Takapuoli: 13

”Umm, kun en minä ole mikään oikea pyöräilijä”, mumisen. ”Ethän puhu minulle pyöräilijää. En ymmärrä mitään pyöräilystä.”, jatkan jänistelypuhettani. Erittäin ystävällinen mieshenkilö kehottaa istumaan levylle ja toteaa takapuoleni olevan mitaltaan 13. Näin käynnistyi bike fitting -ilta, jonka seurauksia en osannut aavistaakaan.

Keväällä 2000 toteutin pitkään muhittelemani haaveen ja ostin ihan oikean maastopyörän. Pirteän punainen raahautui mukanani muutosta toiseen, tukki varastot ja tökki kahvoillaan, mutta jostain syystä meistä ei oikein koskaan tullut kavereita. Syytin itseäni laiskaksi. Jossain vaiheessa annoin periksi: ehkä minä en vain enää pidä pyöräilystä. 13 vuoden ajan pyörä keräsi pölyä ja ikävuosia, kunnes törmäsin Apon blogissa sanaan bike fitting ja silmäni avautuivat: ehkä vika ei olekaan minussa!

Nummelan ProBiken Bike fitting -tilaisuuteen napataan mukaan oma pyörä, mutta suurin osa sovituksesta tehdään pyörällä, jossa lähes jokaista ulottuvuutta pääsee helposti säätämään, mittaamaan ja kuvaamaan. Aivan aluksi tehdään olo mukavaksi, eli sovitellaan sopiva satula. Levylle istahtaminen kertoo takapuolen luiden etäisyyden toisistaan – kas satulassa istutaankin luiden päällä. Nyt ymmärrän, miten jotkut voivat pyöräillä kahtena päivänä peräkkäin. Kun mitta on selvillä, pääsen koeistumaan kymmenisen minun mitalleni sopivaa satulaa, joista mitä ilmeisimmin kalliin maun omaava takalistoni valitsee harmikseni kaikkein tyyriimmän ihanuuden.

Unelmien satulassa istuskellessa saan jalkoihini lukuisia merkkiteippejä, joiden linjoja videokamera taltioi sovitustyökalun käyttöön sekä sivulta että edestä. Satulan korkeutta olen joskus säätänyt ja miettinyt, että tankoakin voisi ehkä säätää ymmärtämättä kuinka paljon säätömahdollisuuksia pyörässä onkaan. Poljen ja kuuntelen kiinnostuneena. Välillä hyppään satulasta kyykkäilemään ja ojentelemaan koipiani lattialle, jotta sovittaja näkee onko vika omien liikkeideni rajoitteissa vai pyörän asetuksissa. Jalkojen asento korjautuu nopeasti pohjallisilla. Luulin, että pyöräillessä jalkapohjat puutuvat. Eivät puudu enää. Luulin pyöräilyn kiduttavan polvia. Nyt polvet ovat hymyillen hiljaa.

Kun oikeat mitat ja asetukset ovat löytyneet testipyörän avulla, siirrymme pohtimaan, miten minun pyörästäni tehdään juuri minulle sopiva.
Satulani löytää oikean korkeuden lisäksi myös oikean etäisyyden tangosta. Tangon runkoon kiinnittävä pala käännetään, jotta tanko saadaan oikealle etäisyydelle ja oikeaan korkeuteen. Pyöräni saa uudet renkaat. Luulin, että on ihan normaalia käydä kyljellään ihan joka lenkillä, kun ei saa jalkojaan irti lukkopolkimista. Opin, että polkimissa on ruuvi, jota voi säätää. Nyt kengät irtoavat polkimista ajatuksen voimalla. Lopuksi pyöräni pääsee vielä eroon muutamasta rämisevästä osasta.

Tärkein oppi oli tietenkin etupyörän kiinnitys:
”Onko muuten väliä kummin päin pyörän kiinnittää etuhaarukkaan?”
”Kahva tietenkin vasemmalle”
”Ai miksi?”
”No onhan se nyt noloa, jos se on oikealla.”

Pyöräsovitusta ylistäessäni kuulen aina saman kysymyksen: ”Mikä yksittäinen muutos teki pyörästäsi kuin uuden?” Sileämmät renkaat auttavat toki rullaamaan vauhdikkaammin, mutta nopeus ei ole se ratkaiseva tekijä. Kaikkien pienten säätöjen ansiosta viihdyn nyt pyöräni selässä, eikä minulla ole sieltä mikään kiire pois. Hyvää tuntumaan tarvittiin ne kaikki pienet säädöt, jotka pyöräni sai. Euforiaa lisää toki ratkaisun edullisuus ja ekologisuus verrattuna uuden pyörän hankintaan.

Elokuussa löydän itseni yhä useammin ja useammin pyörän selästä. Syyskuun X-kaato-kisoissa seikkailukaverini, joka normaalista haikailee palellen päivän lehteä seurakseen odotellessaan minua pyöräilyosuuksilla, on melkein hinausköyden tarpeessa. Lokakuussa huomaan matkan uimahallille olevan helpostikin pyöräiltävissä. Marraskuussa kuuntelen onnellisena työpäivän lopulla ulkona ujeltavaa tuulta ja mietin: ihanaa tuonne sekaan pääsen ihan kohta pyöräni kanssa!