Pyöräilijä otti hammaslukua

Mielikuva ja todellisuus eivät aina näytä ihan samalta. Pyöräilyvalaistuksen saatuani viiletän mielikuvissani pitkin upeita metsäpolkuja. Rapaisena sankarittarena palaan seikkailuista ja todella reippaina päivinä jopa pesen pyöräni. Olen aina varautunut pahimpaan – kulkeehan mukanani vararengas.

Mielikuva on värikäs ja kirkas, kunnes rattaista kuuluu ”kruncxzh” uudelleen ja uudelleen. Ei tietenkään kotiovella, vaan korven kainalossa, kesken ylihauskan ja -pitkän lenkin.
Asiantuntevampi pyörälenkkikaverini tutkii hetken pyörääni ja kysyy, enkö ole katsonut yhtään rattaitani. ”Ööh, kyllä minä ne viime viikolla rasvasin”, mutisen hölmönä.
Mitä – pitääkö pyörää huoltaa?

Jos ei omat taidot riitä, kannattaa mukaan lenkille houkutella yksi jolla on työkalut, yksi joka löytää vian ja yksi joka jaksaa väsymättä pitää yllä hyvää tunnelmaa ja ruokkia varikkohenkilökuntaa. Onnekseni lenkin letkasta löytyi nämä kaikki. Iso kiitoshalaus teille kaikille kolmelle!

Viilaten ja vääntäen kumartunut piikki suostuu väistämään riittävästi, jotta voin jatkaa lenkkiä vain isoin eturatas apunani. Etureidet valittavat tapahtuneesta etureisiliittoon. Valitus hylätään.

Kotiin palattuani olen nöyrtynyt uudelle ajatukselle: jos haluan pyöräillä, täytyy minun opetella huoltamaan pyörääni.

Avaan oven uuteen maailmaan. Netin ja lehtien sivuilta löydän tuttuja sanoja oudoissa yhteyksissä: pakka, kiekko, droppi, laippa, kampikierros, hammasluku. Kahlaan uudessa maailmassani luottavaisin mielin kunnes törmään englanninkieliseen testiin Test Your Fix-It IQ, jonka kysymyksistä en ymmärrä yhtäkään, mutta mukava loppusointu sentään löytyy: ”Fix a ding in your rim..” Päätän kerätä energiaa parin yön ajan ja lähteä vasta sitten hölmönä varaosakauppaan. Niiskuttaen haen lohtua erään artikkelin lauseesta: ”Kampien pituus on henkilökohtainen asia.”

Aion oppia. Aivan varmasti.