1 / 1600 osa ruususta

Sain sähköpostin viime kesän Jukolan kilpailunjohtajalta Jouko Kaihualta, jossa hän kertoi Kuopio-Jukolan saaneen kunniakirjan 239 vuotisjuhliaan viettäneeltä Kuopion kaupungilta Esimerkillisestä ryhmäsuorituksesta.

Olin viime kesänä yksi Kuopio-Jukolan noin 1 600 talkoolaisesta. Meille jokaiselle kilpailunjohtaja viestitti tänään: ”Kiitos tästä kuuluu teille jokaiselle!”

Viime kesän unohtumattoman upeista talkookokemuksista kirjoittelin otsikolla Gravitaatio kadoksissa. Nousen edelleen hieman ilosta ilmaan, kun muistelen viime kesän talkookokemuksia. Vaikka Kuopion kaupungin huomionosoitus olikin vain kunniakirja ja ruusu, ilahdutti tällainen muistaminen, ja erityisesti kilpailunjohtajan oivallus kiittää meitä kaikkia talkoolaisia.

Talkoisiin voi osallistua ihan jokainen. Mukana voi olla monella tavalla, vaikkapa soppaa jakamalla. Ensi kesän talkooletkaan voi ilmoittautua jo täällä.

Toki Jukolaan kannattaa osallistua ihan juoksijanakin. Kuka lähtee mukaan? Vielä 204 yötä aikaa. Etkö osaa vielä suunnistaa? Opit kyllä. Voin opettaa.

Korsunmetsästäjä

Raunion sammalryijy

Seison kartan kanssa marraskuisessa rinteessä ja tajuan, etten ihan tarkalleen ottaen tiedä, mikä on korsu. Olen luvannut viedä kyltit 5 juoksuhaudalle, 4 bunkkerille,  2 korsulle, rauniolle ja kivilohkareikolle. 13 viemätöntä lappua repussani pohdin miltä näyttää melkein 60 vuotta käyttämättömänä ollut juoksuhauta. Entä mikä on bunkkeri? Mitä olen etsimässä?

Suunnistusseura Lynx aloitti Mårten Boströmin vetämänä Parenteesiprojektin lokakuussa 2013. Projektissa etsitään mielenkiintoisimmat Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi vuonna 1994 vuokratun Porkkalan vuokra-alueen kohteet, ja merkitään ne kartalle kaikkien käyttöön. Seuran suunnistajat ovat vuoden ajan kolunneet metsiä ja merkinneet kartoille kohteiden tarkkoja sijainteja. Kartoitus on edelleen käynnissä ja uusia Parenteesikarttoja on valmistumassa.

Lynx järjesti sunnuntaina 16.11. Parenteesirastit. Lupauduin ripustelemaan laput metsään leppoisa lenkki mielessäni. Metsään lähtiessäni osasin ennakoida marraskuun karun kauneuden lumoavan täysin. En aavistanut lähihistoriaan voivan lumota, kun siihen sukeltaa etsimällä sammaleiden pehmittämiä, sotavuosien tylyjä tarinoita.

Alkuperäisen sopimuksen mukaan vuokra-aika olisi kestänyt vuoteen 1994 saakka. Nyt vapautumisesta olisi kulunut 20 vuotta. Olen suunnistanut alueella jo 30 vuotta sitten.

Muistelen muita koluamiani metsiä ja havahdun: vastaavia kohteita olen nähnyt lukuisia ennenkin. En ole pysähtynyt pohtimaan mitä rakennelmia metsissämme maatuukaan. “Those who don’t know history are doomed to repeat it.” totesi Edmund Burke. Voisiko projekti muistuttaa lähihistoriastamme uudella tavalla? Myös heitä, jotka eivät ehkä kirjan ääressä viihdy?

Kartan avulla löydän ensimmäisen korsun ja toisenkin. Kohtaan kauriin, metsästäjän, koiran ja rusakon ja pian huomaan ajattelevani: ”Kas, enää kaksi juoksuhautaa ja yksi bunkkeri.”

Kuulen Parenteesitapahtuman yllättäneen järjestäjät suosiolla. Kartat loppuivat kesken. Metsään ripustelemia lappujani on siis käynyt ihmettelemässä jo satoja kiinnostuneita!

Uusi tapahtuma on kuulemma jo mietinnässä. Tapahtumaa odotellessa voi kohteita käydä kopioimassa omalle kartalleen Lynx:n Parenteesi suunnistuskartalle -sivulta. Kukakohan innostuisi laatimaan näistä oman sovelluksen taskussa kulkemaan?

 

Lisää Parenteesiprojektista:

Yle: Porkkalan bunkkerit ja sotajäänteet kootaan kartalle

Lynx: Parenteesi suunnistuskartalle

 

Gravitaatio kadoksissa

Viime viikolla muutamakin tuttu postaili some-kanavissaan sitaatin:
”What if I fall?

Oh, my darling,
what
If you fly?”

