikka tietäkin olisi ollut tarjolla. Ensi viikolle on jo suunnitteilla uusi märkäpukuinen metsäreissu.

Ja sitten kerron toisen salaisuuden: Nuuksion Orajärven pohja on sininen kuin velhon tukka.

Swimrun-tarinoita blogeissa:
Onnellisen tädin treeni: Ajalla onni ja elämys
Unelmiia märissä lenkkareissa: Solvalla Swimrun, sprintti
Haastetta elämään: Solvalla Swimrun 2014
Pink Seals: Kisaraportti – Engadin swimrun 12.7.2014

Lajin oma ryhmä Facebookissa:Facebook Swimrun Finland

Suomessa järjestetään toistaiseksi vain kahta Swimrun-kisaa:
Solvalla Swimrun
Porkkala Swimrun
Facebookissa juoruilllaan jo: Vuoden 2016 heinäkuun alkuun tulossa kisa Ylläkselle

Ruotsin kisakalenteri
Maailman kisakalenteri

Muita juttuja:
Headswimming: Osa 1 – Mikä ihmeen swimrun?
Kestävyysurheilu.fi: Swimrun rantautuu Suomeen

Polkujuoksija kiipesi vuorelle

Tahkovuoren nousua testaamassa

Juuri kun olen saavuttanut Onnellisen tädin treeni -blogissa lähes polkujuoksuropagandistin kunnioitettavan arvonimen, on aika keksiä uusi hullutus. Ei laillani (vielä) endorfiineihin hurahtanut mieheni kysyi yllättäen lähtisinkö Tahkolle Vuorijuoksu-viikonloppuna. Pelkkä numerolappu rinnassa juoksentelu ei saa minua innostumaan, mutta kun sanassa on mukana vuori, ja tarjolla olisi jotain sellaista, mitä en ole ennen kokeillut, niin pitihän reittiä lähteä nuuskimaan jo hyvissä ajoin ennen tapahtumaa. Syyskuun auringon helliessä selkää nautiskelin reitin parhaita paloja ja pohdin, miksi reitti ei kulje Tahkovuoren suosikkipolkujani pitkin? Mitä oikeastaan on vuorijuoksu?

Tästä ylös. Maistuisko?

Järjestävän organisaation Juuso Kutvonen vastaili pian pohdintoihini sähköpostitse:

Minä: Mitä eroa on vuorijuoksulla ja polkujuoksulla?
Juuso: Perinteisissä polkujuoksutapahtumissa reitin haastavuuden muodostaa reitin teknisyys. Vuorijuoksussa reitit ovat teknisesti helpompia ja haasteena ovat korkeuserot.

Minä: Aikaisemmin järjestettiin erilaisia hölkkätapahtumia. Nyt on tarjolla kiihtyvään tahtiin vuorijuoksuja, polkujuoksuja ja extreme-kisailuja. Mistä suosio johtuu?
Juuso: Aktiiviset ihmiset haluavat haasteita ja vaihtelua. Perinteiset ”hölkät” eivät tällä hetkellä taida ihmisille tuoda aivan sitä ”juttua” mitä he etsivät.

Monipuolisen reitin metsäisimpiä polkuosuuksia.

Minä: Miten reitti on suunniteltu? Miksi reitti on juuri tämä?
Juuso: Reitti on suunniteltu yhdistelemällä olemassa olevia polkuja, teitä ja reitteä siten, että mukaan saataisiin mahdollisimman paljon paikallista fiilistä.

Toivottavasti rinneterassit avaavat luukkunsa ja keräävät paljon kannustajia vuorelle kisapäivänä.

Minä: Millä kengillä kannattaa startata Tahkon vuorijuoksuun?
Juuso: Moni juoksee aivan normaaleilla juoksukengillä eikä reitti vaadi mitään erikoisvarusteita. Itse juoksisin maastojuoksukengillä.

Minä: Miten eroaa maailmalla järjestettävistä vuorijuoksuista?
Juuso: Suurin ero lienee nousumetreissä, joita maailmalla vastaavissa tapahtumissa saattaa kertyä jopa 1500m Tahkon 600m sijaan (21 km reitin nousumäärä).

Minä: Onko reitistä tarjolla jossain ladattavaa GPS-tiedostoa? Tai olisiko jossain tarkempi reittikartta? Sivustolla olevasta 21 km:n reittikartasta puuttuu pala eikä reitistä saa ihan tarkasti selvää
Juuso: Kartat on aavistuksen heikot, mutta emme lähteneet tälle vuodelle tekemään uusia karttoja, koska ensivuodelle on jo uusia suunnitelmia. Silloin Tahkonvuorijuoksusta tulee kansallisen trailcup sarjan finaalikisa.

Syyskuussa maa jo viritteli ruskaa. Kisaviikonloppuna tästäkin kohdasta saattaa avautua leiskuva väriloisto.

Minä: Kerro joku iloinen muisto viime vuodentapahtumasta?
Juuso: Vuorijuoksu järjestettiin Tahkolla viimevuonna ensimmäistä kertaa ja sää oli vuodenaikaan nähden aivan käsittämättömän hieno. Reitit olivat yöpakkasen jälkeen erinomaisessa kunnossa ja päivällä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta lämpötilan noustessa +10 asteeseen. Kilpailupäivän jälkeisenä päivänä satoi ensilumi maahan.

Minä: Mitä muuta haluaisitte kertoa tapahtumaan osallistuville tai heille, jotka vielä pohtivat osallistumista?
Juuso: Tahko on äärettömän hieno paikka mille tahansa tapahtumalle ja paikalle kannattaa ehdottomasti tulla!

