Huhtikuisena arkiaamuna kahviautomaatilla:
A: Mitä kuuluu?
T: Hyvä kuuluu. Vierivät sammalet starttaavat pian historiansa ensimmäiseen kesäseikkailukisaan!
A: Ahaa. Mitä lajeja on luvassa?
T: Melontaa, suunnistusta, pyöräilyä, erikoistehtäviä ja joku köysiosuus.
A: Ahaa, tiedättekö te jotain köysistä?
T: Eeeeei, me ei tiedetä köysistä yhtään mitään. Tai osaan minä paalusolmun tehdä. Kaveri ei osaa.
A: No saisinkos opettaa?
Tiedän olevani etuoikeutettu. Olen onnistunut törmäämään matkanvarrella lukuisiin käsittämättömän upeisiin tyyppeihin. Näin valtaisa kultaisuus hämmentää aina – myönteisesti.
Kahviautomaatilta kalliolle oli nopea matka. Löydän itseni kypärä päässä valmiina laskeutumaan elämäni ensimmäistä kertaa kallioseinämää alas köyden varassa. Puristan oikeassa nyrkissäni prusik-solmua, jonka olen juuri oppinut tekemään. Pelottaa. Kurkistan alas kalliolta. Pelko syöksyy vatsan kautta varpaisiin ja takaisin. Muistutan itselleni olevani tilanteessa vapaaehtoisesti. Varmistan olevani itseni kanssa samaa mieltä. Kyllä, tätä haluan juuri nyt kaikkein eniten. Jotta toiveeni toteutuu, on parasta vain keskittyä noudattamaan opastajamme ohjeita. Päätän etten katso alas vaan ylöspäin ja jalkoihini. Kaikessa yksinkertaisuudessaanhan laskeutuminen on kallioseinämän kävelyä takaperin. Muutan seinän mielessäni lattiaksi. Osaan kävellä lattiaa takaperin.
Pääsen alas yhtenä kappaleena ja olen räjähtää riemusta! Selvisin! Osasin!
Juoksen ylös. Uudestaan!
Onnistuakseni tarvitsin opettajan, johon luotan, selkeän halun tehdä juuri sitä mitä olen tekemässä sekä erityisesti ymmärryksen katsoa oikeaan suuntaan ja jättää turhan pois mielestäni.
Toimisivatko samat ainekset muissakin pelottavissa elämän tilanteissa? Sellaisissa, joissa tuntuu, että jos otan vielä askeleenkin, putoan kalliolta kymmeniä metrejä.
Ei tämä niin vaikeaa ole.
Endorfiininmetsästäjä 