Näin kävi minulle. Lensin. Eikä painovoima oikein toimi kohdallani vieläkään. Leijailen edelleen enkä tiedä toivunko entiselleen enää ikinä.

Viime vuoden Jukola-viikonloppuna seurasin ihailusta soikeana Vierivä sammal -ystävääni, joka osallistui elämänsä ensimmäistä kertaa Venlojen viestiin ja siinä samalla autteli vapaaehtoisena viestintä ja media -porukkaa. Joku siemen jäi kytemään. Kun tänä vuonna verkkoon ilmestyi mahdollisuus ilmoittautua vapaaehtoiseksi Kuopio-Jukolaan, ryntäsin mukaan ensimmäisten joukossa.

Jukolaa edeltävällä viikolla kuuntelin Uusi Lastensairaala 2017 -hankkeeseen puolen vuoden ajan työpanoksensa lahjoittavaa Thomas Noreilaa, joka totesi: ”Lähdin mukaan projektiin ollakseni onnellisempi.”

Samasta talkootyön ilosta kirjoitti Kirsi Pehkonen Savon Sanomien pääkirjoituksessa Kuopio-Jukolan aattona: ”Kuopio-Jukolaa tosin ei rakenneta orjuudessa, vaan vapaaehtoisesti. Se näkyy tekijöiden ilmeissä. Keskittyneitä mutta hyväntuulisia, määrätietoisia mutta ystävällisiä.”
”Hassua kyllä, työ josta ei makseta, tuntuu erityisen arvokkaalta. Kokemus siitä, että on pieni hyödyllinen osa suuresta koneistosta, tekee hyvää. Usko kanssaihmisiin, ihmisten kykyyn ja haluun toimia yhteiseksi hyväksi vahvistuu.”

Nämä ajatukset mielessäni pakkasin läppärini, lumiani ja laturini reppuun. Ajattelin saavani investoimalleni ajalle korkean katteen. Tulisin iloiseksi. Olen saanut nauttia elämäni aikana lukuisista upeista Jukola-viikonlopuista. Ajattelin, että nyt on minun vuoroni olla tekemässä tapahtumaa muille.

Kuinka väärässä olinkaan.

Jo ennen tapahtuman alkua pääsin mm haastattelemaan säkenöivää, umpikoukuttunutta ja iloisen jännittynyt Annikaa, kuvaamaan karjankutsunnan MM-voittajaa ja raportoimaan hauskan tarinan siitä, miten rastiriipusten sekaisin menneet ilmansuunnat selvisivät. Korvaamattomia kokemuksia.

Ja sitten postiini putoaa kaino viesti:
”Kiinnostaisiko tällainen lisäpesti: Kuvauspäällikkömme lähtee vesitasokoneen kyytiin kuvaamaan kisakeskusta ja mahdollisesti Venlojen lähtöä. Mukaan mahtuisi myös videokuvaaja, joka voisi kuvata videokuvaa kisakeskuksesta ja ympäristöstä. Haluaisitko olla tuo videokuvaaja?”

”Mutta enhän minä ole videokuvaaja. Eihän minulla ole videokameraa. En ole TV-toimittaja. Mutta enhän minä ole kuvannut koskaan mitään tällaista, saatikka lentokoneesta.”, hätäilen. Mutta minä olen paikalla, minulla on kamera ja minua on pyydetty. Nyt ei ole aika kainostella, vaan tarttua hetkeen kaksin käsin. Ja niin minä nousin taivaalle kuvauspäällikkö Petri Jauhiaisen ja lentäjä-Mönkkösen kanssa kuvaamaan Venlojen lähtöä.

Viikonlopulla on takataskussaan loputon nippu yllätyksiä: pääsemme kuvaamaan myös Jukolan lähdön. Keli on kirkastunut. Ilma tyyntynyt. Istun talkooteltassa kuvaajan kanssa ja piirrämme paperipalalle lentosuunnitelmaa. Jukolan lähdön kajahdettua lentää Hornet yli kisakeskuksen. Piirrämme Hornetin mukaan suunnitelmaamme. Nipistän salaa itseäni. Tuntuu hyvin epätodelliselta. Hornet ja minä samalla paperilla.

Kuopio-Jukolan kisakeskusta ympäröivät uskomattoman upeat järvimaisemat. Auringon hipoessa taivaanrantaa liihotamme peilityynien vesien yllä. Puut näyttävät ylhäältä satukirjasta poimituilta. Kultaiset, keltaiset karvamadot luikertelevat pitkin savolaista metsää.

Opin suunnistamaan 30-vuotta sitten. Olin pohtinut, miten tätä paalua juhlistaisin. En mieti enää.

• Kuvauspäällikkö Petri Jauhiaisen satumaisia kuvia lentokoneesta käsin
• Venlojen viestin lähtö
• Jukolan-viestin lähtö
• Ryysistä Rytökylän matkakeskuksessa – mukana karjankutsuntaa
• Jututtamassa ensikertalaista
• Kun itä ja länsi vaihtoivat paikkaa