Tässä kohdassa reittiä voi jo tuulettaa. Pelkkää alamäkeä jäljellä. Ainiin… ja sitten vielä toinen kierros.

Juuson avattua tapahtuman luonnetta kääntelen karttaa uudelleen. Maistelen mielessäni mäkiä ja mutkia. Nälkä kasvaa. Eiköhän tilata tätä herkkua ihan koko rahalla. Lokakuussa luvassa 42 kilometriä reipasta reisirääkkiä savolaisissa syysmaisemissa.

Ehdinkö maaliin ennen ensilunta?

Kotiinpaluun aamuna Tahkovuori heräsi kauniisti usvaan kääriytyneenä.

Lisää tapahtumasta: Tahko Vuorijuoksu 17.10.2015

52 kertaa vuodessa

Madon sijaan aamupyöräilijä nappaa parhaat maisemat.

Meneillään oleva Liikkujan viikko huipentuu huomenna Auton vapaapäivään. Liikkujan viikon sivusto tiivistää tavoitteensa: ”Liikkujan viikolla kannustetaan ihmisiä pohtimaan omia, arkisia liikkumisvalintoja ja niiden vaikutuksia ympäristöön ja yhteiskuntaan. Kansainvälistä Liikkujan viikkoa vietetään vuosittain 16.–22.9. Vuonna 2015 teemana on erilaiset kulkumuodot eri matkoilla.”

Ystävältäni Helenalta olen oppinut ajattelemaan, että totaalisen muutoksen sijaan tärkeämpää on tehdä jotain säännöllisesti, vaikka vähänkin.

Viikon sateisimpana aamuna muistin, etten ole vieläkään hankkinut kickbikeen lokasuojaa

Työmatkapyöräily ihan jokaisena aamuna on monelle mahdottomuus. Useimmat pystyisivät kuitenkin polkaisemaan töihin keskimäärin kerran viikossa. Keskimäärin kerran viikossa = keskimäärin 52 kertaa vuodessa. Sehän onkin jo aikamoinen saavutus! Muutos, jota kannattaa tavoitella.

He, jotka ovat jo päätyneet työmatkasatulaan, virnuilevat nyt. He tietävät, ettei tätä ihanuutta malta yhteen kertaan viikossa jättää.

Meloen toimistolle. Ehdottomasti hitain, mutta myös elämyksellisin aamu.

Vielä muutama vuosi sitten olin täysin vakuuttunut, etten voi työmatkapyöräillä. Nyt olen puolivahingossa viettänyt viikon sijaan kokonaista liikkujan vuotta! Ensin hurahdin työmatkapyöräilyyn. Pyöräilyn lisäksi olen vuoden sisällä juossut, kävellyt, melonut ja potkinut kickbikella työn ääreen. Mitä seuraavaksi? Hiihtäen? Rullaluistellen?

Miltä kuulostaisi kokeilla jotain uutta? Vaikka vain kerran viikossa?

Lenkkikenkäinen työmatkaturisti

Ihan liekeissä. Aamusta alkaen.

Tuttu kysyi miten voin juosta 82 km, kun hänelle jo viiden kilometrin hölkkä on tuskaisen tylsää. Yleensä kannustan pohtimaan lajeja, joita kohtaan kokee imua. Kaikkien ei tarvitse juosta. Syyskuisen viikon rakentuessa kolmen päivän työmatkasta ajauduin juoksuvimmaan, ja tajusin, että kyse ei olekaan puhtaasti väärästä lajivalinnasta vaan myös siitä, mitä lenkkarit jalassa lähtee etsimään.

Turistikierroksella klo: 6:30

Jos lähtisin juoksemaan viittä kilometriä, pökertyisin tylsyyteen jo viiden metrin jälkeen. En lähde juoksemaan matkaa. Lähden usein vaihtamaan kuulumisia, nuuskimaan uutta polkua, kehittämään jotain ominaisuutta, kokemaan uutta, katsomaan auringonnousua, ihailemaan maisemaa, kurkkaamaan miltä suosikkipaikkani näyttää juuri nyt.

Olisinkohan joskus ajoissa, jos minulla olisi näin hieno aurinkokello?

Hotelliin kirjautuessani sain avaimen lisäksi yllättävän kelvollisen kartan alueesta. Ensimmäisenä aamun säntäsin tutkimaan, miltä hotellin läheltä löytynyt vihreä alue näyttää. Taivas tarjoili bonuksena upean, punaisen auringonnousun. Puisto yllätti upeudellaan. Suihkulähteitä, kukkaloistoa, loputtomasti pieniä kujia ja käytäviä. Kun aika oli jo auttamatta lopussa, avautui näkyviin aamun valossa keikaroiva mäki. ”Tuonne haluan kiivetä! Palaan heti huomenna!”, ajattelin.

Polkujuoksija hämmästyy: vihreys nousi lenkillä maasta taivaisiin.

Reissuun osui myös täysin poikkeuksellinen vapaailta. Viikonloppuna olin saanut vinkin kauniista viinitilojen päällystämästä alueesta sporttiystävältäni Päiviltä. Miten iloinen olinkaan, kun löysin kyseisen paikan aivan turistikartan reunalta.

Aamupala oli hieman lentävä, kun aamun lenkin maisemat saivat ajankulun unohtumaan

Ehtiäkseni ahmimaan viinitilojen syysviehkeyttä sijoitin taksimatkaan. Hyppäsin kyydistä keskelle paikallisten viikonloppuvaellusten suosikkikohdetta.

