Annika Norlin kirjoittaa kirjassaan ’Texter’ itselleen: ”Och mest av allt vill jag tillägna den till Annika femton år som hade det här som sitt stora intresse. Tack för allt du du läste. Tack för allt dåligt du skrev som gjorde att det til slut blev bra.”
Annika on kiitollinen itselleen. Listaan monesti mielessäni ihmisiä, joille olen kiitollinen siitä, että juuri he ovat osuneet elämääni. Itseäni en ole muistanut kiittää. Ehkä voisin yrittää?
Somessa pyörineen nuortenkirjahaasteen innostamana tartun Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmel-kirjaan. Ensimmäisellä sivulla tyttö saatellaan matkaan: ”He uskoivat kuitenkin, että tyttö pelastaisi pallon. Kuten kaikki vanhemmat, he olivat siitä ihan varmoja. Kukaan ei pystyisi hoitamaan maailmaa paremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias.”
Kuusitoistavuotiaana olin varmastikin viisaampi, kuin koskaan sen jälkeen. Ehkä voisin kiittää tuota kuusitoistavuotiasta?
Kiitän häntä ensin Annika Norlinin tavoin kaikista kirjoista, joita hän on tuohon mennessä lukenut. Olen saanut elää niiden kautta monta elämää. Muuten olisin ehtinyt vain yhden. Kiitän sitkeästi urheilemisesta, vaikka kolhuja on jo osunut matkalle pari. Kerron saaneeni liikkumisen ansiosta itselleni oman laiseni, jatkuvasti uusia elämyksiä tarjoavan elämäntavan.
Kuusitoistavuotias vaivautuu. Ei osaa ottaa kiitoksia vastaan.
Hätäännyn. Täytän ilman puheella, ettei hetki menisi ohi. Yritän keksiä kiitosten väliin jotain, josta tuo tyttö voisi kiinnostua. Kerron olevani matkalla elämäni ensimmäiseen ultramatkan juoksutapahtumaan. Selitän kuinka iloinen olenkaan, kun pääsin mukaan syksyn isoon rogaining-kisaan ihan suoraan, vaikka pelkäsin, että osallistumiseen vaaditaan kovia karsintatuloksia.
Tyttö katsoo minua tyrmistyneenä ja kysyy: ”Olet siis iloinen, kun pääsit mukaan? Mitä oikein tavoittelet?”
Vastaan haaveilevani ultramatkalla maaliin pääsystä.
Hän ei ymmärrä. Ei ymmärrä, miksi matkustaa mihinkään, jos ei aio voittaa. Hän on tyrmistynyt ja ehdoton. Mieleeni nousee sana kirkasotsainen, vaikken merkitystä täysin tiedäkään. Lähetän lämpimän, osaaottavan epätoivoisia ajatuksia kaikkien teinien vanhemmille. Tästä ei nyt tule yhtään mitään. Emme ymmärrä toisiamme. Yritän sanoa jotain matkan merkityksellisyydestä määränpäähän verrattuna, mutta kuulostan lattealta aforismitädiltä.
Kiitollisuus taitaakin olla tuoretavaraa. Pitää kiittää itseään tänään. Tämän päivän asioista tänään ja huomenna lisää. Yritän vielä huikata lämmöllä tytölle Norlinia mukaillen: ”Tack för allt dåligt du gjorde som gjorde att det til slut blev bra.”, mutta hänellä taisi olla mielenkiintoisempi lankapuhelu kesken.
Tietoja Endorfiininmetsästäjä
Endorfiininmetsästäjä 
Vastaa