Flyygeli korvassa ja muita lahjatoiveita

”No mitä sitä oikein voi toivoa joululahjaksi? Mitä sinä oikein toivot?” puuskahtaa työkaveri viereiseltä matolta ennen joogatuntia. Kömmin kotiin ja kirjoitan loputtoman listan. Ymmärrän saamani arvonimen kamahomo olevan ansaittu. Moitin itseäni materialistiksi, kunnes tajuan, että eikös joululahjoihin liittynyt kiltteys? Eikö itselleenkin pitäisi olla kiltti? Moi moittimiselle. Lupaan olla. Aina, kun onnistunut pitämään lupaukseni, voin ostaa itselleni urheiluvälineitä. Joulu voi olla milloin vain.

Kun tuntee lahjan saajan oikein hyvin, on lahjan antaminen helppoa. Viime vuonna seikkailuystäväni sai juuri omaan karttatelineeseensä sopivia varamuttereita. Jotain pientä, jotain mitä unohtaa aina itse ostaa. Tänä jouluna samoilla perusteilla joku riittävän tuttu saattaa saada nippusiteitä, maailman parhaita yleiskiinnittimiä kaikkiin seikkailuihin mm silloin, kun lamppu pitää saada kiinni kypärään tiukasti ja nopeasti.

Olen onnekas – olen löytänyt ympärilleni hurmaavia tyyppejä, jotka kokeilevat jatkuvasti jotain uutta. Ensi vuodelle nämä huimat ovat suunnitelleet jo uimahyppykurssia, tankotanssia, akrobatian alkeita ja lintujen tunnistamisen opettelua. Jos näitä luonnostaan spontaaneja tyyppejä ei olisi, antaisin jollekin lahjaksi yhteisen elämysten sarjalipun, uuden lajin yhdessä opettelun tai ehkä vain 10 kerran sarjalipun yhteisille lenkeille.

Jo aika moni kaveri on saanut (kimppa)lahjaksi Meriturvan järjestämän Veneilijän pelastautumiskurssin. Elämyspäivän lisäksi lahjaan sisältyy vankka viesti: haluan, että pysyt pinnalla.

Vaikka uskoni Joulupukkiin on vankka, olen hukannut Korvatunturin osoitteen. On jotain, mistä haaveilen salaa. Jotain mitä en osaa itse ostaa enkä virkata. Luin marraskuussa ääri-inspiroivan Anna Wretlingin Instagram-postauksen ”That feeling När barnen är så stora att de kan vara själva en timme så jag kan bränna runt Djurgården i mörkret med opera högt i lurarna … DEN!!”  Tuosta lähtien olen haaveillut myrskyisästä aamusta, jolloin pyöräilisin läpi pimeyden kuunnelleen oopperaa. Jos olisi onnekas, osuisin oikeaan lumimyrskyyn. Orkesteri riepottelisi nuotteja ja tuuli nietoksia.

Kokeilen itse. Lataan mukaani klassisen sikermän, mutta mainoksissa kuluneet sävelmät latistavat tunteen. Uusi yritys ja taitava nainen laulaa liian korkealta. Haluan möreitä miehiä ja urheita torvia, rummun merkittävän läiskeen. Kurkistan varovasti Helsingin Sanomien kulttuurisivuja: ”Oh­jel­ma­ko­kei­lu­jen ohel­la van­ha kaa­va­kin toi­mii yhä: al­ku­soit­to, kon­sert­to, sin­fo­nia. Teos­va­lin­nois­sa­han on va­raa yl­lä­tyk­siin. Felix Mendelssohnin Heb­ri­deis­sä yh­dis­tyy on­nis­tu­nees­ti na­pak­ka muo­to, or­kest­raa­li­nen kek­sin­tä, jyl­hä luon­to­ku­vaus se­kä bar­di­ajan elä­vöi­tys.”

Suomea, jota en ymmärrä. Ehkä lukion historian opettajan perääni heittämä liikanimi, epäkultturelli imbesilli, olikin ihan totta?

Ensi maanantaina on vielä yksi lempeä joogatunti. Silloin osaan vastata: toivon omaa soittolistaa.