Viinitilojen läpi kulki lukuisia kujasia

Juosten pujottelin pieniä teitä pitkin. Ihailin puroja ja viiniköynnösten säntillistä vihreyttä. Viinitilat vaihtuivat puistikoiksi. Olin turisti. Ihailin kirkkoja ja esikaupunkialueen pienten keskusten iltakuhinaa.

Itävaltalainen energiapatukka

Illalla ennen unta kääntelin lähipuiston karttaa. Ehtisinkö aamulenkillä koluamaan kaikki tutkimattomat nurkat?

Taustalla siintelevä mäki jäi ensimmäisenä aamuna kokematta

En juokse kilometrien vaan elämysten perässä. Kerään ilometrejä. Juoksen seikkaillakseni. Elääkseni. Nähdäkseni jotain, mitä en muuten näkisi.

Ja ennen kaikkea juoksen, koska voin.

113 (k)ilometrin mittainen flow

20. elokuuta 2015 klo 9.30 Terhi Jaakkola kirjoitti:
Tässä ehdotukseni MM-vauhdiksi:
88 km linnuntietä = 114 km kuljettua matkaa
21 km linnuntietä / 6 tuntia
3,5 km linnuntietä / 1 tunti = 4,7 km kuljettua matkaa / tunti
Suunnitellaan siis neljä 6 tunnin pätkää. Kun kokonaispläni on hahmottunut, yritetään tehdä viimeisestä pätkästä korkeintaan viiden tunnin mittainen.
Perusteena Someron rauhallinen yötaivallus, jossa kuljimme 8 tunnissa 43 kilometriä. Samalla vauhdilla pääsisimme 129 kilometriä.
Miltäs kuulostaa?

20. elokuuta 2015 klo 9.57 Merja Enroos kirjoitti:
Kuulostaa hyvältä! Tosin tuo lähes 5 km tunnissa voi olla kyllä aika paljon, ainakin yön pimeinä tunteina ja loppua kohden. Ja hitaissa maastokohdissa…. Mutta lähdetään yrittämään! Huomioidaan vaan reittiplänäyksessä, että jos paukut on loppu, että päästään tulemaan joku oikoreitti tms. lyhempikin vaihtoehto lopussa. Mutta jos saadaan 100 km talsittua vuorokauden aikana, ollaan kyllä aikamoisia oman maailmamme mestareita!

Kiilopään kylmäkylpylä

220 senttimetriä kisaa varten mitattua reittisuunnittelulankaa repussamme saavumme Kiilopäälle. Tunturi täyttyy kilpailijoista kaikista maailman kolkista. Vanhimmat ovat puhaltaneet syntymäpäiväkakuistaan kerralla jo yli 70 kynttilää. Ahkerimmat ovat kiertäneet kaikki lajin 13 tähän mennessä järjestettyä MM-kisaa. Emme saavu vain kisakeskukseen, vaan solahdamme mukaan maailmanlaajuiseen yhteisöön. Riemukas retkueemme valtaa pian majoituksen ohi virtaavan tunturipuron omakseen. Siellä viilennämme kisajännitystä aamuin illoin.

Kisaa edeltävä viikko on tyypillistä jännityssekoilukierrettä, jossa psykofyysinen ihmismössö yrittää käyttäytyä ihmisiksi. Ainoana toiveena: olisipa jo lähtöviivalla – silloin kaikki helpottuu. Nyt tyyni saapuu päähäni kuitenkin jo edellisenä iltana. Juuri ennen nukahtamista sanon taisteluparilleni: ”Nyt on kaikki hyvin.”

Kansainväliset rogaining-säännöt kieltävät koirat ja aseet kilpailun aikana.

Edessä olevaa 24 tunnin koitosta enemmän pelottaa suunnistus tiettömässä kansallispuistossa. Eksymmekö Venäjälle? Pysäyttääkö joku meidät rajalla? Hoidan päävastuun joukkueemme suunnistuksesta. Tunturisuunnistuskokemukseni rajoittuu vuoden 1994 Luosto-Jukolan superpummikkaaseen reissuun. En uskalla ottaa yhtään riskiä, joten reittisuunnitelmastamme muodostuu hyvin varovainen, vaikeita rastipisteitä kaihtava.

Matka ensimmäiselle rastille taittuu kansainvälisessä letkassa polkua tarpoen. Leppoisasti tunturiin noustessa ehdin maistelemaan karttaa. Käyrät puhuvat minulle, ojat ovat paikoillaan, värit selkeitä. Itseluottamus kasvaa. Seuraavat rastit osoittavat kartan toimivuuden pääni kanssa. Muutamme reitinvalintoja ja lisäämme matkalle vaativampia rasteja.

Mallirastilla kisan aattona. Leimaussysteemi poikkesi tutusta emit-järjestelmästä.

Pohja on kova, maisema avara, kasvillisuus arktisen kyykyssä. Loivassa alamäessä en pysty enää jarruttelemaan. Kysyn pariltani voisimmeko juosta vähän, vaikka vauhti on sovittukin hyvin maltilliseksi. En voi olla juoksematta. On liian kaunista. Jalat eivät suostu pysymään maassa.

Rastit ovat paikoillaan. Aurinko paistaa. Kohtaamme ensimmäisen poron ja liikutumme. Viidennelle rastille saamme edetä loivia tuntureiden lakia 2,5 kilometrin avaran matkan. Tuntuu kuin olisin solahtanut maailman hienoimpaan polkujuoksuvideoon ja toivon, etten heräisi unesta ihan heti. On niin ihanaa, että itkettää. Mihinkään ei satu. Kaikki toimii.

Kisaa ennen leimauskapulat sinetöidään kiinni ranteisiimme.

Muiden juodessa kilpailuissa litroittain vettä, minä annostelen juomani pipetillä. Nyt kauhomme täytettä astioihimme tunturipuroista. Juomakelpoista vettä on tarjolla ihan kaikkialla ja maku on niin uskomaton, että juon herkutellakseni – en janooni.

Herkullinen vesi kulkee mutkaisissa uomissa, joista yksi käänne sekoittaa sisäisen suunnistajani täysin. 20 minuutin ajan onnistun uskottelemaan itselleni, että olemme joen itäpuolella, vaikka kuljemmekin länsipuolta täysin toiseen suuntaan. Sitten on pakko pysähtyä. Ja samalla kaikki notkelman lentävät otukset huomaavat herkkuhetken koittaneen. Silmissä on mustanaan ötököitä ja korvat täyttyvät ininästä. En pysty keskittymään. ”Tämä on nyt todella noloa, mutta voisitko heilutella karttaasi ja hätistää ötökät ympäriltäni, kun yritän kuunnella ajatuksiani ja löytää meidät kartalle?”, huomaan sanovani. Joukkueemme toimii saumattomasti ja pian kipuamme taas kohti rastia pienen uudelleen reitityksen jälkeen.

Juuri ennen karttojen jakoa. Emme vielä tiedä miten uskomattoman upea seikkailu meillä on edessä. Helena – kiitos superhyvistä kisaleteistä taas kerran!

Syömme mustikoita ja variksenmarjoja. Kohtaamme kirkkaita lampia, läkähdyttävän kauniita kankaita, tupasvillapeltoja. Uimme joen yli.

Olen onnellinen. Ihan kokoajan ja välillä vielä onnellisempi. Kun tyynenä kesäiltana ui aivan hiljaisessa järvessä, voi tuntea samanlaista pehmeää onnellisuutta. Kesäjärvessä uivan yllättää aika ajoin veden kylmempi laikkua. Samanlaisia onnenlaikkuja läikkyy jostain minuun koko kisan ajan.

Valitsemme rinteessä väärän puron. Etsiskelyyn vierähtää tovi. Harmitus katoaa, kun kiipeämme taas ylös avotunturiin. Taas on ihan pakko juosta. Meditatiivisessa mielentilassa leijumme pitkin tunturia auringonlaskua ihaillen. Auringon tilalle syttyvät tähdet ja otsalamput.

Puhelin hätätilanteita varten sekä kaikki GPS-dataa näyttävät laitteet sinetöidään kisan ajaksi pussiin. Numeromme 313 on joko sijoitustamme enteilevä tai ehkä viittaa lopulta kulkemaamme matkaan: 113 km. Kyseessä oli myös historian 13. MM-rogaining-kilpailu.

12 tunnin kohdalla on todella vaikeaa, mutta pienen tauon jälkeen minut valtaa taas flow. Ajattelen appelsiinia. Kuinka hyvältä appelsiini maistuisikaan. Kuljen tunteja ajatellen vain appelsiineja. Ja sitä, miten hienoa olisi olla poro. Taisteluparini tahti hidastuu. Minulta sammuu lamppu. Yhden lampun varassa pysähdymme ihastelemaan yössä hämähäkin seittiä.

Olemme laatineet suunnitelman, jossa pimeässä ja kaikkein väsyneimpänä kuljettavat kohdat ovat suunnistuksellisesti helpoimpia. Aamuyöllä huomaamme näiden rastien olevan myös kaikkein matalimmissa maastonkohdissa. Suklaat ja sormet jäätyvät. Normaalisti kovin puliseva kaksikkomme tarpoo aivan hiljaa. Molemmat käyvät mielessään läpi reppujensa sisältöä: mitä voisin vielä pukea päälleni. Jo yhden korkeuskäyrän nousu helpottaa oloa. Poikkeamme suunnitelmasta ja jätämme yhden rastin väliin.

Matkalla aamu-uinnillle kisan aattona. Takana aamulenkki ja pieni puronvarsijooga.

Sammalkaverini vauhti hiipuu entisestään. Mietin mielessäni, miten voisin vielä kannustaa jaksamaan. Onko edes inhimillistä kannustaa, kun takana on jo 16 tuntia taivallusta? Mitä silloin saa sanoa olemalla vielä ihminen? Mutta jaloillani on vahva vimma päästä eteenpäin. Kaivamme yhteisen historiamme ensimmäisen kerran hinausköyden käyttöön. Ja yhtäkkiä elämä helpottuu täysin. Saan pidettyä taisteluparini pulinaetäisyydellä. Vauhtimme kasvaa. Aurinko lämmittää taas.

Kolmen kilometrin päässä maalista teemme kiperän valinnan. Päädymme varmistelemaan ja jätämme suunnitellun kuuden pisteen rastin käymättä. Emme halua yhtään maalista myöhästymisen aiheuttamaa miinuspistettä.

Laskettelemme kohti kisakeskusta Ahopäältä saapuvaa polkua pitkin. Muistelen elämäni ensimmäistä Lapin reissua 30 vuoden takaa. Silloin hiihdin marraskuisessa valossa tätä samaa reittiä. Sain lapinkasteen, ihailin keloja ja podin koti-ikävää. Silloin en voinut kuvitellakaan millaiselle reissulle tänne vielä palaisinkaan.

Leimaamme joukkueemme maaliin taivallettuamme 23 tuntia. Olo on käsittämättömän leijuva. Hihkumme ja riemuitsemme.
Maalissa nopeakin vilkaisu karttaan paljastaa monta laatimaamme viisaampaa reittisuunnitelmaa. Olemme kuitenkin ylpeitä suorituksestamme. Reittisuunnitelman teimme kaikella sillä viisaudella ja kokemuksella, joka meillä oli suunnitelmaa tehdessä käytössämme. 23 tunnin jälkeen olemme tietenkin paljon kokeneempia.

Kotimatkallakaan hymy ei hyydy. Kiitos Te upeat tyypit – mieletön reissu!

Pelkkä kisaan osallistuminen oli elämys, josta riittää pureskeltavaa vuosikausiksi. Osallistumistakin upeampaa oli matka kokonaisuudessaan. Matka, joka alkoi talvisena aamuna uimahallin kahviossa joukkueita ja lentoaikatauluja pohtien. Kaikki ryhmämme yhdessä kokemat naurut, jaetut opit, MM-treenit ja hilpeät hetket. Tännekö ne johtivat? Tunteikkaaseen tunturiin.

Keräämme ryhmän kaikki kuplivat juomat, leiriydymme auringonpaisteisen tunturipuron varteen viilentämään rääkättyjä jalkojamme ja kohottamaan maljoja upeille suorituksillemme. Taskuuni saapuu viesti kotoa kisaa jännittävältä mieheltäni:
”Sammalet alustavissa tuloksissa oman sarjan kolmas ja yleisessä 105. Loistavaa! Onneksi olkoon!”

Olemme KOLMANSIA! Oho!

PS: Sinettipussista avattu mittari paljasti kulkemaksemme matkaksi 113 (k)ilometriä.

Linkkejä:

• Pohjolan Sanomat: Rogainingin MM ensimmäistä kertaa napapiirin pohjoispuolella
• MM-kisojen sivut
• Rogaining Suomessa
• Mitä on rogaining?

Kisaraportteja:

• Video: 13th WRC 2015 Saariselkä Finland 13wrc2015
• Vuorenpeikkojen kisaraportti
• Rajavillien kisatarina
• Petteri Muukonen: 24h Rogainingin maailmanmestaruus!
• Juntit OK: WRC Saariselkä 2015
• Ihan hukassa: World Rogaining Championships 22.-23.8.2015, Saariselkä
• Konsta Vanhanen: 24h Rogainingin ”junnu”MM-kultaa!!
• Marko http://marko.urheilija.tv/blog/wrc-ajettu/
• Napapiirin seikkailija pyöräilevänä yleisönä

Lisätty 31.8.2015:

• Lupus Extreme: MM-pronssia 24h Rogainingista

24 tuntia tuntureilla

Lokakuussa 2012 osallistuin ystäväni kanssa elämäni ensimmäistä kertaa rogaining-tapahtumaan. Kisan aikana kävimme vakavan keskustelun 5 tuntia kestävän koitoksen sopivuudesta. Olimme vakuuttuneita, että tämä tapahtuma on meille kestoltaan juuri sopiva. Pidempään emme pysty. Seuraavan vuoden tammikuussa osallistuimme 8 tuntia kestävään Loppiais-rogaining-tapahtumaan ja toukokuussa juoksimme jalkamme tohjoiksi 12 tunnin rastihullutuksessa.

Kotimatkalla 12 tunnin kisasta teimme lähes verivalat ja vannoimme: 12 tuntia on ehdoton maksimi. Tämän pidempään tapahtumaan emme lähde.

Ensi lauantaina starttaamme Kiilopäältä yhdessä suursuklaashamaanin, maailman parhaan Vierivät sammalet -seikkailutaisteluparini kanssa 24 tunnin kisaan.

Rogaining.fi-sivusto selittää lajin seuraavasti:
”Rogaining-kilpailuissa liikutaan 2-5 -henkisillä joukkueilla sarjasta ja kilpailusta riippuen yleensä kahdesta tunnista vuorokauteen. Kilpailijoiden tarkoituksena on kerätä mahdollisimman paljon pisteitä käymällä eriarvoisilla rasteilla haluamassaan järjestyksessä annetun ajan puitteissa.”

Erityisesti pidän siitä, miten kansainvälinen rogaining-järjestö tiivistää lajin säännöt:
”Rogaining is an amateur sport to be enjoyed by social and competitive participants and event organisers. These rules have been drafted with simplicity and enjoyment as primary guides and govern the conduct of all rogaining events organised by any group affiliated with the International Rogaining Federation”

Yksinkertaisuuteen ja nautinnollisuuteen ensisijaisesti nojautuvien sääntöjen yhdistyessä luonnossa liikkumiseen olin tietenkin oikopäätä ilmoittautumassa mukaan lajin Suomessa käytäviin MM-kisoihin ajattelematta sen tarkemmin onko vuorokauden mittainen tarpominen tunturissa ihmiselle ylipäätään mahdollista.

Kesälomalla näin unta, jossa kadotin kaverini tunturiin. Löysin hänet vihdoin paksussa toppapuvussa kesähelteessä puuskuttamasta. Unessa teimme yhdessä kaikki mahdolliset ja mahdottomat mokat. Ajattelin tämän olleen loistokas kenraaliharjoitus, jota seuraisi sulavaisen sujuva kisa.

Onneksi kävimme verryttelemässä roga-tunnelmia ihan oikeassakin kisassa Someron yössä. Touhukkaasti käytimme yli puolet reitin suunnitteluun annetusta ajasta, kunnes tajusimme karttoja olevan luulemamme yhden paperin sijaan kaksi. Loma oli paahtanut henkisen hiusvärimme astetta blondimmaksi. Aikapaineen alla ajattelu on lajin suola. Nyt suolapitoisuus kohosi turhan korkeaksi. Tärkein oppi Someron yöstä: mokan sattuessa otetaan kiukulla ja turhautumisella täytetty kuppi nöyrästi käteen. Kaadetaan sisältö maahan. Täytetään henkinen kuppi alkuperäisellä iloisella innostuksella ja aloitetaan tyynesti alusta.

Kisaa alustava viikko on sikermä sekoilua, hermoilua, ärsyyntyneisyyttä, malttamatonta odotusta, kihelmöivää spekulointia, eväiden pakkausta, sääennusteen kyttäystä, varustepohdintaa, sääntöjen lukua, harjoituskartan tutkintaa, hetken onnellisia fiilistelyjä ja sitten taas vähän varustesekoilua.

Lauantaina olemme samalla viivalla satojen muiden kisaajien kanssa. Ensimmäiseen koskaan napapiirin pohjoispuolella järjestettävään lajin MM-kilpailuun on ilmoittautunut osallistujia Australiasta, Espanjasta, Norjasta, Uudesta-Seelannista, Puolasta, USA:sta ja 16 muusta maasta. Lähtöviivalla meillä on reput täynnä eväitä ja käsissämme kartat, joille olemme suunnitelleet noin 100 kilometrin reitin.

Joukkueemme hilpeästä sitkeydestä huolimatta, me emme pysty kisaamaan kärkisijoista. Jossain uskon joukkueemme kuitenkin olevan maailmanmestaruustasoa. Me olemme loistokkaan hyviä nautiskelemaan, iloitsemaan elämyksistä. Pahin moka ei tulekaan olemaan väärä sukkavalinta tai armoton sekoilu reitinsuunnittelussa. Suurin moka, jonka voisimme tehdä, olisi se, ettemme nauttisi kauan odottamamme tapahtuman aivan jokaisesta sekunnista.

Tätä kisaa me emme mokaa.

 

Linkkejä:

• Pohjolan Sanomat: Rogainingin MM ensimmäistä kertaa napapiirin pohjoispuolella
• MM-kisojen sivut
• Rogaining Suomessa
• Mitä on rogaining?

Kuka palaa lomalta?

”Loppulomasta se hiipii monelle mieleen: jos sanoisi vakityölle heipat ja alkaisi toteuttaa itseään? Kun tämä vapaana oleminen on niin kivaa. Seuraavana iltana huomaa miettivänsä kuka olenkaan, mitä haluan – ja kuinka toteutan itseäni, jos en tiedä kuka olen ja mitä haluan.” Me Naiset 23.7.2015*

Onneksi tämä ajatus hiipi mieleeni jo muutama vuosi sitten, ja päädyin ottamaan selvää. Yhden kesän kirjoitin, piirsin, pohdin ja työstin upean aurinkoisen valmentajani Kaijan minulle antamien tehtävien parissa.

Itseeni tutustuminen ei ollut alkuperäinen syy tutkimusmatkaani. Matkalla kuitenkin opin monille toivottavasti jo itsestään selvän asian: on tärkeää tietää kuka on. Loppu on helppoa. Itsenä oleminen on laji, jossa jokainen voi olla maailmanmestari.

Kun tuntee itsensä, tietää mitä haluaa ja miten toteuttaa itseään, voi arjestaan rakentaa itsensä näköisen. Käytännön esimerkki: maanantaiangsti ei pilaa enää sunnuntaitani, kun aloitankin työviikon urheilemalla ja varaamalla aikaa rauhalliseen aamiaiseen. Aamusta asti viikosta on jo niskaote. Viisas esimieheni tietää, että tulen mielelläni mukaan aikaisiin aamutapaamisiin, jos aihe on oikeasti kriittinen. Parhaat puolet ja hyvää virtaa minusta saa kuitenkin vasta, kun olen päässyt ensin altaaseen tai lenkille. Yksinkertaista.

Monille toteutettavissa. Mutta mitä lähtee toteuttamaan, jos ei tiedä kuka on ja mitä haluaa?

Kesälomani viimeisenä päivänä rohkenin kysyä Kaijalta vinkkejä vielä riippumatossa loikoileville lomalaisille, jotka juuri nyt pohtivat, keitä oikein ovatkaan. Miten matkan voisi aloittaa, jos aika ei ole juuri oikea valmennukselle?

Ilokseni Kaija lähetti nopeasti 3 käytännön vinkkiä:

Kaijan 3 vinkkiä

Itsetuntemus on elämänmittainen taitolaji – matka, jonka alkuun voit päästä esim. näillä kolmella harjoituksella. Tee kutakin harjoitusta joka päivä 30 päivän ajan ja huomaat muutoksen. Tee, vaikket uskoisi ja katso mitä tapahtuu. Säännöllisyys on tärkeää! Työvälineiksi tarvitset vain kynän, paperia ja avoimen mielen.

AAMU
Kun heräät ja menet kylppärin peilin eteen, katso itseäsi syvälle silmiin ja sano ääneen: Minä hyväksyn itseni ehdoitta juuri nyt.

PÄIVÄ
Varaa itsellesi päivän aikana 3 x 3 minuuttia (laita vaikka kännykkään muistutus). Pysähdy hetkeksi ja tiedosta, mitä ajattelet (mitä ajatuksia päässäsi liikkuu juuri nyt), mitä tunnet (iloa, surua, suuttumusta, innostusta…) ja miltä kehossasi tuntuu (kipu, jännitys, kireys – mitä ja missä kohtaa kehoa?). Kirjaa huomiosi lyhyesti.

ILTA
Ennen nukkumaanmenoa kirjaa ainakin kolme asiaa, mistä olet kiitollinen juuri nyt. Vältä samojen asioiden toistoa ja huomioi pienetkin asiat.

Näillä pääset hyvään alkuun. Iloa tutkimusretkeen itseesi!

Palasin lomalta työn ääreen viime viikolla. Ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänä en katsonut peiliin. Aloitin päivän lenkillä ja uimalla meressä. Vietin rauhallisen tovin aamukahvin ääressä. Kiitin itseäni tekemästäni, elämäni tärkeimmästä tutkimusmatkasta.

Edessä on kiireinen työjakso. Avaan tietokoneen, sähköpostin ja kalenterin ahdistumatta, koska tiedän kuka olen.

Linkkejä Kaijan kirjoituksiin:

• Kenen elämää elät: Mihin valintasi perustuvat?
• Kuka olisit ilman tarinaasi?
• Ihminen kadoksissa: itsetuntemus kunniaan

*Artikkeli esitteli Elizabeth Gilbertin kirjaa Eat Pray Love – omaa tietä etsimässä

Miten inhosta tuli ilo eli sanoja kirjoittamisesta

Katukahvilassa istuu nainen ja kirjoittaa. Kahvilan naisen ohittaessani ajattelen: ”Istuisinpa minäkin juuri nyt tuossa kirjoittamassa.” Miten hyvältä tämä ajatus tuntuikaan!

2009 kesäloman kynnyksellä, aamu-uinnin jälkeen puimme kahvikupin ääressä ystäväni Mian kanssa maailmaa kuntoon. Tuskailin silloisiin työtehtäviini liittyvää pientä tekstinpätkää. Ihmettelin, miten kirjoittaminen voikin olla niin vaikeaa ja työlästä. En ollut koskaan kirjoittanut mitään kouluaineita ahkerampaa, en tuottanut tekstejä, en kiintynyt kirjoittamiseen. Nyt oli kuitenkin puolipakko pakertaa jotain maailmalle.

Ystäväni antoi ymmärtämättään kaksi niin hyvää ohjetta, että jopa tänään, kuusi vuotta myöhemmin, kesäloma-aamuna, halusin herätä katsomaan ensin auringonnousun, ja sitten kirjoittaa pelkästä kirjoittamisen ilosta.

Ensimmäisen ohje oli: kirjoita. Kirjoita mitä vain. Kirjoita vain itsellesi. Kirjoita jostain, mistä pidät.

Ja niin minä kirjoitin. Joka toinen päivä, koko kesäloman ajan avasin saman Word-tiedoston, johon kirjoitin asioita lomastani, tutuista paikoista, ruuista, tuoksuista, mauista, tunnelmista. Tärkeintä oli, ettei tekstiä ollut tarkoitus näyttää kenellekään. Ei korjata. Ei kritisoida. Ei muokata. Tavoitteena oli vain kirjoittaa. Harjoitella.

Toinen ohje oli: verryttele. Ennen varsinaiseen tekstiin tarttumista, kirjoita jotain. Helppo lämmittelyharjoitus on kirjoittaa siitä, mitä juuri sillä hetkellä näkee: Pöydällä on turkoosi hiiri, postikortti ja ostoskuitti. Ostoskuitin kääntöpuolelle on kirjoitettu sitaatti. Kärpänen surisee.

Miten typerä olinkaan ollut. Jos joku kertoisi yhden, täyttä vauhtia puristetun juoksuyrityksen jälkeen, ettei juoksu ole hänen lajinsa, osaisin toki opastaa oivalluksen polulle. Maratonille tähtäävän on syytä ymmärtää, että kyseessä on matka, joka alkaa kävelyaskelin. Erilaisten urheilulajien opetteluun olen ollut aina valmis sijoittamaan aikaa ja ajatuksia, mutta kirjoittamisen ajattelin olevan sisäinen lähde, jota minulla ei vain ole.

Ei. Kirjoittaminen on laji, jota voi harjoitella.

Kun päättää lähteä matkalle – oppimaan uutta lajia tai selättämään kirjoituskammoa, ei tiedä mihin päätyy.

Kirjoittaminen ei jäänytkään yhteen tekstiin. Inhosta tuli into. Rakastuin sanoihin ja niiden yhteen virkkailuun, mutta ennen kaikkea ryhdyin jäsentämään ajatuksiani kirjoittamisen kautta. Jäin koukkuun siihen, miten kirjoittamisen ajattelu ohjaa tarkistamaan löytyisikö haituvasta merkitystä – oivallusta, jonka voisin jakaa. Opin vaatimaan omilta ajatuksenpoikasiltani metrin verran enemmän.

Mutta tärkein kaikesta on ilo.

Helposti opittu ja omaksuttu taito tuottanee iloa. Taito, jonka saavuttaakseen on taivaltanut matkan, hikoillut, kolhiutunut ja oppinut – sellainen taito tuo iloa, joka saa varpaatkin kipristymään riemusta aina uudelleen ja uudelleen.

Kun taidosta tulee hinku, voi onnellisena kadehtia katukahvilassa kirjoittajaa. Huokaista ohi pyyhältäessään ja olla itsestään ylpeä: miten mielenkiintoisen matkan olenkaan kulkenut!

Solmu, joka vei seikkailuihin

Vuosi sitten olin lähdössä elämäni ensimmäistä kertaa Gotlannin kiertävään ÅF Offshore Race 2015 -avomerikilpailuun. Istuin isäni kanssa mansikkakakun ja kahvin ääressä. Isäni totesi: ”Sinäkin olet nyt sitten innostunut tuosta purjehduksesta”

”Ai, minäkö?”, ihmettelin. Olen niin metsäläinen, että etsin aina huoneesta muita, kun puhutaan purjehtijoista.

Käyskentelin juhannusaattoaamuna mieheni kanssa Kaunissaaren rantakivillä. Takana oli yö merellä. Edessä ihan uusi kokemus: matka veneellä Venäjän vesien puolelle, ja sieltä ylös 8 kanavan kautta Saimaalle. Kysyin osasiko mieheni aavistaa vuosia sitten, mihin seikkailuihin hänen minulle antamansa köydenpätkä vielä johtaisikaan.

Olin saanut häneltä vuosituhannen alussa lahjaksi solmuharjoitusköyden. Mukana oli lupaus. Jos oppisin tekemään paalusolmun, pääsisin mukaan kesälomapurjehdukselle.

Nyt meneillään on jo viidestoista venekesä.
Olen viettänyt öitä avomerellä. Kiertänyt Suursaaren ja Gotlannin.
Nähnyt hylkeitä ja delfiinejä. Astunut melkein mustekalan päälle.
Keilannut lampulla merimerkkejä pimeässä.
Ahminut auringonlaskuja -ja nousuja merellä. Nähnyt trombin.
Meripahoinvoinut ja selvinnyt siitä hengissä.
Pelännyt ukkosmyrskyn silmässä.
Istunut veneenlaidalla lukuisia maileja maailmaa ihmetellen.
Mokaillut. Oppinut. Mokaillut lisää.

Paistanut lettuja vauhdikkaassa myötätuulessa.
Jäänyt keulan ja merenpinnan väliin housuistani roikkumaan ja samalla melkein kuollut nauruun.
Dippi- ja hippijiipannut.
Rikkonut purjeita. Paikannut purjeita. Vaihtanut purjeeseen numeroita.
Luullut osaavani ja taas hämmentynyt takaisin lähtöpisteeseen.

Oppinut tekemään yhdessä.
Huomannut sanovani: ”fokkaa voisi vähän kiristää” tai ”skuuttipiste taitaa olla liian takana”. Tajunnut ymmärtäväni mitä ja miksi sanon.
Pleissannut köysiä. Hionut ja maalannut pohjaa. Vahannut kylkiä ja putsannut pilssiä. Oikonut windexejä, putsannut pentteriä, vaihtanut ikkunan tiivisteitä.
Olen ollut ymmärtämättä kokonaisia lauseita. Tuskastunut itseeni. Riemuinnut oivalluksen hetkillä.
Sitten taas törmännyt tilanteeseen, jollaisessa en ennen ole ollut.
Saanut nauttia kokeneempien opettavaisesta seurasta. Tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja veneisiin.

Oppinut, miten tehdään paalusolmu.

Saanut opettaa paalusolmun.

Vuosi sitten täytimme isäni kanssa kahvikupit uudelleen. Pohdintamme päättyi yhteisten asuntoautoreissujen muisteluun.  Isänikin oivalsi, ettei hän autoilusta ollut silloin innostunut. Aivan muut asiat ajoivat retkille asuntoautolla.

Kotimatkalla mietin, miksi oikeastaan olin niin innoissani lähdössä Gotlantia kiertämään. Pohdintani päätyivät kahteen aiheeseen:

• Kokisin jotain minulle aivan uutta yhdessä hyvien tyyppien kanssa
• Saisin olla luonnossa, luonnonvoimien edessä nöyränä, ulkona

Kolmen yön päästä olen taas tärisemässä jännityksestä upean miehistön mukana ÅF Offshore Race 2015 -kisan lähtöviivalla.

Olemme silloin varustautuneet ja valmistautuneet. Luonto päättää millainen kisasta tulee.

 

Tajuttomana tuomen ja sireenin välissä

Toukokuisena lauantaina juoksimme joukkuekaverini kanssa Lohjan Liessaaren polulla kohti Spring Adventure -multisportkisan neljättä rastia. Kaikkialla oli kainon, hennon vihreää, maa peitelty valkoisella. Mietin: ”Onpa upeasti johdettu orkesteri! Pienet vihreät tunnelmoivat taustalla antaen valkovuokon loistaa pääsolistina.”

Kevätkonsertin jälkeen vietin pitkän Karhunkierros-viikonlopun Kuusamon keväässä. Lumi laikutti maisemaa. Vihreää vaivasi ujous. Oli ruskeaa ja rauhallista. Ja sitten täysin vaaraa aavistamattomana lensin takaisin Etelä-Suomeen, hyppäsin taksista kotipihaan ja olin pyörtyä. Viikonlopun aikana kotikulmilleni oli saapunut maaginen aika, aika tuomen ja sireenin kukinnan välissä. Kaikkialla oli liioittelevan vihreää, tuoksu tahmean makeaa ja vaatimattomimmatkin puut olivat ripustelleet kukkia oksilleen.

Tarinan mukaan määritelmää ’tuomen ja sireenin välissä’ käytti ensimmäistä kertaa suutari, joka naulasi oveensa kyltin ”Stängt mellan hägg och syren”. (Tiedon löysin Institutet för språk och folkminnen -sivuilta)

Yritin käydä pienellä metsälenkillä. Siitä ei tullut yhtään mitään. Ojanvarren saniaiset olivat liian upeita. Purolaakso tulvi kielojen lehtiä. Mustikanvarpujen vihreys ja kukkien puna vaativat konttaamaan. Kokonaisuuden katselu ei antanut oikeutta yksittäisille kasveille, siksipä ryömin katsellen jokaista yksitellen. Tämän aamun varhainen pyöräily vasta silkkaa hulluutta olikin. Liikaa kastepisaroita, liian ihanaa.

Ensi vuonna taidan olla kuin suutari, tavoittamattomissa tuomen ja sireenin välissä.